Mun pitäis varmaan huutaa ja remuta ja riemuita samalla intensiteetillä, kun saadessani opiskeluaikaan vitossen genetiikan ja solubiologian kurssista (ei ollut ilmainen ei, mutta ah niin palkitseva), mutta vaikka onnen määrä on edelliseen verrattuna moninkertaista, olen ollut yllättävän maltillinen.
Liittyyköhän siihen pelkoa siitä että hommat menee vielä jotenkin mönkään? Vai haluanko vaan keskenäni lillua tässä onnen aallokossa?
Tai ehkä se on tietoisuus siitä, että niinkuin se vitonen maailman vaikeimmasta kurssista, tämäkään ei tule ilmaiseksi. Ei kai ne turhaan sano että hevoseton on huoleton. Mutta veikkaampa, että samoin kun sen kurssin kanssa, tämänkin kun tekee hyvin ja paneutumalla, palkintona on onni, ystävyys ja hienot yhteiset kokemukset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti