Eipä käy sääliksi niitä, joilla ei ole mahdollisuutta ratsastaa maneesissa näillä keleillä. Ensin oli pakkasta, muttei lunta, sitten tuli jo vähän luntakin, mutta pakkanen asettui pitkäksi aikaa sellaisiin lukemiin, että aina joutui vähän puntaroimaan mitä viitsii hevosella teetättää, vaikka kylmä pisti tiettyä sähköä sen liikehdintään. Viime viikonloppuna olisi ollut varmaan toistaiseksi vuoden parhaat ulkoilukelit, mutta minä pötköttelin mahataudissa kotona. Nyt tallin kenttä näyttää lähinnä jääkiekkokaukalolta ja hevoseni on kengätön. Turhauttavaa.
Ajattelin että maneesissa ratsastelu olisi minulle vielä turhan haastavaa, mutta kymmen päivän ennustetta katsoessani totesin, että jos meinaan Vallua vielä liikuttaa, niin pakko vaan maksaa ja myös ratsastaa siellä. Rohkeuteni ja luottamus hevoseen sai hyvän nosteen taannoisella pitkällä maastolenkillä, joten ei kai tässä auta kun tarttua härkää sarvista. Maneesin pohja ei ainakaan ole jäässä, niin sattuu vähemmän jos kyntää hiekkaa.
Parhaitenhan se hevonen oppii meidän hurjassa "maneesissa" olemaan, kun siellä vaan menee. Bronca ei ikinä lotkauttanut korvaansakaan mihinkään siellä tai ulkopuolella tapahtuvaan ääneen tai liikehdintään. En voi liiaksi korostaa että se on todellakin haastava paikka. Muoveista näkee juuri ja juuri läpi (mikä on tietysti kammottavampaa kuin se että näkisi kunnolla läpi) ja lumet kun suhahtelevat katolta alas, niiden sekä kuulee että näkee liikkuvan. Edes meidän tallin pitäjä ei tykkää liiemmin maneesissa mennä ja toiset eivät mene ollenkaan, kun hevosen rennoksi saaminen on käytännössä mahdotonta.
No jos mennään positiivisen kautta niin ehkä maneesiin rentoutuminen saadaan aikaan kun nuorna väännetään vitsaa, eikä sitten enää mikään muu maneesi aiheuta kauhistelua.
torstai 28. tammikuuta 2016
sunnuntai 17. tammikuuta 2016
Ensimmäinen kunnon maastolenkki
Vaatimattomasti melkein 8 kilometriä.
Olin jo tavallaan luopunut ajatuksesta että talvikaudella päästäisiin maastoon ollenkaan, mutta eilen illalla katselin kun kevyttä pakkaslunta sateli hiljakseen ja aloin miettimän, kuinka siistiä olisi päästä vähän tuulettamaan päätä laukaten pehmoisella lumella. Olin vielä mainostanut tallikaverille aikaisemmin päivällä, että paikallisella pitkällä ei-julkisella tiellä näyttää tosi hyvältä.
Sovittiin viestitellen treffit seuraavalle päivälle.
Aamulla aloin jo pohtimaan että mites niiden autojen kanssa. Tielle päästäkseen täytyy kulkea melkein kilometri julkista tietä, jossa nopeusrajoitus on 60. Askartelin jeesusteipistä ja heijastinliivistä seuraavaa:
Jaoin kyseisen kuvan vielä Kangasalan FB-sivuilla kysellen mitä mieltä ihmiset ovat. Onko se provosoiva ja mahtaako kuvaan erottaa moista tekstiä. Kuvasta tulikin kovin somehitti mitä olen koskaan saanut aikaiseksi: tällä hetkellä 100 tykkääjää ja yksi jakokin :D
Varustautuneena tällä ja muulla asiallisella heijastinkamalla lähdettiin liikkeelle. Julkisen tien talutin ja Vallu olikin alkuun aika ihmeissään. Sillä oli kova kiire ja autojen mennessä ohi se tahtoi pompata raville. Työnsin aina porkkanaa suuhun kun pää tuli alas ja kierrokset laski. Ei päästy edes sinne pikkutielle, kun autot lakkasivat olemvasta enää mikään isompi juttu. Pikkutiellä nousin selkään ja eikös tullut sitten takaa traktori auran kanssa. Päästiin onneksi pieneen tienpistoon ja siitä katseltiin mokomaa härpäkettä ihan chillisti.
Virtaahan alkuun oli ja käynnissä pysytteleminen hankalaa, mutta otettiin pitkä pätkä ravia aika kärkeen. Meidän vetohevonen jähmettyi kesken matkaa lumikökköön tiellä, mitä Vallu ei ymmärtänyt ollenkaan. Katseli kaveria hölmönä että mikä sen tuli. Mentiin vetohevoseksi ja jatkettiin ravissa matkaa. Sitten alkoi tienviereisen talon pihassa koira haukkumaan. Vallu teki täyspysähdyksen (josta tosin kengättömällä hevosella liu'uttiin vielä metri) ja vaihdettiin taas vetohevosta. Ja sitten uskallettiin vähän laukata. Mikä fiilis. Ei loikkia, ei pukkeja! Vitsit että olin ylpeä. Vetohevonen poukkoili pakoon kammottavia postilaatikoita ja aurauskeppejä ja siitä HUOLIMATTA Vallu pysyi täysin viilipyttynä. Autojakin meni ohi useampia ja koko ajan poika kiinnitti niihin vain vähemmän huomiota. Kotiinpäin otettiin vielä toinen pitempi pätkä laukkaa ja hihkuin vaan kaverin perässä vedet silmissä kuinka "Tää on siisteintä IKINÄ!"
Julkisella pätkällä taas taluttelin varmuuden vuoksi, mutta eipä siinä kohtaa enää riittänyt Vallun henkinen eikä fyysinen puhti alkaa jännäämään.
Mutta siis. Mahtava ilma. Fiksu junnu. Kunnon päästelyt. Onnellisen voipunut hevonen ja omistaja.
Täydellinen sunnuntai :)
Olin jo tavallaan luopunut ajatuksesta että talvikaudella päästäisiin maastoon ollenkaan, mutta eilen illalla katselin kun kevyttä pakkaslunta sateli hiljakseen ja aloin miettimän, kuinka siistiä olisi päästä vähän tuulettamaan päätä laukaten pehmoisella lumella. Olin vielä mainostanut tallikaverille aikaisemmin päivällä, että paikallisella pitkällä ei-julkisella tiellä näyttää tosi hyvältä.
Sovittiin viestitellen treffit seuraavalle päivälle.
Aamulla aloin jo pohtimaan että mites niiden autojen kanssa. Tielle päästäkseen täytyy kulkea melkein kilometri julkista tietä, jossa nopeusrajoitus on 60. Askartelin jeesusteipistä ja heijastinliivistä seuraavaa:
Varustautuneena tällä ja muulla asiallisella heijastinkamalla lähdettiin liikkeelle. Julkisen tien talutin ja Vallu olikin alkuun aika ihmeissään. Sillä oli kova kiire ja autojen mennessä ohi se tahtoi pompata raville. Työnsin aina porkkanaa suuhun kun pää tuli alas ja kierrokset laski. Ei päästy edes sinne pikkutielle, kun autot lakkasivat olemvasta enää mikään isompi juttu. Pikkutiellä nousin selkään ja eikös tullut sitten takaa traktori auran kanssa. Päästiin onneksi pieneen tienpistoon ja siitä katseltiin mokomaa härpäkettä ihan chillisti.
Virtaahan alkuun oli ja käynnissä pysytteleminen hankalaa, mutta otettiin pitkä pätkä ravia aika kärkeen. Meidän vetohevonen jähmettyi kesken matkaa lumikökköön tiellä, mitä Vallu ei ymmärtänyt ollenkaan. Katseli kaveria hölmönä että mikä sen tuli. Mentiin vetohevoseksi ja jatkettiin ravissa matkaa. Sitten alkoi tienviereisen talon pihassa koira haukkumaan. Vallu teki täyspysähdyksen (josta tosin kengättömällä hevosella liu'uttiin vielä metri) ja vaihdettiin taas vetohevosta. Ja sitten uskallettiin vähän laukata. Mikä fiilis. Ei loikkia, ei pukkeja! Vitsit että olin ylpeä. Vetohevonen poukkoili pakoon kammottavia postilaatikoita ja aurauskeppejä ja siitä HUOLIMATTA Vallu pysyi täysin viilipyttynä. Autojakin meni ohi useampia ja koko ajan poika kiinnitti niihin vain vähemmän huomiota. Kotiinpäin otettiin vielä toinen pitempi pätkä laukkaa ja hihkuin vaan kaverin perässä vedet silmissä kuinka "Tää on siisteintä IKINÄ!"
Julkisella pätkällä taas taluttelin varmuuden vuoksi, mutta eipä siinä kohtaa enää riittänyt Vallun henkinen eikä fyysinen puhti alkaa jännäämään.
Mutta siis. Mahtava ilma. Fiksu junnu. Kunnon päästelyt. Onnellisen voipunut hevonen ja omistaja.
Täydellinen sunnuntai :)
lauantai 16. tammikuuta 2016
Lunta!
Ei haittaa vaikka auto ei oikein liiku ja olen koko vuoden käynyt paukkupakkasilla tallilla jalkapatikassa liikuttelemassa hevosta, joka on ajoittain tuntunut ydinkärjeltä. Joskus se kuitenkin palkitaan. Megapakkanen ilman lunta kovetti neidän kentän niin pahaksi, ettei siinä kengättömällä hevosella menty oikeastaan kun käyntiä ja sivuloikkia. Maneesiin ollaan koitettu totutella, mutta on se vielä sen verran karmea paikka ollut, etten itse ole siellä tohtinut mennä. Ongelmaa ei ollut kuitenkaan laittaa Emmaa stunttaamaan. Se onkin sitten ollut oikeastaan ainoa kerta kun Vallu on tämän vuoden puolella liikkunut kunnolla.
Laukka taittuu nyt jo kaarteissakin, vaikka onhan se toki vaivalloista ja Emma tippuikin kerran, kun Vallun moottori alkoi hyytyä kaarteessa, minä autoin äänellä maasta ja Emma vielä vähän raipalla koskien niin Vallu totesi että jassoo tehkä ite. Hienosti se jäi kuitenkin paikalleen seisomaan Emman kuperkeikan jälkeen ja sitten vaan jatkettiin hommia.
Mutta nyt tuli sitä lunta! Ah Torstaina kävin ratsastamassa. Kenttä oli vielä tuulentuiverruksen jäljiltä sellaisilla lumidyyneillä ja Vallu muistutti lähinnä ydinreaktoria. Jätin ratsastamisen ja prässäämisen tavallaan toissijaiseksi ja koitin vaan antaa vauhdille raamit ja annoin pojan hölkötellä turhia höyryjä pois. Alkoihan se siitä sitten pärskimään oikein tosissaan ja siihen oli hyvä lopettaa.
Pääsin keräilemään "työni" hedelmiä tänään, kun kenttä oli aurattu, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja vastassa oli mitä lutuisin rapsuta-tosta, lepuutan-päätä-sun-olkapäällä ja joko-tehdään-jotain-yhdessä -heppa. Se ei siis syönyt edes karsinaan nakkaamaani heinätuppoa vaan seurusteli kuin todellinen herrasmies. Tehtiin vähän ravi-käynti siirtymisiä ja kun Vallu vaikutti niin leppoisalta ajattelin nostella pitkästä aikaa laukat. Hyvin nousi, vaikkakin ekalla suoralla perä vähän keveni, mutta kun vaan pitää huolen ettei se pääse edestä häviämään alas, niin helppo oli pysyä kyydissä. Yritin laukata kaarteetkin läpi, mutta kyllä se vaan on vaikeaa. Oikein tuntee, kuinka se joutuu tekemään sekä fyysisesti että henkisesti töitä. Kamalasti saa tsempata ja auttaa. Suoraan sanottuna puhalsin kuin höyryjuna itse näiden laukkojen lopuksi, vaikkei otettu kun kaksi kierrosta kumpaankin suuntaan! Huono kunto ja eilinen salitreeni painaa kroppaa, mutta tyytyväisempää lapsihevosen mammaa saa ettiä!
Laukka taittuu nyt jo kaarteissakin, vaikka onhan se toki vaivalloista ja Emma tippuikin kerran, kun Vallun moottori alkoi hyytyä kaarteessa, minä autoin äänellä maasta ja Emma vielä vähän raipalla koskien niin Vallu totesi että jassoo tehkä ite. Hienosti se jäi kuitenkin paikalleen seisomaan Emman kuperkeikan jälkeen ja sitten vaan jatkettiin hommia.
Mutta nyt tuli sitä lunta! Ah Torstaina kävin ratsastamassa. Kenttä oli vielä tuulentuiverruksen jäljiltä sellaisilla lumidyyneillä ja Vallu muistutti lähinnä ydinreaktoria. Jätin ratsastamisen ja prässäämisen tavallaan toissijaiseksi ja koitin vaan antaa vauhdille raamit ja annoin pojan hölkötellä turhia höyryjä pois. Alkoihan se siitä sitten pärskimään oikein tosissaan ja siihen oli hyvä lopettaa.
Pääsin keräilemään "työni" hedelmiä tänään, kun kenttä oli aurattu, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja vastassa oli mitä lutuisin rapsuta-tosta, lepuutan-päätä-sun-olkapäällä ja joko-tehdään-jotain-yhdessä -heppa. Se ei siis syönyt edes karsinaan nakkaamaani heinätuppoa vaan seurusteli kuin todellinen herrasmies. Tehtiin vähän ravi-käynti siirtymisiä ja kun Vallu vaikutti niin leppoisalta ajattelin nostella pitkästä aikaa laukat. Hyvin nousi, vaikkakin ekalla suoralla perä vähän keveni, mutta kun vaan pitää huolen ettei se pääse edestä häviämään alas, niin helppo oli pysyä kyydissä. Yritin laukata kaarteetkin läpi, mutta kyllä se vaan on vaikeaa. Oikein tuntee, kuinka se joutuu tekemään sekä fyysisesti että henkisesti töitä. Kamalasti saa tsempata ja auttaa. Suoraan sanottuna puhalsin kuin höyryjuna itse näiden laukkojen lopuksi, vaikkei otettu kun kaksi kierrosta kumpaankin suuntaan! Huono kunto ja eilinen salitreeni painaa kroppaa, mutta tyytyväisempää lapsihevosen mammaa saa ettiä!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)