lauantai 16. huhtikuuta 2016

Lomailukuulumisia

Hevonen ei ole suinkaan lomaillut vaan minä, ja sehän on tiennyt paljon hommia Vallulle. Niinä päivinä kun Vallu on lomaillut, olen sitten ratsastellut muita hevosia jopa useamman päivässä. Nyt loma on valitettavasti jo lomailtu, mutta ajattelin töihinpaluuangstin keskeltä kirjoitella kuulumisia siitä mitä lomalla tehtiin.

Pääsiäisenä kävin tekemässä pienen Pohjanmaan -reissun, jonka yhteydessä oli tietysti pakko käydä myös katsomassa mitä Nerolle kuuluu. Iso poikahan se jo on. Hassua ajatella että Vallu oli lähes saman ikäinen kun se tuli tänne minulle. Hämmentävää miten erilainen luonne sillä on verrattuna Valluun. Nero on varsinainen tosikko, eikä sitä ohjaile juurikaan sellainen miellyttämisen halu ja yhdessä touhuamisen into kuin veljeään. Äitiinsä tullut ja lujaa. Vähän siinä touhuiltiin irtojuoksutuksen merkeissä, jossa pääsin antamaan vähän äidin kädestä. Nerolla on ilmeisesti ollut vähän taipumusta potkia ihmisiä päin ja onpa tainnut jopa osua ikävästi ainakin kerran. Minäpä olin kuitenkin oikeassa havainnointitilassa oikeaan aikaan ja kun suuntaa kääntäessä Neron takapuoli kääntyi kohti ja potku lähti tulemaan, niin ehdin mojovasti sivaltaa juoksutusraipalla sitä suoraan vuohisille. Toiminta jäi kesken ja penska ampaisi eteen. En usein turvaudu lyömään hevosta, en itseasiassa juuri koskaan, saati sitten että taputtelisin siitä itseäni selkään näin autuaasti, mutta kyllä nyt oli ajoitus ja palaute niin kohdillaan että harvemmin onnistuu. Ihmistä päin potkiminen on vain yksinkertaisesti vaarallista ja jos onnistuin tuolla napakalla sivalluksella saamaan aikaan jotain sen poiskitkemiseksi niin olen tyytyväinen.



Oltiin me vielä ihan kavereita sen jälkeen kun olin piiskallani sivaltanut


Vallu teki ahkerasti töitä 4 kertaa viikossa, joista ainakin kerran viikkoon oltiin valmennuksessa. Myös tallikaveri kävi muutaman kerran Vallun selässä. Hän on hurjan rohkea ja nuorten kanssa taitava nuori nainen. Reippaamman liikutustahdin ansiosta käsissäni oli välillä melko veteläkin hevonen ja ekassa valmennuksessa haettiinkin aika reilusti vain eteenpäinpyrkimystä. Pohkeesta siis vaan eteen ja omat jalat hiljaa. Tässä olikin omalla kohdalla vähän parannettavaa. Ei nuorelle kannata jäädä tahkoamaan ja nalkuttamaan pohkeella. Sen pitäisi joka olla tai ei olla, jotta sen vaikutus säilyy. Näillä opeilla mentiin eka viikko ja seuraavassa valkussa eteenpäin mentiin jo ihan omalla moottorilla, mutta laukka ei noussut millään. Sain kotiläksyksi opettaa liinassa selvän napakan äänimerkin laukalle joka on nyt sitten galop! Tätä ei tosin ehditty reenata kun kerran, kun juoksutin Vallun kengityksen alle. Nuori mies sai nyt töppöset ensimmäistä kertaa joka jalkaan.


Pitää myös katsoa minkä yli mennään


Heti seuraavana päivänä pistettiin painavampien kinttujen nostelu koetukselle, kun Vallu pääsi ekaa kertaa ratsastajan kanssa ylittämään puomia. Vallu otti homman vähän tosissaan ja kintut tosiaan nousi ja poika oli muutenkin tosi kivan näköinen ja oloinen. Tämän jälkeen jouduinkin palaamaan arkiseen aherrukseen ja Vallu sai pari vapaata. Kun perjantaina kiipesin taas selkään oli alla melko virevä heppa. Jotenkin runsas lomalla ratsastelu ja päivittäinen touhuaminen Vallun kanssa oli herättänyt minussa ihan uuden ratsastajan. Vallu oli sillä tuulella että se tahtoi pienimmästäkin ärsykkeestä lähteä laukalle ja kiikuttamaan. Aikaisemmin tässä tilanteessa olen vain panikoinut ja ohjannut hevosen aitaa päin, niin että matka on tyssännyt pariin askeleeseen. Nyt kun mielessä oli kuitenkin se eteenpäinpyrkimyksen ajatus, sain kaivettua sisältäni yllättäen rohkean naisen. Pidin reitin tiukasti hanskassa, mutta muuten nousin vain kevyeeseen istuntaan ja annoin mennä. Kaarteessa vauhti hiipui ja Vallu alkoi ehdotella että jos hän ei nyt kuitenkaan laukkaisi ihan tämän koko kaarteen läpi, josta minä olin luonnollisesti eri mieltä. Kun suunta ja vauhti oli itsellä hallussa ja hevosta sai jopa vähän patistaa eteenpäin, siirsin itse raviin ja kehuin. Näitä lähtöjä tehtiin nelisen kappaletta, jonka jälkeen nostin vielä kerran ihan itse laukan ja hyvin nousi. Palkitsin heti tulemalla alas ja taluttelemalla loppukäynnit. Tuli sellainen olo että kerrankin voitin itseni ja samalla en turhauttanut hevosta enkä syönyt siltä sitä eteenpäinpyrkimystä, jonka eteen nyt on kovasti tehty töitä.

Viime viikonlopun valmennus lähinnä hävetti kun räpiköin kiitoravaavan hevosen selässä kuin hukkuva koittaen tehdä kaikki mahdolliset  temput edes yhden laukka-askeleen saamiseksi. Lopulta ope pisti hakemaan liinan, jotta saadaan edes jollain tavalla hevonen laukkaamaan. Ei ollut häävi olo sen jälkeen, mutta tänä viikonloppuna pääsin nauttimaan työn hedelmistä. Aloitettiin lyhyillä väistöillä käynnissä kumpaankin suuntaan ja sama ravissa kumpaankin suuntaan. Laukannosto siellä, lävistäjä täällä. Kenttää mentiin ristiin rastiin ja aina kun ope käski nostamaan laukan: laukka nousi (no okein yhtä kertaa lukuunottamatta kun unohdin että on olemassa se galop!). Tehtiin töitä alkukäynteineen 30 minuuttia, joka sisälsi kaiken mitä nuori hevoseni vaan osaa, ja se teki kaiken kiltisti. Siihen lopetettiin hyvillä mielin. Huh pääsin näyttämään että kyllä meissä jotain aihiota on, vaikkei aiemmissa kerroissa ollut paljon kotiin kerrottavaa.