perjantai 28. joulukuuta 2012

Kintun parantelua.

Eipä ole ollut mitenkään mieltä ylentävä päivä. Ei edes pikku-Broncan pehmoinen turpa pystynyt aivan täysin fiilistäni kääntämään vaikka huomattavasti sitä kyllä paransikin. Syyt alakuloon ovat moninaiset ja vähäisin niistä taitaa olla tuo Broncan jalkahaaveri.
Parisuhteessa on se päivä kun tekeisi mieli ihan terapeuttisista syistä tunkea toisen päätä vessanpöntöön... edes pikkasen.
Töissä oli se päivä kun tuntui, ettei kukaan muu edes yritä tehdä mitään ja kaikki hommat kaatuu itselle.
Saattaapi olla että tämä neiti vetäytyy viikonlopun kunniaksi kirjan kanssa vällyjen alle heti kun kehtaa, eli kellon ollessa yli yhdeksän.

Mutta siis, Broncan jalka turvotti edelleen, muttei ollut alkanut ontumaan. Kävelytin ja taas kävelytin maastakäsin (tehtiin me niitä peruuttelu ja pysähtelyjuttujakin mitkä meni ihan superisti, mutta enhän mä voi tälläsen angstissävytteisen postauksen keskellä mitään hehkuttaa). Säät ovat onneksi puolellamme taistelussa impparia vastaan.
Mutta on se niin kaunis ja lempeä eläin (voi ei tää nyt pilaa koko sen kantavan angsti-ajatuksen). Rapsuttelin ja rahnuttelin ja kampasin ihanaa pitkää harjaa ja häntää kun pikkutyttö. Löysin myös hännän uumenista (se on _valtava_) ihan oikeasti sellaista helmen vaaleaa jouhta. Aion sen sieltä pestä kyllä jossian vaiheessa pääväriksi, jota se voi sitten ehkä kaksi päivää olla, ennen kun on taas ruskea.


torstai 27. joulukuuta 2012

Tammamamman lävistykset

Tänään tallille ajellessa mietin päätäni puhki mitä heppasen kanssa tekisin, mutta asia oli ratkottu puolestani. Tarhakaverin kanssa oli tullut ryppy rakkauteen, kun tarhaan oli tuotu yksi yhteinen lehmänmuna. Oli ilmeisesti tullut ruuasta riita ja molemmilla tytöillä tuloksena takakintuissa reikiä. Broncan reiät olivat melko pieniä, potkaläskeissä yksi ja toinen hieman takakintereen alapuolella. Jalka turvotti ja oli hieman lämmin, mutta koska liikkui ihan normaalisti ontumatta päätin mennä taluttelemaan, jos vaikka se ylimääräinen neste lähtisi liikkeelle. Tarhakaverin kinttu olikin sitten vähän ikävämmän näköinen :(

Tehtiin Broncan kanssa mukavasti maastakäsittelyjuttuja. Opetin Broncan peruuttamaan niin että kosketan juoksutusliinavyyhdillä rintaa. Alkuun Bronca yritti väistellä vaan sivulle päin, mutta kun pääsin pari kertaa kehumaan oikeasta reaktiosta niin johan perutteltiin kun vanha tekijä. Musta on niin hienoa seurata sitä reaktiota kun hevonen hoksaa mitä sen pitää tehdä, että paine poistuu ja saa kehuja. Siinä hevonenkin selvästi rentoutuu.

Haavat sai pesun ja tervalaastarin sekä hirveän paljon "älä tule paha kakku tule hyvä kakku" -tyylisiä impparinvastaisia loitsuja :)

keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Puskaratsastaja

Vaikka eilen anoppilassa juotiin sen verran glögiä, että aamu ei ollut niitä pirteimpiä, suunnistin heti aamiaisen jälkeen (joka tosin nautittiin siinä puolen päivän tietämissä) tallille.
Päätin tosiaan jo aikaisemmin, että pitää kokeilla mennä yksin maastoon, kun tuo höperö otti matkaseurasta niin paljon kierroksia ettei käynti askellajina ollut oikein mahdollinen.
Niin ja ilman satulaa tietty :D (En meinaa oikein vieläkään uskoa, että voin tehdä tälläisiä asioita ihan tuosta noin vaan!)

Ja liekö sanomattakin selvää että mentiin nätimmin kun koskaan. Käveltiin rauhassa, tarvottiin metsäpolulla, saatiin lunta niskaamme. Metsä oli hiljainen ja kaunis. Tulomatkalla otettiin pätkä laukkaa. Bronca pärski onnellisena ja se onni tarttui minuun. Päänsärky jäi jonnekin metsään.

Tallissa Bronca sai lämmintä vettä juotavaksi ja heinää purtavaksi. Sai jäädä sisälle kun tarhakaverikin oli jätetty talliin. Tulevat muuten hienosti toimeen pikkutammat keskenään. Tästäkin voi olla onnellinen. Tänään myös selvisi että Broncan tarhakaveri on matkaratsun alku, kun kummastelin omistajansa stetoskooppiasustetta :)

Ja siten joululahjoihin. Pukki toi kaikenlaista, mutta tärkeimpinä mainittakoon kauan kaipaamani uudet topparökkelit! ja uusi puhelin, -äly sellainen. Huomasin muuten juuri etten osaa siirtää kännykän kameralla ottamiani kuvia koneelle, joten joudun lisäilemään tähänkin postaukseen yhden heilahtaneen kännykkäkuvan jälkikäteen.



Topparökkeleiden tarpeellisuutta voi arvioida oheisesta kuvasta:

Vasemmalla siis vanhat, joilla pyörähti tänä vuonna kolmas talvi käyntiin käytössä. Menivät oikeastaan vasta viime keväänä kuvan osoittamaan onnettomaan kuntoon.

Nyt vaan vielä arvon menenkö vaihtamaan hanskat yhtä kokoa isommiksi vai tyydynkö näihin hieman pätkäsormisemmalle tarkoitettuihin.

sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Joulumaastoilua

Nyt ollaan päästy maastoilemaan. Eilen oltiin neljän ratsukon voimin ja tohdin mennä jopa ilman satulaa, tai no oli mulla käytössä Tuiskulta ostamani jalustinvyö. Testiin pääsi myös partiokaupasta ostamani varpaanlämmittimet: väljiin talvitöppösiin varpaiden alle mahtuvat, ilman kanssa reagoivat kemialliset lämmitysläpyskät. Tuote lupasi lämmitystä kuudeksi tunniksi ja piti lupauksensa. Ei palellut varpaita ei, varsinkaan kun tälläydyin markettiin jouluostoksille suoraan tallilta. Eivät siis sovellu markettikäyttöön.

Lauantaina logistiikka meinasi pettää kun kummatkaan meidän autoista ei lähtenyt käyntiin. Omasta käyttöautostani vuotaa polttoaineletku. Ei paljon, mutta niin että kylmällä hankala käynnistys muuttuu mahdottomaksi. Starttailtiin ukonkin Seatista akku tyhjäksi ja sitten hätyytettiin naapuri antamaan virtaa. Lähti se sitten lopulta, mutta vaihteistoöljytkin oli niin tatinaa että vaati hieman suostuttelua tuo vaihteiden vaihtaminen.

Tänään mentiin sitten ihan kuuden ratsukon voimin ja vauhtiakin piisas. Otettiin takaisintullessa pätkä laukkaa. Vaadin itseni eteen, kun tiesin että Broncan kilpailuvietti on mahdoton, mutta joukossa taisi olla pari muutakin kuumakallea, joiden mielestä kärkipaikka kuului heille. Kaikki pysyivät kuitenkin kyydissä ja asioille voitiin naureskella. Bronca veti laukasta niin hirveät täpinät ettei malttanut yhden ainutta käyntiaskelta ottaa kotimatkalla enää sen jälkeen. Täytyy koittaa nyt joku kerta mennä sen kanssa ihan yksin maastoon ja katsoa jos se pysyisi paremmin rauhallisena niin. Mutta kyllä ainakin kunto nousee kun ollaan tultu ihan hiestä märkinä molempina päivinä takaisin talliin.

Niin joo ja juoksutin sen Rikun, Emman PRE-orin. Jänskätti ihan hurjasti etukäteen. Sain houkuteltua vähän henkistä tukea. Riku meinasi kentälle kävellessä lähteä toikkaroimaan, eikä tarvinnut kun kerran muistuttaa pojalle että perseily ei ole vaihtoehto, niin hienosti uskoi heti ja pääkin laskeutui pilvistä melkein metrin alemmas :)

Bronca saa nyt varmaan pari vapaapäivää kun lähden joulunviettoon Kauhajoelle.

Oikein mukavaa ja rauhallista joulua myös lukijoille!


torstai 20. joulukuuta 2012

Ei mua pikkuvastoinkäymiset lannista!

Oloni on mahtava. En tarvitse yhtään niin paljon unta kun yleensä ja silti olen pirtsakka kun mikäkin. Elimistö taitaa olla serotoniinia pullollaan. Tosin tänään kävi pikkuinen "kämmi".
Pääsin ajoissa töistä ja päätin että nyt kun valosalla pääsee niin menen ekaa kertaa Broncan kanssa maastoon ihan ratsastaen. Kävin keräilemässä pukkarista vaatteenikin labraan valmiiksi että voin pukea ennen kuin leimaan itseni pihalle :P Lähdin kiiruksissani ajelemaan Lempäälästä Kangasalle tankki melko kuivana. Pysähdyiin Tampereella tankkaamaan ja totesin että missäs mun lompakko, laukussa yleensä mutta missäs laukku on... Helavata!! Lempäälässä!
Ei muuta kun porua niellen ja polttoaineen riittävyyttä jännittäen nokka takaisin työpaikkaa kohden. Ajattelin jo, että siinä vaiheessa kun pääsen tallille, on pilkkopimeää. Olin kuitenkin supernopea (ja kaasujalkani raskas) ja sain tunnissa suoritettua tämän Lempäälä-Tampere-Lempäälä-Kangasala kiepautukseni.

Emma oli ottanut Broncan valmiiksi sisälle ja päästiin nopsasti lähtemään. Ja Bronca tykkäsi! Mentiin tovi tietä pitkin ja löydettiin lyhyehkö metsäpolku jolta pääsi kiertämään lenkkiä. Kierrettiin tuo lenkki pariin kertaan ja lähdettiin kotiin päin. Bronca ei menomatkalla Rikun perässä kulkiessaan malttanut yhtään kävellä, mutta heti kun siirryttiin keulille, meno oli ihan toinen. Joulunalusviikonloppuna olisi sitten enemmänkin maastoilua tiedossa. Toivottavasti pakkanen pysyy järkevissä lukemissa. Bronca saa huomenna talvitossutkin jalkaan vaikka ollaan kyllä pysytty hienosti pystyssä kengättäkin. Emmi lähtee pohjanmaalle joulua viettämään ja lupasin ainakin kokeilla jos voisin Rikun juoksuttaa muutamaan kertaan sinä aikana. Hui! Ehkä mulla on vaan ennakkoasenne. Hevonenhan sekin vaan on vaikka ori onkin.

Kotona päästin koiran saunasta, missä se nyt majailee kovilla pakkasilla kun repii kaikki mahdolliset oviviritelmät kopistaan irti. Mies oli unohtanut täyden suihkugeelin lattialle. Nallehan sen oli reippaana poikana avannut ja tyhjentänyt lattialle ja käynyt päällä kierimässä. Kyl on hyväntuoksuinen koira ny!

tiistai 18. joulukuuta 2012

Paljon asiaa

Päivitystahti on ennätystiuha, mutta minkäs teet kun on niin paljon asiaa.
Ja hehkutus senkun jatkuu.
Ajattelin eilen että liikutan kevyesti, mutta kuitenkin oikeasti ratsastaen. Tavoitteena oli tehdä vähän avoja käynnissä ja ravissa. Isolla kentällä oli tunti joten tuppauduttiin Emmin ja Rikun kanssa pikkumaneesiin. Olin mennyt alkukäyntejä jo hyvän tovin kun tajusin, että mehän ollaan tässä hallissa Broncan kanssa ensimmäistä kertaa. En meinaan yhtään tajunnut että näin on, kun hevonen marssi eteenpäin niinkuin täällä oltaisiin tepasteltu vuositolkulla. Mitään ei tarvinnut kytätä, vain oviaukosta kentälle piti vähän tiirailla muita hevosia ja sekin hyvässä, rauhallisessa hengessä.

