sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Haaste hevosenomistajalle

Kauaakaan en ole hevosenomistajana keekoillut kun Noora heitti haasteen. Katsoin tätä jo aikaisemmin jonkun blogissa ja mieleni teki se tehdä. Pieni odotus palkittiin ja sieltähän se tuli meikäläisellekin.

"Tämä haaste on tarkoitettu niille, jotka omistavat hevosen/hevosia. Tarkoitus olisi myös että kysymyksiin vastataan laajemmin kuin yhdellä sanalla. Haasta vähintään kolme blogia, ei takaisin haastamista. Kerro blogissasi kenet olet haastanut."

Kerro hevosestasi; rotu, taso ja hieman luonnetta. 


Bronca on puhdasrotuinen PRE eli Andalusialaisena paremmin tunnettu. PRE tulee sanoista Pura Raza Espanola. Bronca on heA tasoinen, mutta nyt vasta pääsen selkeästi sitä tasoa havainnoimaan ja ratsastamaan. Ennen minulle tuloaan Broncalla oli takanaan melko pitkä aika suhteellisen joutilasta elämää. Luonteeltaan tamma on melko kissamainen; se saattaa vaikuttaa ihmistä kohtaa välinpitämättömältä tai jopa kylmäkiskoiselta, mutta silloin tällöin tulee se hetki kun hän haluaa kommunikoida ja seurustella ja se on sitäkin mukavampaa. Bronca on rutiinien rakastaja. Tai no mikä hevonen nyt ei, mutta Broncalle voi opettaa uuden rutiinin viikossa, jonka jälkeen se jo vaatii sen suorittamista. Tämä tuli esille viime talvena kun liikutuksen jälkeen tarjosin aina lämmintä vettä. Kaikkein parhainta ratsastuksellisesti Broncalta saa kun tekee jatkuvasti jotain. Itse olen kamppaillut sen asian kanssa paljon koska taistelen jatkuvsati oman perusratsastukseni kanssa, jolloin tuppaavat kaikki temput jäämään taka-alalle. Hyvä esimerkki toimivasta harjoituksesta kuitenkin tämän tamman kanssa on jotakuinkin seuraavanlainen: Lyhyellä sivulla siirtyminen, kulmaan voltti josta avoon, suoristus, siirtyminen, siirtyminen, avoon, kulmaan voltti, siirtyminen lyhyellä sivulla ja tässä siis vain puoli kierrosta. Bronca on melko erikoinen yhdistelmä tasaisuutta ja nopeita reaktioita. Nimenomaan tämä ominaisuus tekee siitä juuri minulle niin mieluisan.


Hevoset vai poni? Miksi?

Kuinka maailma onkaan niin julma ja laittoi ponitytön hevostytön ruumiseen. Eli ponit. Muistan jo lapsena rakastaneeni shettiksiä yli kaiken ja itkeneeni katkeria kyyneleitä kun kasvoin niistä yli. Toki tässä 170 sentin varressa on ollut sovittelemista ja kompromissintekoa poniratsastajuuteen, mutta toistaiseksi vielä porskutellaan. En ole koskaan tuntenut oloani kotoisaksi ison hevosen selässä, ja koska kilometrejä on jo kertynyt ja kertyy koko ajan lisää ponikokoisen hevosen selässä, en usko että sopeutuminen ainakaan helpottuisi.

Ensimmäinen hevonen/poni, jolla ratsastit itsenäisesti enemmän?

Lapsuudessani ensimmäinen poni, jolla sain ratsastella itsekseni oli nuori risteytysponi. Poni oli aika hankalassa jamassa, koska sitä ei juuri kukaan liikuttanut koska sen varsinainen omistaja oli vasta pieni tyttö. Joku fiksu isä ostanut lapselleen lahjaksi eron jälkeen vaikkei tyttö edes aktiivisesti ratsastanut. Minun tarjoamani liikutuksen määrä ei vaan ollut tarpeeksi nuorelle ponille, ja muutaman kuukauden keräiltyäni itseäni kentän hiekoista useamman kerran yhdellä reissulla, fiilis tippui melko tavalla. Yli kymmeneksi vuodeksi. Aloitettuani uudelleen harrastuksen parissa Vilma taisi olla se ensimmäinen hevonen, jonka kanssa sai touhuta ihan keskenään

Kengätön vai kengällinen. Kengän koko hevosellasi?

