Psyykkistä valmennusta kaivataan

Emmi kaikkosi taas toviksi Romaanian maahan ja sain ponimuksen vastuulleni siksi aikaa. Nautin erityisesti siitä kun Jonnan kanssa rukattiin viikkoaikataulu kuntoon. On jotenkin varsin miellyttävää tietää tasan tarkkaan mitä on aikeissa minäkin päivänä tehdä ja myös se mitä hevonen on edellisenä päivänä tehnyt. Vielä toistaiseksi en ole päässyt nauttimaan sellaisista äkkinäisistä suunnitelmien muutoksista, kuten kenkien kadottamisista, joita niin monet hevosenomistajat kiroavat.

Eilen kävin siis juoksuttamassa ja tänään ratsastettiin Jonnan silmien alla. Kenttä oli jäätynyt vähän koppuraksi, mutta oli ihan jees kun pinta vaan meni rikki. Poni tuntui oikein kivalta ja pääsin taas reenailemaan kivasti sitä ravissa istumistakin ( minä <3 taikasaappaat). Olin jo ehtinyt ajatella että tuskin laukkaillaan, kun kenttä on paikoin niin muhkurainen, mutta niihän tuo tokaisi että sitten vaan laukannostoja.
Joo ja pari menikin ihan sillee ok, mutta sitten ilmeni taas kuumumista ja tuli niitä kuuluisia pattitilanteita(tm). Pattitilanne(tm) on se kun Poni tuijottaa mua yläkautta silmiin, selkä aivan lukossa, pidätteet ei mene läpi ja minä vaan en osaa ratkaista. Harjoitteiden jälkeen vaihdettiin suuntaa ja Jonna antoi tehtäväksi ottaakin käyntisiirtymisiä, ja mikä ylläri että ne meni paremmin.

Sen jälkeen seurasi pitkästä aikaa paasausta. Koko ilmeeni ja olemukseni kuulemma muuttuu kun aletaan puhua laukannostoista. Sain pitkän selvityksen siitä miten oma jännitykseni kulkeutuu välittömästi hevoseen. Enkä kiellä. Olen täysin tietoinen että ongelma sisältää myös psyykkisen puolensa. Kyse ei ole pelosta. Tai no on: epäonnistumisen pelosta. Kesällä toisinaan auttoi kun ajattelin, että enää ei nosteta vaan mennään jo loppuraveja, jolloin Poni rentoutui, mutta välittömästi kun ajattelin nostoa seurauksena oli pattitilanne(tm).

Ja miten turhauttavaa se on kun tietää, että oma mieli on tekemisen tiellä. Kroppaa voi reenata, käyttää aikaa ja rahaa, mutta millä saa reenattua mieltä?