Ja se ratsastettavuus! Toki meillä on vielä yhteisen sävelen hakua ja se tietty tasaisuus puuttuu. Se on vähän sellaista vuoropuhelua: minä kyselen että onko parempi näin vai näin ja yritän huomioida Broncan vastauksia. Haparointia tuottaa myös se kuinka mahtava tuon hevosen kokoamiskyky on. Kun itse kuvittelen, että nyt on hyvä työskentelymuoto, niin se saattaa yhtäkkiä lyhentyä vielä vaikka kuinka paljon. Toki se on rodullinen ominaisuus tuo helppo kokoaminen, mutten valita, en todellakaan :)
Kääntämisen kanssa saa vielä opetella siihen ettei todellakaan tarvitse kun katsoa mihin mennään. Jos enemmän tekee niin menee jo liiaksi.
Ja se työmotivaatio! Bronca on tyytyväisimmillään kun saa mennä reippaasti eteen, mutta heti kun sen puolipidätteellä herättää, että nyt tehdään jotain, se jää heti odottamaan lisäohjeita. Ei ole pitkään aikaan ratsastaminen ollut noin miellyttävää vuoropuhelua. Ja nyt on sentään vasta ihan vaan keskenämme raavittu vähän pintaa. Pahoin pelkään että mennään aika sfääreihin kun päästään valmennukseen...
Jopa mies heltyi sanomaan hevosesta hyvää sanaa kun kotiinpäästyäni tilittelin fiiliksiäni ja Broncan ihastuttavia ominaisuuksia. Sanoi että kuulostaa hevoselta josta hän voisi tykätä.

Tämä se on niin kivaa aikaa kun jatkuvasti havainnoi uusia piirteitä hevosestaan :)

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Tästä se sitten lähtee

Nimittäin hevosellinen arki. Ostoslista senkun kasvaa, tänään huomasin, että siihen koulupenkkiin minkä sain mukaan ei ole sopivankokoista vyötä. (Ostoslistalle: kouluvyö about 80cm)

Päivä ei alkanut kovin lupaavasti. Bronca oli pistetty samaan tarhaan sellaisen suokkitamman kanssa, joka sukelsi lankojen ali karkuun kun menin Broncaa hakemaan. Sainkin sitten jättää Broncan tarhaan ja lähteä metsästämään villinä ja vapaana juoksevaa suomenhevosta. Apujoukkojen kera karkulainen saatiin kiinni (tuli kuulemma tosin heti toistamiseen sekä langasta että lankusta läpi kun olin Broncan vienyt sisälle).
Muutenkin vaikutti siltä että tämä tamma vähän jahtasi Broncaa ja todettiin, ettei ole tarpeellista ressata tiinettä hevosta uudessa tilanteessa, uudessa paikassa moisella, joten Bronca pääsi ainakin loppupäiväksi kentän viereen tarhailemaan. Harmillisesti hieman erilleen muista, mutta saipahan olla rauhassa. 

Tissit oli tytöllä ihan turvoksissa ja kuumat. Säälittää kun tietää että ne on varmasti kipeät, mutta lypsämällä vaan pitkittää maidon erittymistä (tässä oppii hurjan nopeaan tahtiin kaikkea uutta :D)
Aivan ihanat lilat pintelit etusiin ja ensin puolisen tuntia taluttelemista maastossa. Bronca oli ihan täpinöissään :D Se meinasi omin päin lähteä jokaiselle sivutielle tutkimaat mitä siellä on, eikä oikein malttanut kulkea nätisti. Jossain kohtaa tuli sen verran mitta täyteen sitä hillumista, että kokeilin vähän pysähtymis-peruutus harjoituksia. Bronca ei tykännyt yhtään! Kun se pysähtyi se malttoi seistä 2 sekunttia paikallaan, jonka jälkeen lähti tönimään mua päällään että eikös mentäs jo. Tiesin etten voi peruutuksessa olettaa sen toimivan heti kättelyssä niikuin haluan. Pieni paine etulapaan ja "taakse". Myötäsin heti pienestäkin liikahduksesta taaksepäin, mutta kyllä tuo heti otti sen askeleen taakaisin. Pitää ottaa kyllä jatkuvaan reeniin kaikki ihanat maastakäsittelykiemurat ;D (Ostoslistalle: naruriimu ja köysi) Eikä meillä siis mitään varsinaista ongelmaa ollut minkään suhteen, olis vaan voinut mennä nätimminkin. Joo ja ehkä erikoisin hevonen ikinä alkoi jumittamaan ja hissuttelemaan kun oltiin tulossa takaisin ja talli alkoi siintää näkyvissä. Taitaa olla maasto Broncan paikka.

Kävin vielä kentällä kun oli tietysti pakko päästä selkäänkin. Menin ilman satulaa, mitä oon tehnyt toodella vähän, mutta oli pakko päästä kokeilemaan kun Broncan selkä on niin kutsuva ilman satulaa ratsastamiseen. Ihan kun sohvalla olis istunut. Oma tasapaino oli selkeesti hakusessa reenin puutteen ja liukkaiden housujen takia, mutta äkkiä sieltä hyväkin balanssi löytyi. Ihan vaan käynnissä mentiin vähän voltteja ja otettiin ihan pikkuisen ravia kun halusin tietää pysynkö ravissakin kyydissä. Jatkuvaa huomioimista: kääntyy ihan puhtaasti istunnalla. Alkuun mun voltit oli aika pieniä ja epämääräisiä ihan sen takia, etten oikein sisäistänyt kuinka herkästi neiti hevonen kääntyy. Minä kun olin kääntämässä voltille niin Bronca teki jo takaosakäännöstä :)

Kotiin kun pääsin, niin olisi tehnyt heti mieli lähteä uudestaan.

lauantai 15. joulukuuta 2012

"Mitä sä haluat joululahjakasi" - "Oman Ponin"

Joku parikymmentä vuotta myöhemmin otsikon pyyntö voidaan katsoa toteutuneeksi.
Sinne se jäi heinää rouskuttamaan ja siellä se huomenna odottaa kun hyökkään sitä paijailemaan.

Nukkuminen oli viime yönä arvatenkin vaikeaa, ylös pomppasin jo kuudelta, enkä saanut sen jälkeen nukuttua. Klo 11 Emma kuskina nokka kohti Seinäjokea. Todettiin jo mennessä että tuuleepa pikantisti ja ottaapa kivasti tohon koppiin tuuli.

Hepo talliin, välipalaa, kamojen setvimistä ja jutustelua. Koppiin kävellessä Bronca hirnahti lapselleen heipat.
Ajettiin rauhallista 65 kilometrin keskinopeutta koko matka hirvittävän kelin vuoksi joten matkaan meni huikea 4 tuntia. Parkanossa pysähdyttiin pissatauolle ja todettiin että hevonen voi varsin lunkisti.

N. 20.00 uuden tallin pihassa kopista ulos. Parit vilkaisut puolelta toiselle ja talliin astellessa hirnahdusmoikka uudelle jengille. Karsinassa pää heiniin. Selvästikkään tämän naisen elämää ei ihan isotkaan jutut hetkauta. En voi sanoa kun WAU!

Nyt päässä ei liiku muuta kun sydämiä, kukkasia ja kultaisia pilvireunuksia.

Tallissa lähtötohinoissa

Tukkasilmillä on dominoiva habitus

tiistai 11. joulukuuta 2012

Huomio koirasta

Pitempiaikaiselle koiranomistajalle tämä voi olla ihan itsestäänselvyys, mutta itselleni tämä tuli ihan uutena havaintona.

Olen ollut tässä pari päivää pikkeuksellisen kipeä. Mulla harvoin nousee flunssassa edes kunnolla kuume, mutta nyt olen kärvistellyt välillä yli 38 asteen lämpötilassa. Kamala syyllisyys vaivaa kun koira vaan makaa vieressä ja tuijottaa, että voitaisko tehdä jotain muutakin kun vaan rötköttää. Eilen olin kuitenkin niin huonona, että pelkkä vällyjen alta vessaan kiipeäminen oli henkisen ja fyysisen ponnistelun tulos.
Olen yleensä kuitenkin se, joka lenkkeillen huolhtii koiran varsinaisesta liikunnantarpeesta. Miehen kanssa koira saa kyllä olla ulkona, mutta sekin rajoittuu paljolti pihassa pyörimiseen herra lentäjän tehdessä hommia. Kävihän se toki Nallen kanssa eilen hiihtämässä, kun sanoin ettei olla tehty mitään muuta koko päivänä kun maattu sisällä. Pieniä pissalenkkejä tuossa tiellä olen kuitenkin pystynyt tänään tekemään ja niiden aikana havaitsinkin tämän poikkeuksellisen käyttäytymisen.

Nalle on siis yleensäkin vapaana ja lenkeille lähdetään vapaana. Yleensä se pinkaisee hövelisti edelle ja kuljeskelee ympärillä n. 20-40 metrin säteellä, kuitenkin niin, että sillä säilyy näköyhteys minuun. Mutta meno onkin ihan toisenlaista nyt kun olen sen kanssa kipeänä lähtenyt tallustelemaan pientä matkaa. Se kulkee aivan vierellä koko ajan ja jos sattuu menemään edes kymmenen metrin päähän, vilkuilee minua taaksensa koko ajan. Se ei tee sellaisia spurtteja ollenkaan mitä se normaalisti harrastaa, se on jotenkin vakavana :/
Pistipä vaan miettimään, että aistiiko se todellakin noin hyvin etten ole ihan kunnossa?
On se jännä, ja rakas...

lauantai 8. joulukuuta 2012

Juniori-Winner 2012

Kyllä meidän maalaisjuntti tempaisi tänään yllätyshyvän suorituksen Helsingin messukeskuksen kansainvälisessä koiranäyttelyssä. Lähdettiin ihan takki auki ensimmäistä kertaa heti kansainvälisille kentille. Käytiin vielä viimemetreillä miehen kanssa keskustelua että kumpi esittää. Kumpikin tavallaan halusi ja sitten taas ei. Päädyttiin yhdessä kuitenkin siihen tulokseen, että herra lentäjä esittää itse koiransa. Syy oli lähinnä se että Nalle pysyy jonkin verran paremmin hanskassa miehellä, ja minuun hiipi epäilys siitä miten saan koiran pidettyä kun ollaan yhtäkkiä paikassa jossa on tuhansia koiria. Pidin tuossa tiellä eilen sitten vähän demonstraatiota peitsaamisen ja ravaamisen erosta.


Nalle arvatenkin meni ihan pähkinöiksi kun kurvattiin messukeskuksen parkkipaikalle ja se näki kaikki muut koirat. Toki sen arvasin, kun täällä maalla se näkee ne samat alle kymmenen koiraa, ja niidenkin kanssa saa melkein aina leikkiä. Matkalla halliin aiheutettiin jopa vähän hämminkiä, kun koira tempaisi jonkun terrierin perään niin, että hihnan lukko sanoi *piu* ja hajosi atomeiksi. Onneksi oltiin varauduttu toisella hihnalla ja koirakin pysyi kiltisti aloillaan. Kai se raukka hämmentyi yhtäkkisestä vapaudestaan.
Kamalan nopeasti se sopeutui paikkaan ja tilanteeseen (niikuin kaikkeen muuhunkin yleensä) ja ennen kehää oltiin jopa niin rentoja, että voitiin makoilla siellä ihmis- ja koiravilinän keskellä.

Kentän laidalla seisottiin alkuun aivan idiootteina pää pyörien, kunnes bongattiin muita rodun edustajia. Ei muutakun esittäytymään ja kysymään, että mitäs täällä nyt pitää tehdä :D Iso kiitos Elisalle ja Titalle ohjeistuksesta!