Olenko nyt huono hevosenomistaja kun en tiedä hevoseni kengän kokoa? Bronca on minulla ollessaan ollut sekä kengätön että kengällinen. Viime toukokuussa nyppäytin kengät pois ja koko kesä mentiin ilman tossuja. Vasta marraskuussa lyötiin uudelleen kengät alle, koska kengittäjä mainitsi että nyt alkaa kulumaan vähän liikaa ja tiesin että reenaamisen määrä vain kasvaa. Onneksi Bronca pitää kengät nätisti, nyt syksyllä vasta saimme ensimmäiset hokinpolkemat, joten mitään hirvittävää estettä kengille ei ole ollut. Ymmärrän kengättömyyden lähinnä sellaisilla hevosilla jotka ovat nuoria, todella kevyellä käytöllä tai niin toheloita kenkien kanssa ettei niitä turvallisesti voi pitää kengässä.

Klippaus; puolesta vai vastaan?

Broncan karva on lyhyt oli kesä tai talvi, joten ainakaan toistaiseksi en ole tuntenut tarvetta sitä klipata. Tokihan se välillä hikoilee, mutta lyhyt karva kuivuu ihanan nopeasti! Toki jos hevosen karva olisi pitkä ja pörheä niin klippaisin. Toki nyt kun olemme muuttamassa ulkokarsinaan, pitää miettiä myös enemmän sisällä tarkenemista. Klippaamista vastaan minulla ei kuitenkaan ole mitään; kunhan loimittaa hevosen järkevästi.

Tarhaako hevosesi yksin vai laumassa? Miksi?

Tällähetkellä Bronca tarhaa nuoren tammakaverin kanssa. Tarhakaveri asustelee itsehoitopuolella, johon mekin olemme muuttamassa, joten tarhakaveri on valikoitunut käytännöllisyyden takia. Toki ensin kokeiltiin, että ne tulevat toimeen ja ihan hyvältä näyttää likkojen yhteiselämä. Yksin en haluaisi pitää Broncaa koska se ei ole mikään räyhä itse ja kyllä hevosella pitää olla mielestäni mahdollisuus kanssakäymiseen lajitovereiden kanssa. Valitettavasti Bronca joutui olemaan ennen varsomista hyvän tovin yksin kun kevään ja kiimojen alettua akkalaumassa alkoi tunteet kuumiamaan, enkä uskaltanut tiinettä tammaa enää siellä pitää.

Ratkaiseeko hevosessa enemmän luonne vai ulkonäkö?

Jos tähän voi kuitenkin vastata yhdellä lauseella :D 
Olen joskus suureen ääneen paasannut tallin käytävällä, että minulle ei IKINÄ tule kimoa hevosta. Tämä siis ennen Broncaa...

Pahin tippumisesi?

Edelleen kärkisijaa pitää reilu vuodentakainen maastoreissu Ponin kanssa, kun sinkouduin selkä edellä puuta päin ja mursin lannerangan nikaman. Tarinan voi lukea kokonaisuudessaan tästä.

Kuinka monta loimea hevosesi omistaa?

Juuri tänään tallikaverille naureskelin että on se kumma kun tuossa muuttaessa huomasi, että loimia piisaa enemmän kuin tarpeeksi ja silti sitä mietiskelee että vielä tarttis sellasen ja tälläsen. Broncalla on 2 ulkotoppista, toinen kaulakappaleellinen, yksi sisätoppis, 2 fleecevuorellista sadeloimea, yksi vuoreton, kaksi fleeceloimea ja yksi vohveliloimi sekä talven varalle ostettu villaloimi. Mitäs tuosta nyt tulee 10! Vuoden sisällä kaikki hankittu ja kaikki käytettyinä.

Kuinka usein hevosesi liikkuvat?

Bronca liikkuu omista töistä ja menemisistä riippuen 4-7 kertaa viikossa. Maastossa käydään AINAKIN kerran viikossa, mielellään enemmänkin. Loput ovatkin sitten sileätreeniä ja joskus harvoin jotain puomijumppaa. Juoksutan todella harvoin, koska en pidä sitä kovinkaan hyvänä liikuntamuotona. Mielummin menen vaikka taluttelemaan maastoon tai juoksutan irtona.

Oletko varovainen vai "uhkarohkea" ratsastaja?

