keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Angstiposti

Tiedän ettei kelit hivele yhtään sen enempää ketään muutakaan, mutta aika raivokkaasti saa pinnistää tällä hetkellä, että näkisi yhtään mitään hyvää tässä harrastuksessa. Nilkkoihin asti ulottuvassa lillingissä päivä toisensa jälkeen säkkipimeässä tarpomista. Jos kenttä ei ole yhtä kuralätäkköä, se on jääkiekkokaukalo. Maneesimaksua on turha maksaa hevosen kävelyttämistä varten. Niin ja mikä kävely. Tallikaveritkin alkavat moittia, kun Bronca töhöttää tarhatessa. Ei se kai mihinkään lähde, mutta pomppi paikallaan ja nakkelee niskojaan.

Ihan ensimmäisen kerran kahden vuoden aikana oli pakko lopettaa ratsastaminen sen takia että raivoistuin niin totaalisesti, että katsoin parhaimmaksi lopettaa ennen kun kiehuu yli. Yritin puoli tuntia ratsastaa hevosta rennoksi. Siis siinä määrin että se käynnissä edes sekunniksi malttaisi olla, relata, kuunnella ja keskittyä. Muttakun ei. Ei edes sekunniksi. Jos laittoi pohkeen kiinni se ampaisi dramaattisesti alta raviin ja kun otti pidätteen ja hellitti niin ensimmäinen liike oli vilkuilla pää pilvissä muita maisemia. Maastossa vallitseva askellaji on eräänlaista paikallaan ravaamisen ja käynnin sekasotkua maustettuna korkean koulun liikkeillä. Tarhassa ei sitten taas voi liikkua mihinkään, kun se on kun Afrikan savannin viimeinen juomapaikka kuivan kauden lopussa, jossa norsulauma on käynyt pyörimässä (...olisinpa Afrikassa...). Voitteko kuvitella miten jär-kyt-tä-vän jumissa Bronca on: lavat, selkä, lanne you name it.

Ja pata kattilaa soimaten, se negatiivinen ilmapiiri mikä velloo meillä pikkutallissa, ei ainakaan auta. Kaikki meistä asian myöntää ja ollaan sille hysteerisesti naureskeltukin. Täällä ne väsyneet, PMS-oireiset akat harrastaa ja tallista raikaa:
"mikä helvetti saa tän hevosen piehtaroimaan tuolla kurassa?"
"mä en ainakaan tee..."
"kenttä on taas ihan kauhee"
"mä en jaksa tätä paskaa"
"vittu tota keliä taas"

Harkitsen vakaasti oman jaksamiseni ja sitä kautta hevosen hyvinvoinnin takia muuttoa isoon talliin.

Mutta harrastuksen ulkopuolella kaikki on ihanaa. Joulu tulee, parisuhde on höttöistä ruusunpunaa ja minut valittiin juuri parinkymmenen hakijan joukosta patologian labraan töihin.

Kuva osoitteesta http://nyt.fi/fokit/s1305897731038



keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Hengissä ollaan

Kävelylomaa pitäisi vielä jatkaa kolmisen viikkoa. Ei tule tapahtumaan, eikä suoraansanottuna ole tapahtunut enää hetkeen. Kävelyreenit kentällä tuppaa olemaan vähän puista pureskeltavaa sekä hevoselle että omistajalleen, mutta auta armias jos suunta on maastoon, niin espanjatar herää sellaiseen voimantuntoon ettei sitä pitele enää mikään. Juurikaan se ei malta kävellä ja kiukuksissaan viskoo päätä niin että saa väistellä ettei ohtaluut kolahda yhteen. Toissapäivänä kotiinpäin käännyttäessä kokeiltiin ihan sellaista vanhanajan "poistun paikalta sivuttain juosten" -taktiikkaa ja kun siihen vähän ärähdin niin seuraava temppu oli pysähtyä paikalleen ja aloittaa hillitön paikallaan pomppiminen (Broncan mielestä ne oli pukkeja, mutta ei kerrota sille kuinka säälittäviä ne oli). Taas ääniavut kehiin ja matka jatkui. Tovin päästä mummeliponi käveli steppasi kohti vesilätäkköä siihen malliin, että ehdin ihmettelemään onko ihme tapahtunut, kun näyttää siltä että se ihan itse kävelee lätäkön läpi, mutta unen näin. Neiti jännevamma kohottautui lätäkön reunalla hitaasti ja hallitusti takajaloilleen, josta suoritettiin tasajalkalaskeutuminen lätäkön toiselle puolelle. Nauruhan siinä enimmäkseen tulee, mutta kyllä alkaa olla aika selvät merkit ilmassa siitä että tätä toipumislomaa alkaa olla hevosella mitta täynnä.