Ukot kehään, vähän koitin hoputtaa kentän laidalta että vois juosta kovempaakin, mutta toisaalta alusta oli aika liukas. Nalle teki just sen minkä vähän arvelinkin sen tekevän, eli heittäytyi tuomarin lähestyessä kyljelleen maahan. Ei se mitään nöyristele vaan kerjää masurapsuja niin tosissaan että heti kun joku lähestyy kädet ojossa se tarkoittaa hänen mielestään pientä paijailusessiota. Kakarahan tuo vielä on ja junioriksikin ihan sieltä nuorimmasta päästä. Saatiin kuitenkin ERI :)
Arvostelussa lukkeepi näin:

Kookas, erittäin hyvän tyyppinen, vahvaluustoinen uros.
Hyvä pään malli ja hyvät korvat.
Hieman pysty olkavarsi ja etuasentoinen lapa.
Hyvä selkä, hyvät kaksoiskannukset. Vielä hieman kevyt runko.
Hyvät värimerkit. Erinomainen karvan laatu.
Liikkuu hieman holtittomasti edestä. Tarvitsee aikaa.

Mutta näillä JUN ERI ja Helsinki JUN-winner 2012
SA jäi saamatta, mutta eipä sitä herunut junnuista kellekkään.

Laatu onpi karmea, mutta ainoa säädyllinen. 

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Sorry :D

Mä tiedän ettei tää ehkä oo nätein ulkoasu mitä blogimaa päällään kantaa, mutta se on kuitenkin paras mihin pystyn näillä taidoilla ja parilla lasilla viiniä. Vaihdan sen kyllä kun saan lutusia kuvia Broncasta.

Ja asiasta nakkiin: kävin eilen taas simuloimassa ratsastusta. Nyt jätettiin kaikki istuntatestaukset pois ja keskityttiin vaan reenaamaan. Arto pidensi heti jalustimet oman mukavuusalueeni ulkopuolelle ja sanoi, että tää pituus on lyhyin, mitä tässä satulassa voit pitää, ilman että polvesi tulee tuen yli. Olen poikkeuksellinen mittasuhteiltani: olen 170cm pitkä, jalka on kuitenkin pituudetaan 180cm pitkän ihmisen, kengän koko on 37-38  ja käsi samaa sarjaa 6-7, selkä on lähinnä rikki ja huonojen geenien vitsaama. Rakas äitini on keksinyt pilkata mua koko mun elämän mun sairaanloisen pienistä käsistä. Niistä traumoista vois kirjottaa yhden kokonaisen postauksen, mutta koska tarkoitus oli avautua simulaattoriratsastuksesta, jätän traumat taka-alallle.

Arto muisti selvästi missä isoin heikkouteni on, koska heti käynnin jälkeen (käynnissä istunnssa ei ollut mitään mainittavaa, perus hyvä kuulemma) otettiin laukkaa. Simulaattoirn kontrollit olivat heti paremmin hallussa ja voi miten nautin kun pääsin oikein hienosäätämään. Vartti jauhettiin laukkaa. Sanoin että tunnen heti kun saan hyvän mukautumisen ja jäntevyyden omaan kehoon, mutta se paketti on niin hauras, että hajoaa pienimmästäkin ajatuksesta. (Tyyliin: nyt on hyvä, mutta mites toi pohje, irtoileeko?, voi ei pakara jännittyi -> paketti hajos. Tai: nyt on hyvä, mutta mites toi käsi, ranne linkussa, voi ei yläkroppa jännityi -> paketti hajosi.) Laukkareenin jäkeen otettiin loppuaika ravia. Alkuun oli kamalan vaikea pitää pohjetta paikallaan ilman että olisin nojannut taakse samalla, mutta saatiin tästäkin ihan ok. Arto sanoi ettei pohkeeni heilu ylettömästi, vaikka anturi ilmoitteli pohkeen irtoamisesta aivan jatkuvasti. Ravi on silti kaikein heikoin. Vedän niin helposti itseni yliryhtiin ja nojaan taakse, jolloin jään auttamatta kuulemma liikkeessä jälkeen.

Eniten masentaa nyt se että se miten minua on neuvottu istumaan ja mitä se ns. aiheuttaa. Enkä puhu nyt mistään kalsarien hiertämisestä vaan ihan anatomisesta ongelmasta. Miten tämä on mahdollista ratsastaa hyvin ja hyvässä tasapainossa ilman että privaatit hiertyy verille? Toistaiseksi vielä mysteeri. Samaan tapaan ilman satulaa ratsastaminen saa aina tietystä kohtaa pakaraa ihon kuoriutumaan.

Turhauttavaa. Mutta rohakaisevaa kokemustakin minulla on. Kun aloittelin ratsastusta, kärsin todella pahoista häntäluuhun liittyvistä kivuista. Kivut johtuivat häntäluuni epämuodostumasta, jonka vuoksi häntäluuni on voimakkaasti ja terävähkössä kulmassa sisäänpäin kääntynyt (ei ihan yhtä voimakkaasti kuin tässä linkin kuvassa, mutta lähes). Tarvitsin aluksi pehmeäravisia ratsuja jotta, häntäluuni ei saisi liiaksi kipeyttäviä iskuja. Lopulta kuitenkin opin myötäämään myös laajaliikkeisten hevosen ravissa niin, että häntäluuhun liittyvät kivut ratsastuksen jälkeen loppuivat. Toivon suuresti että nämä hiertymiseongelmat voi korjata myös reenaamalla...

tiistai 4. joulukuuta 2012

"Mä oon niin tulessa etten pysty sanomaan sulle mitään"

Mun pitäis varmaan huutaa ja remuta ja riemuita samalla intensiteetillä, kun saadessani opiskeluaikaan vitossen genetiikan ja solubiologian kurssista (ei ollut ilmainen ei, mutta ah niin palkitseva), mutta vaikka onnen määrä on edelliseen verrattuna moninkertaista, olen ollut yllättävän maltillinen.

Liittyyköhän siihen pelkoa siitä että hommat menee vielä jotenkin mönkään? Vai haluanko vaan keskenäni lillua tässä onnen aallokossa?

Tai ehkä se on tietoisuus siitä, että niinkuin se vitonen maailman vaikeimmasta kurssista, tämäkään ei tule ilmaiseksi. Ei kai ne turhaan sano että hevoseton on huoleton. Mutta veikkaampa, että samoin kun sen kurssin kanssa, tämänkin kun tekee hyvin ja paneutumalla, palkintona on onni, ystävyys ja hienot yhteiset kokemukset.

lauantai 1. joulukuuta 2012

Seinäjoenreissu

Ajelinpa tässä lauantain ratoksi Broncaa moikkaamaan ja testailemaan sen maasto-ominaisuuksia. Tulin kyllä reissussa kokolailla vakuuttuneeksi, että tein hyvän valinnan. Oon sopeutunut niin eri meininkiin, että olin ihan ymmälläni ettei kolme traktoria peräkärryineen saanut aikaan minkäänlaista reaktiota. Mutta eipä ole mamma pystyynkuollutkaan ei. Vähän kävi loppumatkasta heppaa sääliksi kun soratietä mentiin ja Bronca on nyt kengätön. Pakko oli hypätä alas ja taluttaa loppumatka.
En malta odotta!
Koska sais tän tytön kotiin?


torstai 29. marraskuuta 2012

Varustelu alkakoon

Nyt on Broncalle ensimmäiset vermeet hommattu. Nosti hieman hikeä otsalle kun tajusin, että mullahan ei ole yhtään mitään, ja paljon sellaista mitä en edes tule ajatelleeksi tarttis hankkia. Ensimmäisessä oli vuorossa heijastinvermeet, koska maastoilu = tärkeää. Kirosin aiemmin mielessäni tällä viikolla sitä että aikanaan bongasin ja mainostin parillekin kaverille kun Agriin tuli myyntiin parilla kympillä heijastinloimia. Nykyään kyseinen loimi maksaa melkein kuusikymppiä! Noh siihen kun pistää pari euroa vielä päälle niin saa tilattua Hööksiltä tämän ihanuuden:


Se siis ostoskoriin parin kinttuheijastimen kanssa :)

Ilmoitin myös hevosellisille tuttaville, että ostan pois kaikkea mahdollista ylimääräistä jos halvalla saan. Juuri kävin hakemassa naapuritallilta kahdella kympillä 3 satulahuopaa, loimivyön ja kerran käytetyn Eskadronin kuivatusloimen.

Ostoslistalla on vielä sadeloimea, juoksutusliinaa, ja kaikkea sitä muuta mitä en ole vielä hoksannut tarvisevani. Haluaisin myös taluttelulenkkejä varten naruriimun. Mahtaako joku tietää mistä sellaisen _hyvälaatuisen_ saisi tilattua?

Lauantaina pääsee moikaamaan Broncaa jos ei nyt suunnitelmiin tule äkillistä muutosta.

tiistai 27. marraskuuta 2012

Simulaattoriratsastus

En meinannut silmiäni alkuun uskoa kun PSHP:n vapaa-aikajaoksen ratsastusjaos markkinoi Tavelan simulaattoriratsastuksia tuettuun hintaan 20e/30min. Ai että tartuinko tilaisuuteen? No tottakai! (Simulaattorilla normaali puolituntinen maksaa 50 valuuttayksikköä, joka on aika suolainen hinta.)

Sainpa houkuteltua vielä työkaverinkin mukaan, jolla on vakaa heppa-tausta, mutta joka ei ole aktiivisesti ratsastanut enää moneen vuoteen.




Ja miten voikaan jännittää ihmistä moinen. Olin jotenkin todella kipsissä ja sydänkin lepatteli ihan omituisesti kun kipusin simulaattorin selkään. Noh kyllähän siinä sitten pikkuhiljaa rentoutui. Alku oli kuitenkin tavatonta säheltämistä. Ensin piti ottaa kontrollit haltuun. Simulaattori-Simo rekisteröi ratsastajan painon, ohjastuntuman sekä pohkeiden sijaintia antureilla. Pohjeanturit vaativat hieman reeniä. Antureita on kummallakin kyljellä kolme. Normaali pohkeen paikka on kakkosella ja jos halutaan liikettä lisää jalkoja käytetään ykkösillä eli hieman edempänä. Laukka nousee asettamalla toinen jalka luonnollisesti ykköselle ja toinen kolmoselle. Alkuhaparoinnin jälkeen (keskiravista hieman liioitetulla pidätteellä suoraan pysähdykseen :D) aloin rentoutua ja Arton neuvot alkoivat pikkuhiljaa painua kaaliin. Rannettani korjattiin suoraksi ja huomasin välittömästi eron. Olen pitänyt rannetta ihan huomaamatta linkussa sisäänpäin jolloin kaikki hevosen suussa tapahtuvien asioiden havainnointi rajoittuu sormiin ja käteen. Kun korjasin ranteen suoraksi, tunsin Simon pään liikkeet hartioihin asti!

Raviin siirryttäessä Arto kommentoi heti, että olen ollut ratsastustunnilla korvat auki. Vedän kuulemma hienosti kroppani yliryhtiin ja lavat taakse. Sain ohjeeksi rentouttaa pallean ja käyttää enemmän alavatsalihaksia liikkeen seuraamiseen. Laukassa tämä alkoi jo toimia paremmin ja Arto käski pitkän aikaa minun ratsastaa silmät kiinni ja painaa liikettä lihasmuistiin. Alkuun kyllä ihan nauratti kun tuntui että olen ihan etukönössä.

Kaikkein eniten ennakkoon hirvitti istuntatesti. Pelkäsin kylmää todellisuutta objektiivisesti tarjoiltuna, mutta todellisuus ei ollutkaan yhtään niin kylmä kun luulin. Oli tietysti osa-alueita joihin olisin halunnut olla tyytyväisempi, mutta onnellisuuttakin tuo paperi tuossa vieressä osittain aiheuttaa.