Enemmän uhkarohkea kuin varovainen, mutta väittäisin että järki pysyy päässä. Joskus aina ihmetyttää jos lähtee jonkun kanssa maastoon eikä kaveri uskalla ravata alamäkiä, laukata lujaa tai kävellä pehmeässä lillingissä. Erilaiset pohjat ja maastonmuodot tekee mun mielestä vain hyvää hevosen jäsenille, mutta järkeäkin voi tässä käyttää. Jos siis sanon näin, se ei tarkoita että laukkailisin Broncalla asfalttitiellä. Monessa tiukassa tilanteessa hevosen kanssa oma rentous on avain onneen ja sen pystyn mielestäni saavuttamaan melko hyvin.

Kaunis rakkaani tänään maastolenkin jälkeen <3


Päätin haastaa vain Airan ja Liisan 

lauantai 21. joulukuuta 2013

Bronca: Oma 21.12 ->

Nero on viety Seinäjoelle jätkäporukkaan ja mamma huutelee tissit turvoksissa omassa karsinassa. Nyt ottaa selvästi kovemmille vieroitus emolla kun viimeksi.

Joululahjaksi sain ison valkoisen paketin. Laukussa on lappu, jonka kanssa tepastelen Teivoon ja sitten mulla on virallisesti ensimmäinen ikioma hevonen; tällä hetkellä elämäni tärkein asia.

<3

perjantai 20. joulukuuta 2013

Neroa maastakäsittelyä

Mia Kytölä kävi tallillamma pitämässä kaksipäiväisen kurssin maastakäsittelystä. Osallistuimme Neron kanssa kurssille tiistaina. Kurssi piti sisällään ensin noin tunnin teoriaa, jonka jälkeen jokainen osallistunut hevonen yksitellen. Koleasta ilmasta huolimatta seurasin koko kurssin tauotta vaikka osallistuvia hevosia oli peräti kuusi ja pikku-Nero niistä tietysti viimeisenä. Otin Broncan mukaan koulutukseen: se sai mutustella kaverin pitelemänä pientä heinäkasaa maneesin nurkalla kun Neron kanssa käytiin asioita läpi.

Olen ollut useammalla maastakäsittelyklinikalla, näytöksissä ja koulutuksissa, joten tavallaan mitään kovin uutta teoreettisesti ei tullut, mutta miten niitä tietämiään asioita ei sitten toteuta arkielämässään? Kaikkien osallistuvien hevosten kanssa Mia kävi ensiksi läpi tilan kunnioittamisen ja perusteli sen aivan erinomaisesti. Turvallisuus ennenkaikkea, mutta myös laumakäyttäytyminen: kuka siirtää ketä. Mian mukaan jo kuukauden ikäisen varsan voi olettaa ymmärtävän tämän perusasian ja sen voi sille opettaa. Tässä kohtaa olisin voinut spedemäisesti lyödä itseäni otsaan. Pienen hevosen kanssa tulee NIIN helposti se illuusio, että sitä on helppo pidellä ja tuuppia edeltään pois, mutta pieninkin hevonen kasvaa isoksi, todella isoksi.

Mia ei käyttänyt ainakaan koulutuksessa pyöröä (en tiedä käyttääkö kotitilallaan), vaan apuna oli koulutusköysi ja Neron kanssa aivan tavallinen riimu. Kerroin taustatietoina että kyse on todella rohkeasta varsasta, joka on viimeaikoina alkanut riekkua sisälle tuotaessa niin, että osa tallityöntekijöistä ei enää suostu tuomaan sitä sisään. Mia havaitsi rohkeuden välittömästi kun Nero alkoi kuopia ja haistella maata ja näytti siltä että alkaa piehtaroimaan vaikkei ole koskaan aiemmin ollut maneesissa (kuulemma myös tyypillistä merkkaamiskäyttäytymistä oreilla). Mia muistutti että varsa on varsa ja sen keskittymiskyky maastakäsittelyharjoituksiin lasketaan minuuteissa ja niinkuin ihmislapset joskus haluavat huutaa, kiljua, nauraa ja juosta, niin myös varsat haluavat riekkua. Nero ottikin muutamat näyttävät spurttaukset, jolloin Mia tyynesti antoi sen hetken spurttailla, pitäen vain huolen köydestä vetämällä ja myötäämällä siitä, että pää on kohti ihmistä ja peräpää ihmisestä poispäin. Mia korosti myötäämisen merkitystä tässä tilanteessa, jotta Nero ei pääse juoksemaan painetta vasten. Siis nopea veto, nopea myötäys. Kehui kuitenkin että vaikka spurttailee, on helposti saatavilla kuulolle. Lopuksi saimme itse kokeilla miten ihmisen tilaa kunnioittamalla ja löysällä narulla kulkeminen onnistuu. Homma meni todella hienosti tässä. Pari kertaa jouduin palauttamaan Neron paikalleen, mutta muuten se oli kuulolla ja keskittyi hienosti. Tulevaisuutta ajatellen Mia neuvoi tuomaan emän ja varsan erikseen sisään niin, että voin keskittyä yhteen yksilöön rauhassa.