Tässä ensimmäisessä kuvassa näkyy yllä painopistteni liikkuminen sivuttaissuunnassa. Ensin käynnissä, sitten ravissa ja lopulta molemmissa laukoissa. Alla näkyy painoni liikkuminen vastaavasti eteen-taakse suuntaisesti. Kuten huomaa, ravissa paketti vähän hajoaa ja olin jo hyvää vauhtia kallistumassa liiaksi eteen, kunnes Arto hieman korjasi sivusta. Ei kuitenkaan paha ja se mikä tässä aivan suunnattomasti ilahduttaa on se, että lähtökohtaisesti painopisteeni on hyvin keskellä hevosta eikä enemmän jommalla kummalla istuinluulla.


Toisessa kuvassa näkyy vasemmalla ohjastuntumani. Ja onko nyt se aika sanoa, että epäilin ihan tosissaan Simon olevan jotenkin rikki, koska käsitykseni ohjastuntumani tasaisuudesta on jotain ihan muuta kun mitä tämä suoraakin suorempi viiva antaa ymmärtää!!
Oikealla kompensoidaankin sitten hieman masentavalla pohkeiden paikallaan pysymistä kuvaavalla kaaviolla. Vasen irtoilee käynnissä ja ravissa ihan tuosta noin vaan. Oikea pysyy paremmin kiinni, mutta heiluu sitten ravissa eteenpäin. (Siitä kertovat nuo ajoittaiset siniset värit ykkösanturin kohdalla.) Yllätten paketti psyy kyitenkin laukassa aivan moitteetta pohkeiden osalta kasassa.






Kaiken kaikkiaan olen positiivisesti yllättynyt ja veikkaan että suuri osa tässä esiin nousseista virheistä johtuu juuri siitä etten ole pahemmin päässyt harjoitusravia ratsastamaan viimeisen vuoden aikana.


torstai 22. marraskuuta 2012

Päätös tehty

Katkaisen päivityshiljaisuuden. Jotenkin en vaan voinut asiaan liittyen kirjoittaa mitään enen kuin asioita on sovittu ja lyöty lukkoon.

Ylläpitotarjokkaita kävin kokeilemassa kolme. Yksi oli varsin kiva mutta vielä raaka, kolmas nakkeli mut jo alkukäynneissä tonttiin (olis ollut ehkä hyvä tietää aikasemmin että se on seissy 2 viikkoo), mutta toinen oli kultakimpale. Kaiken sen Seinäjoelle ajamisen arvoinen.

Bronca on 17 vuotias PRE -tamma jolla on nyt n. viisikuinen varsa ja todennäköisesti toinen jo tuloillaan. Ei ole ultrattu mutta on elänyt perhelaumassa koko kesän eli enemmän kun todennäköistä. Kiltti kun saapas, olisi ollut tarjolla myös terapiahevoseksi. Ihanan rehellinen ratsastaessa, yritti aivan 110% vaikka kunto ei ollut häävi ja jo pari laukkaympyrää sai rouvan puuskuttamaan aika kovasti. Kaikesta huonokuntoisuudestaan ja ylimääräisestä mahastaan huolimatta todella kivasti eteenpäinpyrkivä!

Bronca odottelee turvallisesti Seinäjoella kunnes varsa on valmis vieroitettavaksi ja tulee sitten mulle. Broncan entinen mamma asuu Tampereella, että saan varmastikin apua, neuvoja ja läpiratsastusta tarvittaessa. Mahdollisesta varsasta koituvat ylimääräiset kulut on luvattu maksaa.

Me aloitetaan sitten Broncan kanssa kunnonkohotusprojekti. Pitkiä rauhallisia maastoja mahdollisimman paljon.

Oi tämän tytön onnea! <3

Bronca muutama vuosi sitten. Nykyään "hieman" enemmän masua. Kuva: Tiina Mattila

tiistai 13. marraskuuta 2012

Meillä on mörököllejä

Pari viikkoa sitten hyväuskoisen nuoren miehen maailma alkoi järkkyä.

Ensimmäinen todellinen koetus oli, kun aamulla säädyttömään aikaan töihin lähtiessäni päästin koiran pihalle pissahätäänsä helpottamaan. Noh pissahätä vaihtui muihin ajatuksiin kun tuuli oli kaatanut pöntön, jossa avomies polttelee roskia. En tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa kun täysin asiattomasti pukeutuneena klo 5.45 hyisessä tuulessa täristen yritin hyssytellä täysillä louskuttavaa koiraa, ettei koko naapurusto herää. Yritä siinä nyt selittää, että se on se sama saamarin pönttö, joka on ollut siinä koko syksyn, se on vaan eri asennossa. Sittemmin, varsinkin pimeän tultua, pitää kaikki äänet ja liikkeet hakkua.

Asumme strategisesti sellaisessa paikassa että ääni kantautuu pellon toiselle puolelle, josta se kivasti pomppaa pikkuvoimalan seinästä ja palaa takaisin kaikuna, joten naapurit saavat pääsääntöisesti nauttia kaksinkertaisen määrän haukkumista.
Käynnissä on kiva ikilouskutuskone kun koira tajuaa asian: Vou vou vou!!    *vou vou vou*    Vou vou vou!!!!     *vouvouvou*
Ja niin edelleen.... tätä itselleen jutelua voi jatkua ja jatkua ja jatkua...

Toistaiseksi rakkaan tassuttelijan ja virallisen auttajan ärhentelyt ovat osoittautuneet lähinnä ilmaisuiksi siitä, että tuolla nyt on jotain mikä on epäilyttävää. Kuten eilinen nuohoojan käynti. Sisällä pidettiin ensin kamalaa mekkalaa kun katolta kuului ääniä ja hormissa rapisi, mutta kun nokikolari kyykistyi eteisen lattialle kirjoittamaan laskua, Nalle nuoleskeli naaman puhtaaksi :)
Rakastava teini <3

Kuvat ei liity asiaan. Ovat meidän pohjanmaanreissulta lokakuulta

Minun rakkaat miehet

Todellisuudessa Nalle osoitti suokelpoisuutensa juoksellaa kahdeksikkoa meidän ympärillä kun piti olla nätisti teeripassissa.


sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Harmaankin päivän pelastaa sinnikkyys

Ah sitä tunnetta kun ulkona lorottaa harmaalta taivaalta ämmiä ja äkeitä ja pitäisi lähteä tallille. Mieli keksii jos jonkinmoista hyvää ja huonoa tekosyytä miksei tarvitsisi lähteä. Sitten kun olet tunnin tai kaksi psyykannut itseäsi (ja odottanut sateen loppumista todetten sen vain yltyvän), saat itsesi taivuteltua matkaan. Ja kun nyt kerran liikkeelle päästiin niin kyllähän se riittää kun nopeasti vaan juoksuttaa tai tehdään kiva pikku maastolenkki vaan. Takaraivossa kolkuttaa kuitenkin perjantainen vapaapäivä ja eiliseltä mönkään mennyt valmennus pakkasesta kovettuneen kentän takia.

Ei kun kyllä minä nyt ratsastan!

Onneksi (ainakin) 30 kiloa painavan märän loimen alta löytyy jotakuinkin puhdas ja kuiva hevonen. Kuitenkin aina on yhtä ihanaa pukea hevoselle kamppeet päälle siinä tiedossa, että mikä määrä luttaamista on suojien ja pinteleiden pesussa. Sen lisäksi olen syyllisyydessäni ottanut tavakseni pyyhkiä ja rasvata sekä sautan, että suitset joka ratsastuskerran jälkeen, koskapa edellisen hallitsemattoman maastoutumiseni seurauksena toista tonnia maksavan satulan siiven alla oli kuulemma kilo kuraa :(

No päästiinpä kentälle asti. Ajatuksissani en odotanut paljoakaan, mutta harvinaista kyllä, minulla oli kerrankin selkeä suunnitelma mitä teen: väistöjä. Ensin käynnissä aina keskihalkaisijalta uralle kumpaankin suuntaan. Yritin pitää touhun aika rentona, enkä välittänyt suuremmin tuliko takapää ihan täydellisesti mukana. Keskityin enemmänkin siihen, että etujalat astuvat ristiin, jotta lavat aukenevat. Jatkoin ravissa ja voi kuinka ihana oli ehkä ensimmäisen kerran kesän jälkeen tuntea, kuinka Poni naksahti täysin siihen "työmoodiin". Se odotti, se kuunteli ja ennenkaikkea oli rento ja se jos jokin on ollut hakusessa viimeaikoina.

Näin hyvässä fiiliksessä oli pakko kokeilla ne laukannostotkin, vaikka heti hiipi pieni epäilys että ahnehdinko nyt liikaa. Aloitin vasemmassa kieroksessa ensin ravi - käynti siirtymisillä ja lopulta nostin käynnistä. Poni räjähti välittömästi käsiin kamalassa rodeossa, mutta pääni toimi onneksi nopeammin kun hysteeriseen suussaroikkumiseen taipuvainen käteni. Annoin hetkeksi kunnolla ohjaa, nousin kevyeeseen istuntaan ja päästin purkamaan. Yksi pitkä sivu riitti ja sitten sain jo laukan hallintaan. Palasin takaisin ympyrälle ja ratsastin laukkaa kunnes se oli hyvä ja kunnolla hallinnassa.

Tämän jälkeen mietinkin kuinka saada oma ja Ponin pää rauhoitettua. Keksin jatkaa väistöharjoituksia, koska olin saanut niissä aikaisemmin Ponin niin hyvin kuulolle. Jatkoin näitä niin kauan kunnes tunsin itseni ja Ponin rentoutuneen ja sitten kokeilin nostaa sen "vaikeamman" laukan, joka lopulta nousikin huomattavasti vähemmällä showlla kun se "helpompi". 

Lopulta olin valtavan tyytyväinen. Olin sinnikäs ja lähdin tallille. Olin sinnikäs ja ratsastin vaikka epäröin. Ja lopulta sain ihan yksin ratsastettua Ponin sen tutuiseksi etten ole pitkään aikaan sitä saanut. Ratkaisin ongelman ilman apua. Tänään tunnen todellakin oppineeni jotain. Jos olisin tehnyt niinkuin olisi vain tuntunut hyvältä (eli jäänyt kotiin löhöämään), en olisi oppinut mitään.

torstai 8. marraskuuta 2012

Psyykkistä valmennusta kaivataan

Emmi kaikkosi taas toviksi Romaanian maahan ja sain ponimuksen vastuulleni siksi aikaa. Nautin erityisesti siitä kun Jonnan kanssa rukattiin viikkoaikataulu kuntoon. On jotenkin varsin miellyttävää tietää tasan tarkkaan mitä on aikeissa minäkin päivänä tehdä ja myös se mitä hevonen on edellisenä päivänä tehnyt. Vielä toistaiseksi en ole päässyt nauttimaan sellaisista äkkinäisistä suunnitelmien muutoksista, kuten kenkien kadottamisista, joita niin monet hevosenomistajat kiroavat.

Eilen kävin siis juoksuttamassa ja tänään ratsastettiin Jonnan silmien alla. Kenttä oli jäätynyt vähän koppuraksi, mutta oli ihan jees kun pinta vaan meni rikki. Poni tuntui oikein kivalta ja pääsin taas reenailemaan kivasti sitä ravissa istumistakin ( minä <3 taikasaappaat). Olin jo ehtinyt ajatella että tuskin laukkaillaan, kun kenttä on paikoin niin muhkurainen, mutta niihän tuo tokaisi että sitten vaan laukannostoja.
Joo ja pari menikin ihan sillee ok, mutta sitten ilmeni taas kuumumista ja tuli niitä kuuluisia pattitilanteita(tm). Pattitilanne(tm) on se kun Poni tuijottaa mua yläkautta silmiin, selkä aivan lukossa, pidätteet ei mene läpi ja minä vaan en osaa ratkaista. Harjoitteiden jälkeen vaihdettiin suuntaa ja Jonna antoi tehtäväksi ottaakin käyntisiirtymisiä, ja mikä ylläri että ne meni paremmin.

Sen jälkeen seurasi pitkästä aikaa paasausta. Koko ilmeeni ja olemukseni kuulemma muuttuu kun aletaan puhua laukannostoista. Sain pitkän selvityksen siitä miten oma jännitykseni kulkeutuu välittömästi hevoseen. Enkä kiellä. Olen täysin tietoinen että ongelma sisältää myös psyykkisen puolensa. Kyse ei ole pelosta. Tai no on: epäonnistumisen pelosta. Kesällä toisinaan auttoi kun ajattelin, että enää ei nosteta vaan mennään jo loppuraveja, jolloin Poni rentoutui, mutta välittömästi kun ajattelin nostoa seurauksena oli pattitilanne(tm).

Ja miten turhauttavaa se on kun tietää, että oma mieli on tekemisen tiellä. Kroppaa voi reenata, käyttää aikaa ja rahaa, mutta millä saa reenattua mieltä?

tiistai 6. marraskuuta 2012

Pieni ihminen ja loimitus

Viimeyönä ennen kolmea kyseenalaisesti rakkaan avomieheni kuorsuas herätti (joo vaikka nukun aina tulpat päässä mokoman ongelman takia) ja kävipä taas kerran niin että siinä ukkoa parin minuutin välein töniessäni ja käännellessäni alkoi sellainen varsin rasittava pakkoajattelu. Tiedättekö juuri sellainen joka iskee silloin kun pitäisi nukkua, mutta pää ei vaan hiljene. Ja mitä sitten mietin. No loimitusta!

Olen näitä asioita toki pohtinut aikaisemminkin, seisoskellut tallin käytävällä tuijotellen hieman nihkeää hevosta miettien, että mitäs kaikkea tuolle nyt lykkäisi päälle, lykkäsikö mitään vai jättäisikö sisään ja jos jättää sisään niin tarvitseeko se kuitenkin jonkun takin. Nyt kuitenkin, kun on käyty katsastamassa yllättävän potenttiaalista ylläpitoheppaa ajatukset ovat lähteneet ihan uusiin sfääreihin.

Jos hevostalli.netin asiantuntijaraatia on uskominen, teit mitä tahansa niin olet kamala sadisti ja eläinrääkkääjä, jolta pitäisi kieltää koko hevosharrastus.

Klippaaminen on väärin ja hevosta alentavaa. Miksi sen täytyy luopua lämmittävistä karvoistaan, että sinä itsekäs paskiainen saisit ratsastella sen surutta hikeen joka päivä. Hevosen pitää saada olla nakuna!
Jos klippaat hevosesi, ja tunget sen neljään toppaloimeen ulkoilemaan niin sehän paahtuu! Tai mikä kauhistus jos klipatulla hevosella onkin vain päällä kevyttoppis eikä fleece-loimea alla ollenkaan! Hevonen jäätyy, selkä menee jumiin ja sitten varmaan vielä ratsastat sillä kipeällä hevosella! Joka tapuaksessa teit mitä hyvänsä olet ansainnut eläintenpitokiellon, olet rääkkääjä ja tietty läski. (Ja niille jotka ei kyseistä foorumia tiedä niin kyllä, siellä kommentointi on tuota tasoa.)

Mikä kuitenkin yöllä pisti miettimään ei suinkaan ollut ht.netin mielipiteet vaan se, miten itse ajattelin asiaan suhtautua jos ja kun vastuulleni siirtyy ihan oikea kavioeläin. Edellispäiväinen tapaamiseni ensimmäisen ehdokkaan kanssa teki selväksi, että ainakin tällä yksilöllä on muhkea karvoitus ihan omasta takaa. Tarkoitus olisi kuitenkin (ja omistajan toive) reenata säännöllisesti, niin hevosta kun ratsastajaa. Silmään pisti eilen se että valkoinen keltainen pikku-hevonen oli vajaan tunnin kävely-ravailu-väistely-pari kierrosta laukkaa -työskentelyn jälkeen selvästi hikinen. Mitä se on sitten kun oikeasti paneudutaan? Eli melkoisella varmuudella voisin väittää että ei muuta kun: sakset sanoo - niks ja naks - karvat poikki - yks ja kaks. MUTTA jotta asia ei menisi helpoksi niin tämä tyttö ei sitten kuulemma tykkää yhtään loimista. Että pitäisi sitten osata loimittaa sen mukaan ettei kaveri katso tarpeelliseksi alkaa voimatoimin riisuutumaan. Niin ja onhan sitä sitten olemassa erilaisia tapoja klipata. Ja näitäkin tuntuu olevan yhtä monta "sitä ainoaa oikeaa" kun on niitä ainoita ja oikeita tapoja loimittaa.

Että sillätavalla. En tiedä edelleenkään mitä tästä nyt ajattelisi. Ehkä taivuin eniten sellaiseen "klipataan strategisimmat alueet ja loimitetaan kevyesti" -vaihtoehtoon. Kyseisen hevosen kanssa se voisi toimia myös tietyn puhtausasteen säilyttämisessä, kunhan berberi vaan pysyy päällä, ja ehjänä...

Loimitettuja hevosia. Eläinrääkkäystä vai ei? :D

lauantai 3. marraskuuta 2012

Selässä taas kahden viikon tauon jälkeen

Tänään päästiin Ponin kanssa Jonnan tunnille. Eilen kävin juokuttamassa Ponin varta vasten tätä ajatellen, mutta juokutus jäi harmillisen lyhyeksi kun en tiennyt mistä kentälle saa valot. Oli pakko lopettaa kun ei enää tahtonut nähdä hevosta.

Tänään oli myös ekaa kertaa kokeilussa kaverilta käytettynä, mutta priimakunnossa ostetut Mountain Horsen nahkasaappaat. Olen täysin laiminlyönyt kaikenlaisen välineharrastamisen alusta asti tässä hommassa. Kingslandit ja Pikeurit on mulle haave vaan ja on porskuteltu ihan tyytyväisesti Horzen ja EuroHuntterin halvemmilla kamppeilla. No on mulla yhdet pikeurin hanskat, mutta nekin sain lahjaksi. Nahkasaappaat on ollut sellainen haave (joo ja GPA-kypärä) johon mietin satsaavani kyllä jossain vaiheessa, mutta kun kaveri kauppasi itselleen liian isoja saapikkaita tartuin tilaisuuteen ja ostin pois.

Ja miksei kukaan kertonut että tää on välineurheilua? Kinttu pysyi ihan uskomattoman hyvin paikallaan ja harjoitusravissa sain jalan tavallaan "painavaksi" jolloin jalustinkin pysyi paikallaan eikä lähtenyt seilaamaan. Muuten kaikki ei sitten mennytkään ihan mallikkaasti. Ponilla oli hulluna virtaa ja takapäänväistätys käynnissä-laukannosto -tehtävä oli parin kerran jälkeen jo niin kuumentavaa kamaa, että lopputunti käytettiin rauhoiteluun. Se pomppi välillä kun vietereillä ja oikein tunsin kuinka se hakee sellaista moodia missä se aloittaa sen rodeon. Sehän ei tietenkään mun rentouttani lisännyt laisinkaan :D Laukannostot oli räjähtäviä vaikka avut olivat ihan hipaisun omaiset. Heti se kyllä tuli kuulolle kun sai laukata, mutta kun noi ammattilaiset aina vaatii sitä kontrollia. Mä olisin ihan hyvin voinut päästää kierrostolkulla kevyessä istunnassa höyryjä, olis ollu Poniki varmaan tyytyväinen. Sen jälkeen oliskin ollut ihan toinen juttu saada sitä kuulolle.

Vaikka tunti olikin varsin varovainen niin mulle jäi kyllä positiivinen fiilis koska tunsin istuvani todella tukevasti ja tasapainoisesti (Taikasaapikkaat?). Keskityin tuntemaan hevosen liikkeitä, pidin mielestäni katseen hyvin pois sieltä niskasta ja käsikin tuli kannettua paremmin. Yritin vaikuttaa enemmän istunnalla. Tuli sellainen fiilis ajoittain, että olin paremmin tilanteessa mukana: reagoin asioihin joko välittömästi tai jo ennakoivasti, mistä sain pari kertaa kehujakin Jonnalta.
Aina ei tarvitse tehdä pyhää Yrjöä saadakseen hyvää fiilistä!

Aa niin ja ylläpitohepparintamalle kuuluu hassua :D
Olen sopinut nyt kaksi kokeilua aivan erilaisille hevosille. Toinen on 9v pikkuinen eestinhevostamma tasoa heB, mutta laukassa hiomista. Toinen on 16v, iso oldenburg -ruuna, jolla on kisattu heA ja on noin vaB kotioloissa (täydellinen opetusmestari?). Houkuttelin Jonnaa mukaan katsomaan tätä isoa ruunaa koska epäilyttää miten pystyn sellaisella ratsastamaan näiden minihevosten jälkeen. Toivon että Jonnan silmällä näkee paremmin onko minulla edes mahdollisuuksia.




torstai 1. marraskuuta 2012

Ei o kaikki muumit laaksossa ny...

...koskapa etsin ylläpitoheppaa.
Varaa just ja just on, mutta faktahan on että kaikki kuitenkin menee mitä tulee.
Homma on lähtenyt jopa jotenkin käyntiin. Tarjottu on kahtakin 9v eestinhevostammaa ,joista toinen vaikuttaa sen verran lupaavalta että olen jo rohkaistunut kyselemään, voisiko sitä mennä kokeilemaan. Tallipaikkakin jo vähän niikun oli ja myös meni, mutta tuossa juuri ilmoituksia selaillessani totesin, että hätää ei näyttäisi olevan koska Kangasalta on tarjolla jos jonkilaista tallipaikkaa. Jokatapauksessa pyrin siihen, että hepan saisi Katilaan itsehoitopaikalle, mutta hätää ei näytä olevan. Nämä asiat kun ei yleensä etene ihan hirmuista vauhtia.

Että sellasta. :)

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Lohduton fiilis

Motivaati kirjoittaa tai ratsastaa ei ole ollut mitenkään pilviä hipova. Tai motivaatiota ratsastaa on, mutta joku raja kivunsiedollakin. Eipä ihan kamalasti ole ollut mistä kirjoittaa, mutta vähän kuitenkin jotain.

Olin lauantaina tosi reipas tyhmä ja menin Mimmillä Iitun valkkuun. Sen lisäksi, että vasen käteni oli lähes hyödytön päätti Mimmi-poni esitellä kaikki mahdolliset kommervenkkinsä. Se pukitti noin miljoona keraa, teki äkkijumituksia ja ryösti laukassa useamman kerran ihan omille teilleen. Lisäksi tunsin sen harkitsevan pystyynnousemistakin pari kertaa, mutta ei sentään tehnyt sitä. Olin päättänyt todistaa Iitulle etten ole mikään valmiiksi-luovuttaja ja olinkin ihan vaativimmillani. Sehän ei Mimmiä miellyttänyt, vaan se todellakin yritti ihan kaikkensa ettei olisi tarvinnut tehdä mitä pyydetään. Ja harjoitushan oli niinkin vaativa kun ensin käynnissä pitkillä sivuilla askel pitkäksi ja venymään, lyhyillä sivuilla lyhyeksi ja askeleessa sama tahti. Ja sama ravissa. Mimmi meni jopa niin pitkälle että nosti mielummin (pukki)laukan kun pidensi ravissa askelta. Kehuin kyllä reaktiosta eteen mutta silti: Huokaus. Laukkareeni otettiin helpotetusti niin että puoliympyrää laukassa ja puoli ympyrää ravissa. Ilmeisesti tarkoitus oli vaan saada niitä nostoja, että niistä tulisi Mimmillekin vähän arkisempia, mutta aikamoiseksi ponikiukutteluksi meni. Kaverin oli pakko ratsastaa pienellä ympyrällä keskellä kenttää koska muuten Mimmi rynni vaikka kylkimyyryä laukassa kaverin luo. Onneksi en ollut lähelläkään tippua (mulla on ilmeisesti kuitenkin parempi tasapaino kun mitä toi jatkuva tipahtelu antaa ymmärtää), enkä loukannut kipeätä kättänikään kun kerran kun jouduin ottamaan sillä tukea Mimmin kaulasta yhdessä(kin) pukissa.
Mimmi oli kiukutteluunsa käyttänyt niin valtavasti energiaa, että oli kevyestä harjoituksesta huolimatta aivan hiessä tunnin päätteeksi. Niin olin kyllä minäkin. Käsi on myös ollut sen jälkeen niin kipeä ettei tulisi mieleenkään ratsastaa. Selvästi nyt tuntee että joku lapaluuhun kiinnittyvä lihas on revennyt kiinnikkeestään, koska joissain liikkeissä se ihan kun muljuu tuolla nahan alla.