Seuraavana päivänä kun otin sen illalla sisälle näillä opeilla, olin  taivaissa. Ei mitään ylimääräistä vaan hienosti perässä löysällä narulla kulkeva lapsihevonen. Jopa eilen kun menin hakemaan Broncan ratsastukseen olin supertyytyväinen! Nero tulee meinaan melkein aina heti suoraa iholle kun tarhaan menee. Nyt se seisoi aivan hievahtamatta sivustalla ja katseli vain. Seuraavaksi oli vuorossa jotain ihan muuta. Kun olin ratsastanut Broncan vein sen sisälle ja osasin vähän odottaa, että nyt on enemmän kiire talliin kun äiti on siellä jo odottelemassa. Puolet matkasta meni hienosti ja sitten alkoi tättärää. Tein kuten Mia oli neuvonut annoin hetken kirmata pitäen vain huolen, etten joudu peräpään kanssa liian lähekkäin. Aina välillä kokeilin onko kuulolla ja jos ei ollut juoksi vähän lisää. Kun sain kunnollisen stopin ja oman tilan etenin tallia kohti. Nämä pätkät olivat tuskallisen lyhyitä kunnes taas rynnättiin joka suuntaan. Monesti kun sain Neron seis se vähät välitti "avuistani" ja haisteli ja kuopi vain maata ja käänsi pikkuhiljaa persettä kohti. Toin valehtelematta Neroa tarhasta 60 metrin matkan talliin yli kaksikymmentä minuuttia. Olin itse aivan läpimärkä hiestä ja lopen uupunut. Vielä tallin käytävällä se yritti rynnätä päältäni kun karsinaan oli 4 metriä matkaa, mutta hitto että olin sinnikäs! Eilinen oli fyysisestä ja henkisestä rasittavuudestaan huolimatta valtava oppimiskokemus. Ymmärsin miten paljon rautaisia hermoja, kärsivällisyyttä ja sinnikkyyttä hevosen kouluttaminen vaatii.

Tämän uurastuksen kunniaksi hyvästelen huomenna Neron kun viemme pojan "jouluksi kotiin". Toivottavasti tehty työ ei ole väärin tehtyä ja näkyy positiivisesti uudessa kodissa. 

maanantai 16. joulukuuta 2013

Vuosi Broncan kanssa

Bronca on ollut minulla nyt vuoden. Ajattelin sen kunniaksi katsella hieman taaksepäin yhteistä vuottamme ja jopa sitä edeltänyttä aikaa.

Idea ylläpitohevosesta lähti muhimaan kun Emmi kertoi astuttavansa Ponin. Ajattelin että voisin ottaa edes "kesähevosen", jotta pääsisin täysipainoisesti treenaamaan Ponin mammaloman aikana. Syksyllä putosin kuitenkin niin pahasti maastossa Ponilta, että se selvästi vaikutti suhteeseeni kyseiseen hevoseen. Pelkäsin ja jännitin ja siirsin näitä tunteitani hevoseen. Lähdin siis ylläpitohevosmarkkinoille jo loppusyksystä. Laitoin nettiin ilmoituksen jossa etsin vähintään he C tasoista ylläpitohevosta. Ilmoituksessa kerroin katsovani tammuuden ja kokoluokan pieni hevonen - iso poni bonukseksi. Sain viestiini mukavasti vastauksia, ja kolmea hevosta päädyin katsomaan ja kokeilemaan. Ensimmäinen oli nuori eestinhevostamma. Hieman raaka, mutta hyvällä alulla ja todella miellyttävä ratsastettavuudeltaan. Tämän kanssa jos olisi aktiivisesti valmentautunut niin olisi voinut tehdä ihmeitä.