*** EDIT HUOM:
Selvisi pari päivää tämän jälkeen että Mimmi oli ilmeisesti saanut "hippikivennäisestä" jonkinlaisen allergisen reaktion. Havaitisn kyllä nämä matalat pahkurat selässä ennen tuntia mutta ne olivat niin matalia ja aristamattomia etten ajatellut niiden vaikuttavan menoon. Ilmeisesti kuitenkin herkkähipiäinen heppa oli sitä mieltä että näin ei hommia tehdä. Selvisipä ainakin ettei syy ollut luokattoman huono ratsastus.****

Sunnuntaina olin melkein lähdössä katsastamaan itselleni mahdollista ylläpitoheppaa, mutta se ehti lauantain aikana mennä toisaalle. Sillä hetkellä ei haitannut vaan vedin kaverin tupareissa lohduttavat punaviinikoomat kun ei tarvinnut lähteä sunnuntaina ajelemaan Virroille niissä merkeissä.

Mielessä on käynyt paluu ratsastuskouluun. Saisi ratsastaa sellaisilla hevosilla, jotka olisivat säyseitä ja luotettavia. 
Että sellaista. Kiva harrastus ja kaikkea. Silti olen ihan kärvistellyt koko viikon kun en voi mennä tallille. Onpahan tullut lenkkeiltyä koiran kanssa: eilenkin tehtiin melkein kahden tunnin metsälenkki.

Laitan loppuun pari kuvaa Nallen edesottamuksista. Katselin tuossa saikkupäivänä koneelta jotakin leffaa ja koira temusi hirveällä tarmolla vieressä kenkänsä kanssa. Yhtäkiä havaitsin täydellisen hiljaisuuden laskeutuneen. Pojalle oli tullut väsy.


Kuvat kännykkälaatua kun en uskaltanut nousta ja tavoitella kameraa kun olisin herättänyt koiran :D


torstai 18. lokakuuta 2012

Kyllä nainen kivun kestää...

..muttei sitä häpeää, joka syntyy kun lentää kohtalaisen pahasti hevosen selästä toisen kerran kolmen kuukauden sisällä.

Eilinen ei ollut mun (eikä kyllä Samunkaan) päivä. Mietin jo kotiin ajaessa että onpa "kiva" lähteä täyden työpäivän jälkeen tässä tasiasen tappavassa sateessa, märältä koiralta haisevassa autossa ajelemaan tielle, jolla ajaminen uhkaa joka metrillä sekä henkeäsi että auton rakenteita, kohti rentouttavaa maastolenkkiä.

Poni oli heti kättelyssä ihan spesiaalituulella. Aika harvoin olen millään tavalla joutunut sen kanssa otaamaan yhteen, mutta eilen se sai mm. päähänsä että voi yrittää juosta mun yli karsinasta veke. Otin koiran mukaan maastoon ja aattelin että mennään ihan rauhassa käppäillen. Ei tullut tapahtumaan. Yleensä saan mennä ihan pitkin ohjin kun vauhti on perus löntystelyä, mutta nyt ei voinut antaa yhtään kyllä ohjaa. Ja kun ei saanut mennä eteenpäin niin suuri osa matkasta taitettiin käyntivauhtista ravia. Ajattelin sitten jossain kohtaa että otetaan pieni pätkä ravia jos kerran menohaluja löytyy. Poni tarjosi laukkaa, en antanut laukata joten Poni päätti että hankkiutuu eroon hissuttelevasta kuskista. Poni jatkoi matkaa peräpää villisti puolelta toiselle lennelleen ja koira lähti perään. Koira tuli huutamalla takaisin, Poni ei. Siinä tallille tallustellessamme tuli jo puhelinsoittokin. Naapuri oli ollut metsässä koiriensa kanssa, kun Poni oli viilettänyt kaikki kamppeet päällä ohitse. Nopean naapuruston puhelinrumban jälkeen paikalle oli saatu Laura joka oli todennut Ponin löytäneen tiensä omaan karsinaan ja soitteli sitten minulle olenko kunnossa.

Tulin tantereeseen naama-olkapää-polvi -laskeutumisella, joten päätin käydä terveyskeskuksen päivystyksessä näyttämässä itseäni kun kipeääkin teki. Siellä kuitenkin maatessani hengittäminen helpottui ja sain melkien itsekin todettua kättäni painelemalla että luita ei ole rikki, lihaksia vaan. Munuaiset oli ottaneet kanssa pikkutärskyn, kun virtsanäytteessä oli verta. Suurin häpeä oli soittaa miehelle ja kertoa mitä on taas tapahtunut. Onneksi mies aloitti vuodatuksensa ennen kun ehdin omaa asiaani kertomaan. Hän oli unohtanut katsastuksen ja koira oli pistellyt koppinsa 50e lämmityskaapelin 10 sentin pätkiksi. Siihen sitten vielä lisäämään, että avokki tippui taas hevosen selästä. Toinen häpeä oli soittaa töihin. Uhkaavat varmaan kohta fuduilla jos en vaihda harrastusta.

Mustelmia ja kuhmuja on vaikka muille jakaa, mutta suurin vaiva on valtava vitutus. Harmittaa. Paljon!
(loppuun itsesäälistä jupinaa)

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Antoisa harjoitusravireeni

Joskus vähän hävettää etten osaa istua harjoitusravissa. Tai siis viimeisen vähän vajaan vuoden aikana en ole osannut. Olenhan kuitenkin ratsastanut nyt jo yli 3,5 vuotta ja moni voisi väittää, että kyllä se jo kuule kuuluu osata.
 Mutta hei, seuraavaksi seuraa selittelyä (se on vähän niiku mun juttu):

Kahden ja puolen viikon päästä tulee Ponin kanssa vuosi yhteistä taivalta täyteen. Poni oli aikamoinen harppaus kaikista niistä hevosista, joita aikaisemmin olin ratsastanut. Mitenkään yhtäkään hevosta väheksymättä (hevoset on kutenkin aina hevosia eli ihania ja jokaisella on ne omat parhaat juttunsa). Poni oli ja on super-herkkä. Sekä avuille että kaikelle väärälle mitä satut ratsastaesa tekemään. Poni on osaavan ihmisen ratsukouluttama ja nuoreksi harrasteratsuksi, joka on revitty 3-4 vuotiaana niin pellosta ettei antanut riimua päähänsä pistää, sen osaamistaso on oikein huikea (mun mielestä). Koska Ponilla ovat ennen minua ratsastaneet sellaiset ihmiset jotka omaavat monikertaisesti kokemukseni ratsastuksesta, sen täytyy minun kanssani sietää poikkeuksellisen paljon virheitä. (Ja hienosti sietää.)
And to the point -> Ponilla ON haastava ravi. Sen on moni myöntänyt. Ja koska se on niin herkkä, tasapainon menetys tai vahingossa ohjasta tuen ottaminen saa sen vetämään herneet niin syvälle nasaaliin, että sen rauhoittelussa ja rentoutamisessa menee pieni ikuisuus. Siksi ei harjoitusravia Ponilla, kun ihan vähän ja harvoin.

Seuraava selitys:

Melkein surettaa ajatella nykyään ratsastuskoulun hevosia, kun tietää miten voimakkaasti herkkä hevonen reagoi huonoon istuntaan, jännittymiseen, pomppimiseen ja suusta nykimiseen. No mutta kukaan ei ole seppä syntyessään ja jotenkin alkuun on päästävä tässä ratsastusmaailmassa. Ratsastuskouluhevoset tekevät kullanarvoista työtä kultaisella luonteellaan ja kärsivällisyydellään jokaisen innokkaan heppatytön, -tädin, -pojan ja -sedän eteen. Ihan hiljan ratsastin myös ratsastuskoulun hevosella, siellä estetunnillani. Huomasin, että kyllähän minä osaan istua harjoitusravissa, vaikken melkein vuoteen ole uskonut sitä. Mutta mikäs siinä on istua kun heppa ravaa niin selättä kun vaan pystyy ja miettii että uskallanko luottaa tuohon selässäni olevaan ihmiseen.

Saakohan tuosta ny ristuksenkaan selvään? Eli osaan istua joo, mutta en _oikein_ liikkuvan hevosen selässä!

Nyt seuraa video. Vähän jännittää sitä tähän pistää, kun virheitä ja vikojahan löytyy, mutta toivoisin että jos jollain olisi vinkkiä siihen miten saisin tuon jalan rennoksi, alas, niin että jalustinkin alkaisi pysyä jalassa. Ja ihan best olis jos joku kertois vielä miten pystyis vaikuttaan kunnolla hevoseen samalla. Tyyliin millä reenillä saan pidettyä pakaran ja reiden rentona kun käytän pohjetta!

Video sis. Jonnan kommentit.
Niin ja jos joku ihmettelee mitä mä hölötän tossa alussa niin se on "Älä kato sinne niskaan"
Nii joo! Ja tän jälkeen mentiin myös ilman jalkkareita, enkä tippunu, eikä Poni lähteny kuuhun.



sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Syyskuvia Nallesta

Eilen pilkahti aurinko sen verran, että päätin pistää pojat pallottelemaan pellolle ja otin kameran käteen.
Ratsastelut onkin jäänyt vähemmälle koska kenttä on uima-allas ja maasto on vetinen räme. Tiistaina kävin Mimmillä kentällä hyppimässä lätäkköesteitä ja perjantaina kävin taluttelemassa viisi päivää seissyttä Ponia metikössä jossa polut oli muuttuneet ojiksi.



Lepakkokorvat!

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Nalle auttaa.

Nalle on aina kaiken toiminnan keskipisteessä.

Mitä sä teet? Mihin me mennään? Mä tuun mukaan! Voi kun hauskaa! Mitä siellä tapahtuu? Voinko mä osallistua? Mitä me tehdään?

Tämä on se fiilis mikä meidän Nallesta noin ylipäätään huokuu. Aina. Jatkuvasti. Meidän perheeseen onkin jo hyvin tiiviisti iskostunut lausahdus "Nalle auttaa", koska Nalle todellakin "auttaa". Nallen auttaminen on lähinnä työnvaikeuttamista joka tavalla, mutta eipä sille voi olla vihainenkaan. Minkäs toinen luonnolleen voi kun pitää olla aina siellä missä tapahtuu.

Viikolla kitattiin yhdessä miehen kanssa auton helmoja ja vedeltiin pohjaan ruostesuojamassaa. Koska Nalle auttaa, massaa on edelleen pitkin Nallen päätä ja korvia.

Tänään olin työkaverin kanssa sienessä. Ja Nalle auttaa:


Ei ole lavastettu. Kurkotin oikeasti poimimaan sientä ja poika päätti mennä makaamaan sen päälle!

Pari tuntia metsässä ja tässä meidän saalis. Nalle on ihan puhki!






perjantai 28. syyskuuta 2012

Syysväsymys

En kyllä yhtään tykkää tästä vuodenajasta. Ei mua edes haittaa että sataa ja on kylmää ja kuraista, mutta tämän vetämättömän olon kanssa en kestä. Ihan kuin toimisi puolella kapasiteetilla. Tallilta tullessa meinaa nuokahtaa rattiin ja kotiin päästessä katsoo kelloa ja miettii voisiko aikuinen ihminen mennä jo puoli kahdeksalta nukkumaan. Ei puhettakaan että jaksaisi huushollata edes sen verran että saisi ruokaa tehtyä. Eläköön mies lihapiirakoilla ja leivällä, minusta ei ole kun polttamaan nuudeleita kattilan pohjaan.

Mutta valitus sikseen. Pakottava tarve summata viikon parikin valmennuista jollain tapaa. Tiistaina jännäsin vähän missä kunnossa Jonnan kenttä on, kun vettä tuli niin kerpeleesti sunnuntaina ja maanantaina. Onneksi uima-allas oli imeytynyt melko nopeasti suurempien sateiden lakattua, joten päästiin työstämään jotain muutakin kun käyntiä. Ravissa Poni oli oikein mukavan ja rennon tuntuinen ja pääsin taas istumaan ravissa alas pitkiä pätkiä. Selvästi on apua myös siitä, että olen päässyt paremmin istumaan Mimmin ravissa. On siis paremmin lihasmuistissa se mihin pitää keskittyä omassa kropassaan vaikka Ponin kanssa liikkeen laajuus onkin ihan eri luokkaa kun Mimmillä. Emmi sanoi että se johtuu varmaan osittain siitä että Ponilla on niin suora lapa, että se nostelee jalkojaan ravissa todella paljon. Laukannostoissa (vasempaan, again!) taas takuttiin. Tuli monta väärää kun päätin että nostan vaikka muoto ei olisi täydellinen. Nostihan se, mutta kun asetus ja sisäpohje ei ollut kunnolla läpi, tuli helposti väärä.

Mimmillä menin ekaa kertaa valkkuun torstaina, uudelle opelle Iitulle, jolle nolasin itseni heti kättelyssä. Veikaan että kaikkien valmentajien lempiasenne on juuri se minkä päästin suustani: "oota mä teen tähän voltin, että pääsen ton kaverin taakse, että mulla on edes mahdollisuus saada se laukka nousemaan". Iitun äänestä jo kuuli kuinka sitä vitutti, että luovutin jo ennen kun yritin. Sorry!

Sitten tehtiin laukannostoharjoituksia (kas kumma!!)

Ekat yritykset oli ihan kauheita kylkimyyryä-pohjetta-vasten -taisteluita. Kun Mimmi nosti kehuttiin kaaauhean paljon jonka jälkeen Mimmi ennakoi tavattoman helposti... nosti kuitenkin. Toiseen suuntaan otti oikein kunnon hatkat kun oltiin yksin päädyssä ympyrällä ja kaikki Mimmin kaverit oli toisella puolella maneesia. Nostin laukan ja kun kehaisin sisäkädella rapsuttamalla niin tapahtui the Ampaisu. Eipä sillä, Mimmin riennoissa on helppo pysyä. Vaikka laukkatyö hävetti suunnattomasti (ihan omien möläytystenkin takia), niin väistöissä alettiin saada jo vähän kehujakin. Ei ollut kuulemma väliä mennäänkö lapa edellä, kun tarkoitus oli vaan saada lapoja auki. Kommentti: "siinähän oli jo ajoittain muutamia askeleita oikein kunnon väistöä" riitti hivelemään sieluani. Nämä nyt oli kuitenkin ihan ekat väistöt mitä tein Mimmin kanssa ravissa. Ja voi ne loppuravit. (Miks ne on aina parhaat?) Ensin harjoitusravissa tavoitteena askelta pidentäen. En odotellut kummoisia kun se mun istunta harjoitusravissa on vähän niin ja näin, mutta ai kun lähti kivasti. Ja kun meni kivasti, kevensin ja annoin venyttää alas ja voi että kun selkä nousi varmaan puoli metriä ylös!

Tänään Mimmi sai tehdä poikaystävänsä kanssa kahden tunnin maastolenkin harjulla ja pohtiksella. Kyllä teki varmasti hyvää. Menohaluja oli ainakin vaikka muille jakaa ja poikaystävän perse oli kokoajan tiellä.

Sylikoiran ja Ennin syysterveiset

keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Googlediagnoosi

Se lienee histiosytooma. Kaikki merkit täsmäävät ja mikä parasta, ei ole itsessään vaarallinen. Pitää sitä vaan vielä puhdistella ja hoitaa koska iho on kuitenkin rikki patin kärjestä. Lenkillä voisin harkita suojaavani kannukset itseliimautuvalla siteellä.

Huojentunut olo kun on edes jonkinlainen (aika varma) käsitys siitä mikä on kyseessä.

Parasta tietoa löysin osoitteesta http://www.solakan.info/lukemista_histiosytooma.htm

EDIT: Histiosyytti ei ole edellisen linkin tiedon mukaan ole kudoksensyöjäsolu siinä mielessä, että se tuhoaisi tai "söisi" kudosta, vaan makrofagi joka sijaitsee kudoksessa. Makrofagia kutsutaan syöjäsoluksi ja makrofagit kiertävät veressä ja pystyvät siirtymään infektioissa niihin paikkoihin joissa niitä tarvitaan.

maanantai 24. syyskuuta 2012

Tassuhuolia

Olen onnistunut tässä muutaman päivän aikana lietsomaan itseni aikamoiseen neuroosiin Nallen tassun takia. Pojalla on pipi.

Kaikkinensa tarina sai alkunsa jo aikaisemmin syksyllä, kyyhkymetsän jälkeen. Muutama päivä sen jälkeen huomasin Nallen vasemmassa tassussa karvattoman kohdan. Lähdin sitä syynäilemään ja oikein kun suurennuslasilla katsoi, niin siinä näkyi kaksi pientä rupea, jotka lähtivät ihan pinnasta irti. Samu epäili, että Nallea on päässyt käärme puremaan, mutta niin että osuma on ollut huono ja myrkkyä vähän, koska mitään haavoiksi kutsuttavaa rupien alta ei löytynyt. Jalka oli täysin normaalin lämpöinen, ei turvotanut ja koira käveli ja jolkotteli aivan kuin ei mitään. Sen takia ei varmaan huomattukaan koko hommaa ennen kuin karvat putosivat. Karvat eivät kuitenkaan ole kasvaneet takaisin ja aloin huolestua. Päätin näyttää Emmille koipea ja pyytää neuvoja mitä sen kanssa voisi tehdä. Samu mainitsi kuitenkin että näytä myös tätä kannuskynnen anturan alla olevaa pattia (myös vasen jalka). Voi jessus sentään, en ollut moista edes huomannut. Pieni karvaton laikku oli sen jälkeen ihan toissijainen. Näytin kinttua tallinkäytäväklinikalla Emmille, joka sanoin karvattomasta kohdasta että ei tuossa mitään, hyvältä näyttää. Patin epäili olevan joko tulehdus tai kasvain. Käski hoitamaan aluksi tulehduksena ja lupasi katsoa uudestaan jos ei lähde paranemaan.





Äh. Haluan tietää nyt heti mikä se on. Tästä syystä varmaan olen labra-alalla. Inhoan epäselviä tapauksia.
Mietin jatkuvasti ovatko nämä molemmat vammat yhteydessä toisiinsa. Olisiko käärmeenpuremalle pitänyt heti tehdä jotain ja mitä? Miksi koira ei vaikuta kipeältä? Pattia saa puristella aika lujaakin ennen kun Nalle vetää koipensa pois, ei edes vingahda. Jos se olisi tulehtunut, eikö se olisi paljon kipeämpi? Metsälenkillä se aukeaa ja vuotaa verta jonkin verran. Koira ei kuitenkaan sano mitään, ei edes lussuta sitä.

Seuraavaksi graaveja kuvia. Jos joku on nähnyt jotain vastaavaa, kertokaa hyvät ihmiset mikä on kyseessä.

Tässä näkyy sekä karvaton kohta että paise

Paise on aivan tuon ensimmäisen kannuskynnen anturan alla


Ällö lähikuva
Potilas <3

Ohjeena on nyt toistaiseksi putsata paisetta pari kertaa päivässä laimennetulla betadinella ja levittää päälle vetramil -voidetta (ihan kun hevosta hoitais, tää on sentään tuttua). Tämän jälkeen poika joutuu olemaan pari tuntia tötterö päässä, ettei nuole tassua. Kädet kyynerpäitä myöten ristiin että tämä toimii.

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Pahoittelut elimistölle, haudassa saat sitten levätä

Niinhän siinä sitten kävi että Jonnan tunnilta kotiin päästyäni oli kuumetta 38 astetta. Siitä huolimatta raahauduin perjantaina töihin, kävin työterveyslääkäriltä hakemassa keuhkoputkentulehdusdiagnoosin ja apteekista antibioottikuurin. Ja illalla Ponin kanssa maastoon. Mies oli kiukkuinen, mutta vetosin hänen omaan kommentiinsa "siellähän vaan istutaan", mikä tuollaisessa rauhallisessa maastoilussa pitää melkein paikkaansa. Nalle oli taas mukana ja oli superhienosti vaikka Emmin kanssa otettiin vähän pitempää ravipätkää.

Lauantaina käytiin Mimmin kanssa maastossa ja kyllä ainakin kaverin kanssa homma meni ihan mutkattomasti. Mennessä talutin varmuuden vuoksi lahdentien yli, mutta tullessa tulin ihan ratsain. Käynnissä mentiin n. 6 kilsan lenkki johon sisältyi pienet pyörähdykset pohtiksen kentällä. Tuli kamala ikävä talvea! Viime talvena maastoiltiin pohtiksella ja käytiin auraamattomalla isolla kentällä laukkaamassa umpihangessa posket punoittaen.

Tänään on ollut ihan kamala keli koko päivän. Vettä on tullut enemmän tai vähemmän jatkuvasti. Suuntasin kuitenkin taas Mimmillä ratsastelemaan. Onneksi on jonkinmoinen maneesi käytössä. En vaan tiedä että koska Mimmi on siellä viimeksi käynyt koska oli niiiin jännää. Pelottavaa oli esimerkiksi toisessa päädyssä maassa seinää vasten lepäävät pitkät tikapuut ja se estekalusto"reikä" oli niin hirveä, että piti aina uralta seilata viisi metriä sisään päin ohi mennessä. Saatiin kuitenkin jonkinlaista työskentelyä aikaiseksi vaikka esimerkiksi laukkaa voitiin ottaa vain toisella pitkällä sivulla. Nyt kun olen vähän enemmän ratsastanut Mimmillä, on hauska huomata että ihan jokainen kerta opin siitä jotain uutta kun kiipeän selkään. Tänään huomasin, että Mimmin vastenmielisyys taipumiseen vaikuttaa siihen laukannostoon. Mimmi nostaa paremmin suoralla uralla! Ensiviikolla on ohjelmistossa myös valkkudebyytti Mimmin kanssa. Ensi viikko näyttää siis jotakuinkin tältä.

Maanantaina kevyesti Ponilla, todennäköisesti maastossa.
Tiistaina Jonnan valkku Ponilla
Keskiviikko vapaa
Torstaina Iitun valkku Mimmillä
Perjataina mielellään maastoilua Mimmillä (kaveria toivotaan)
Lauantain toistaiseksi "vapaa" (rapujuhlat anoppilassa)
Sunnuntaina Mimmin kanssa puomeja, ehkä joku kavaletintapainenkin :)

torstai 20. syyskuuta 2012

Miksi puolikuntoisena menee aina paremmin?

Huomasin jo ratsastuskouluaikaan, että jostain kumman syystä rämmittyäni pienestä puolikuntoisuudesta huolimatta ratsastustunnille, homma eteni jotenkin aina poikkeuksellisen hyvin. Nolointa siinä yleensä oli se, että tapasin kuulutella ja tunnin aluksi, että jos näyttää siltä että lintsaan niin se johtuu vielä hieman flunssaisesta olostani. Suorittaminen oli kuitenkin aina tälläisessä tilassa yllättävästi parempaa. Sama kaava toistui eilen kun menin Mimmiä ratsastamaan. Alan muutenkin selvästi saamaan vähän enemmän selkoa tästä hevosesta. Viikonloppuiset pikkuhyppelöt ja sänkkärilaukat toivat selvästi esiin sen, että tämän hevosen kanssa laukannosto-ongelmat eivät ole niin vahvasti kiinni omista virheistä kun hevosen psyykkeestä. Innoissaan ollessaan se nostaa vaikka paikaltaan, mutta tavallinen sileällä työskentely on niin tylsääää(!), että virikettä voi luoda testailemalla ratsastajan pitkäjänteisyyttä.

Sain kököstä olostani huolimatta hyvän fiiliksen ravissa ja Mimmi kulki pitkiä pätkiä tasaisesti kuolaimeen tukeutuen, joka ei sekään ole vielä kovin itsestäänselvää. Tein paljon paljon voltteja, kolmikaarista kiemurauraa ja loivaa kiemurauraa sisällyttäen mukaan myös siirtymisiä ravin ja käynnin välillä. Selvästi hyvä harjoitus Mimmille, kun tuli niin mukavasti kuulolle. Oikea laukkakin nousi melkein kyselemättä ja annoin Mimmin ihan vaan laukata kevyessä istunnassa hyvin eteen, mistään muusta oikein nillittämättä. Vasemmassa kierroksessa vasta alkoi kiukuttelu. Laukka-avuista Mimmi veti liinat kiinni ja takapää hieman keveni (kuitenkaan ilman mitään varsinaisia pukkeja). Junnasin hetken ja päätin, että vaikka keuhkot on tulessa niin nyt en luovuta. Otin yhden noston oikeaan, vaihdoin nopeasti kierrostuuntaa ja sain kun sainkin (yhden ristilaukan jälkeen) pari kunnollista nostoa vasempaan. Kehuin paljon ja annoin tähänkin suuntaan mennä rennosti suurempia vaatimatta. Jälkeenpäin olin kyllä todella tyytyväinen sekä siirtymistyöskentelyymme että itseeni kun jaksoin kipeydestä huolimatta olla sinnikäs ja pystyin ratkaisemaan pattitilanteen. Viikonloppuna koitan päästä Mimmin kanssa maastoon. Tuntuu vähän siltä että tämä heppa kaipaisi hieman maisemia, jotta kentällä työskentelyynkin saataisin vähän lisää paloa.

Tänään koitan selvitä Jonnan tunnista Ponin kanssa. Saa nähdä petaanko hyvää maaperää jälkitaudille.

lauantai 15. syyskuuta 2012

Oho, tuli taas hypättyä

Perjantaina kurvasin heti suoraan töistä ratsastamaan Mimmillä taas jonkinmoisen tauon jälkeen. Viimeksi olin taas vaipua epätoivoon kun en saanut laukkaa nostettua millään. Kaali antoi nyt neuvoksi että piiska mukaan ja kentälle pieni herättelypuomi. Kaali kehui että edellisenä päivänä estevalkku oli mennyt todella mainiosti ja Mimmi oli oikein syttynyt. Tein siis ehdotetusti ja raahasin pääty-ympyrälle yhden puomin ja aloin verryttelemään. Saatiin verkan jälkeen seuraksi myös toinen ratsukko joka kyhäsi pitkälle sivulle myös pienen ristikon. Alkuun oli laukan kanssa taas pieniä ongelmia mutta sitten keksin käyttää vähän kaverin imua hyödyksi, jonka jälkeen ei ollut enää mitään ongelmaa. Tultiin puomia sekä ravissa että laukassa ja kun Mimmi tosissaan heräili niin laukka nousi vaikka käynnistä.

Kaali kävi jossain vaiheessa tallin ovelta huutelemassa, että mee vaan sitä ristikkoa, mutta ystävällisesti kieltäydyin. Kuitenkin pari minuuttia mietittyäni päätin olla nössöilemättä ja tähtäsin pikkuristikolle. Ei se mikään kaunis hyppy ollut kun jalustimet olivat ihan koulupituiset ja itse jäin tuijottelemaan esteen juureen ja pohtimaan että mistä se hyppy tulee lähtemään. "Yllättäen" se lähtikin ihan sieltä juuresta mihin olin tuijotellut. Otin ristikon vielä toiseenkin suuntaan jonka jälkeen loppuverkkailin. Jotenkin Mimmillä hyppääminen tuntui jopa kutkuttavammalta kun mitä edellisviikkoinen estetunti Viitiksessä. Voisipa joskus koittaa osallistua estevalkkuun Mimmillä?? Kotona odottivatkin sitten metsäreissulta palanneet rakkus-pojat.

Tänään raahasin rakkaan avokin ja Nallen mukaani katsomaan "äijäkisoja". Äijäkisat olivat siis este/sotilasratsastuskisat joihin saivat osallistua vain miehet. Hienoja suorituksia! Erityisen hauskaa oli katsella sotilasratsastusta, joka oli siis kuin kouluratsastusta mutta kolmen ratsukon "ruodussa". Iso herra huuteli mikkiin komentoja ja rinta rinnan äijät vetivät uniformut päällä kuvioita. Lopuksi vielä suoritettiin rakuunanäytös jossa ratsasti 10 ratsukkoa samaan tapaan. Vau! Siinä vaiheessa kun 10 hevosta laukkaa täyttä laukkaa kohti kentän päätyä, ukoilla miekat kädessä ja raikaa huuto "Hakkaa päälle!", ei voi kun miettiä kuinka ratsuväki on jalkamiehelle kauhistus :)

Äijäkisojen jälkeen suuntasin itse ratsastushommiin ja kävin ihan vaan tuulettamassa omaa ja Mimmin päätä laukkaamalla loputtomalta tuntuvaa sänkipeltoa. Otin alkuverkat kentällä, mutta kun suuntasin pellolle olinkin yhtäkkiä kun eri hevosen selässä :D Laukka nousi taas ihan leikiten ja välillä mentiin lujaaaa. Loppukäynnitkin otin maastossa kun en vittsinyt hepan hyvää mieltä pilata palaamalla kentälle.

Mimmi ja meidän perhe yhteisen maastolenkin jälkeen

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Argh!

Ratsastamisen ihanuus ja kurjuus on siinä ettei oikoteitä yksinkertaisesti ole. Pitää saada ne asiat aivoihin ja tuntemukset persnahkaan, jotta voisi edetä taas seuraavalle tasolle. Toki olen kuullut, että on olemassa ihmisiä, jotka ovat ratsastuksen suhteen lähtökohtaisesti jotenkin lahjakkaampia, itse en kuitenkaan taida kuulua niihin.

Lähdin tallille tänään mielessäni selvä missio. Emmi oli toivonut kevyttä liikutusta ja puhetta on ollut aiemminkin että Ponilla pitäisi ratsastaa (siis oikeasti ratsastaa) käyntiä enemmän. Sunnuntain tuomarin sihteerinä helpossa A:ssa viettäneenä ja käyntiosuuden huonohkot numerot huomanneena tajusin, että ongelma lienee aika yleinen. Myönnän etten ole tainnut kertaakaan ratsastaa Ponin kanssa siirtymisiä käynnin sisällä, joten se oli päivän teema. Ihan minimini askelita ja sitten askelta pidentäen. Samalla koitin myös irtautua kentän reunoista ja pitää hevosta jotakuinkin suorana ilman aidan tukea. Putkeen ei mennyt edes kaunistelemalla sanottuna. Poni oli epätasainen kun mikä. Mälväsi kuolainta ihan hulluna ja pureutui varsinkin oikeassa kierroksessa ulko-ohjaan todella vahvasti. Yritin kaikki temput mitä vaan tiesin mutta tulos oli parhaimmillaankin vain tyydyttävä: hyviä pätkiä mutta sitten aina kamala vastustelu. En tiedä olisko nyt taas töihinpaluusta jäykistynyt oikea olkapääni ollut syynä vai mikä.

Pienen ravilämmittelyn jälkeen jälkeen yritin käyntityöskentelyä uudestaan. Mini-askeleet onnistuivat ihan ok, vaikka en usein muistanutkaan pitää kunnolla pohjetta kiinni ensimmäisen pidätteen aikana, jonka vuoksi Poni meinasi ottaa ihan stopin alkuun. Askeleen pidennys olikin sitten ihan toinen juttu. Jos ei Poni tullut kiireiseksi, niin sitten se halusi pompata raville. Ainakaan mitään aikomusta sillä ei ollut askelta pidentää. Luovutin jo kertaalleen ja otin vähän ravin sisällä siirtymisiä ja kun heppa lämpeni hommiin paremmin niin sain oikein kunnon venytyksen käynnissä keskihalkaisijalla. Siihen oli hyvä lopettaa. Lähinnä tänään rassasi vain se etten saanut Ponia yhtään tasaiseksi vaan se tempoi vähän väliä itsensä pois muodosta ja selvästikään se ei ollut niin 100% kuulolla mitä se yleensä on.

Halu olla parempi on niiiin suuri mutta tie on pitkä...

lauantai 8. syyskuuta 2012

Vähän torstain valkusta ja estehyppelöistä

En viitsinyt kirjoitella erillistä raporttia torstaisesta valkusta kun eipä oikein tullut mitään ihmeellisiä ahaaelämyksiä. Ihme se olisikin ollut kun alkuviikko oli niin huikea. Poni oli aika hankala ratsastaa. Vilpoinen ja tuulinen keli teki siitä ihan kuuraketin ja se kiikutti minua välillä kun litran mittaa kun kuumui niin taas laukannostoista. Tiedän että Ponin kuumetessa en saisi ratsastaa niin paljon kädellä kun mitä teen vaan enemmänkin jalalla. Se on vaan kovin kovin hankalaa kun toinen lähtee kun ohjus kun vähänkään pohjetta käyttää.

Perjantaina käväisinkin sitten entisellä ratsastuskoulullani Viitiksessä estetunnilla. Sain ratsukseni Pevonan, jonka nyt vuotias tammavarsa tulee olemaan Ponin varsan siskopuoli koska Issankin iskä on Idris :) Jännitti aivan tautisesti, että miten osaan ratsastaa hevosta joka ei ole Poni ja miten selviydyn esteistä. Tehtävä oli luojan kiitos melko simppeli suora suhteutettu linja (5-6 askelta, me taidettiin tulla useimmiten viidellä, en muistanut laskea) jota tultiin sellaisenaan pari kertaa kummastakin suunnasta. Välissä tehtävä muutettiin niin että linjalle tultiin ravissa sisään, käännettiin esteiden välissä ympyrälle laukassa ja siirrettiin taas raviin ennen toista estettä. Ensin tuli (ylläripylläri) noottia liian pitkistä jalustimista ja sitten siitä että kevyessä istunnassa paino ei ole tarpeeksi ronskisti jalustimella ja istun liikaa satulassa. Miten yllättävää kouluratsastajalta! Homma kuitenkin toimi sujuvasti, en saanut isoja pyyhkeitä oikein mistään ja itse huomasin ainakin sen että alastulossa tasapainoni oli huomattavasti parempi kuin ennen. En rojahtanut sillätavalla eteen niikuin muistan aiemmin usein tehneeni. Lopulta esteet vielä nostettiin ihan selvästi sen mukavuusrajan yli mihin olin valmistautunut. Isoin aiemmin hyppäämäni on ollut varmaan siinä 50cm tietämissä ja nämä Likka arvioi n. 65cm korkeiksi. Hienosti mentiin yli ongelmitta ja Pevonakin esteiden yli astumisen sijaan jo selvästi enemmän hyppäsi, mikä tuntui selkään ihan erilaiselta. Ihan hauskaa oli ja aion mennä toistekin :)

Mitään suuria riemuntunteita en kuitenkaan kokenut, hauskaa vaihteluahan tuo on, mutta kyllä mun kiksit tulee enemmän täydellisestä siirtymisestä tai pohkeenväistöstä kun esteistä. Kouluratsastaja mikä kouluratsastaja. Huomenna pääsenkin vaikka kuinka moneksi tunniksi sihteröimään KaRan järjestämiin aluekoulukisoihin helppoa A:ta.