Toinen oli Bronca. Sain sähköpostia oikein kuvien kera, ja olin siltä seisomalta häikäistynyt. Ihana satuponi! Ajoin Seinäjoelle asti kokeilemaan Broncaa ja vaikka se oli niin huonossa kunnossa, että puuskutti jo muutaman laukkaympyrän jälkeen, olin kertakaikkisen myyty. Koko perhelauma oli niin mahtava että olisin voinut vaan tuijotella niiden toimintaa. Mutta hevonen tiineenä! Juuri se alkuperäinen syy miksi lähdin ylläpitohevosta miettimään olli se, että vakiratsu oli tiineenä.

Kuva jonka sain sähköpostiini Broncasta
Kolmas hevonen oli isokokoinen ruuna, joka ikänsä takia oli siirtymässä he A kisäkentiltä kevyempään käyttöön. Koeratsastusta oli edeltänyt ilmeisesti jonkin pituinen seisoskelu, joka aiheutti sen että ruuna heitteli minut tonttiin vielä alkukäyntien aikana. Juoksin hevosen perässä talliin ja ilmoitin että tää tais olla tässä. Ja heti kyselemään vapaata tallipaikkaa paikan pyörittäjältä.

Koska hevosasiat eivät ole koskaan järjen asioita 15.12.2012 matkustimme juuri varsasta vieroitettu, tiine tamma trailerissa Emman kanssa kohti Kangasalaa.


Aloitimme kunnonkohotuksen maastoilemalla paljon ja treenit sileällä aloitettiin hissukseen. Samalla löysin itsestäni ihme hipin. Selkään päätyi useimmiten joko ei mitään tai rungoton satula ja keväämmällä hommattiin kuolaimeton LG-bridle. Maaliskuussa startattiin ekat (ja toistaiseksi ainoat) yhteiset hajoituskisat, hyväksytysti mutta ei loistavalla menestyksellä. Huhtikuussa Bronca jäi selvästi kevyemmälle. Tehtiin paljon käyntimaastoja ja maastoiltiin talutellen.


Talvinen ratsastus ilman satulaa

Keväällä taluttelulenkillä
Toukokuussa tamma alkoi olla jo aika pulleassa kunnossa. Annettiin viimeiset rokotukset ennen varsomista ja otettiin kengät pois ja jatkettiin talutellen liikkumista. Lämmin kevät teki hevosen olon selvästi tuskaiseksi. Heti tallilta alkava ylämäkipainotteinen lenkki alko olla jo liikaa talutellenkin.



Juhannuksen tietämillä alkoi h-hetki lähestyä. Vahatipoista soitetiin pari päivää etuajassa. Vihdoin koitti se pätsinen hellepäivä (+30 lähes koko päivän) jolloin varsominen koitti. Kaverin kanssa oltiin melkein koko päivä tallilla, käytiin iltahämärissä uimassa ja pystytettiin heinäkatokseen teltta. Vähän kahden jälkeen ihasteltiin uuden lapsihevosen edesottamuksia.



Tissille piti vähän avitella, mutta muuten nuoren miehen ensihetket sujuivat ongelmitta. Ja tässä sitä oltiin. Alle viisi vuotta harrastaneena. Tamman ja varsan huoltajana. Jokaisella oli mielipide siitä mitä pitää tehdä ja mitä ei. Pidin kuitenkin oman järjen päässä ja tein sitä mikä vaikutti hyvältä, järkevältä ja toimivalta.


Aloitin hyvin nopeasti varsomisen jälkeen Broncan liikutuksen. En halunnut heittää hukkaan kaikkea talvella aikaansaamaani kehitystä. Nero kulki mukana reeneissä, eli ajankohdat piti valita niin että aidattu kenttä oli vapaa. Muutaman kerran käytiin myös yhdessä talutellen maastossa. Käveltiin pikkupätkä tietä, päästettiin varsa metsässä vapaaksi ja otettiin taas ennen tiellepaluuta kiinni. Kolmas kerta oli emännän hermoille liikaa kun rohkea ori tunsi olevansa jo niin kotonaan metsässä etten edes välillä nähnyt koko kakaraa ja sitten tultiin tanner tömisten umpimetsässä laukaten luokse. Siihen loppui maastoilu.



Syksyllä jouduimme tallin yrittäjänvaihdoksen vuoksi muuttamaan tallia minulle ennestään tuttuun paikkaan, mutta harmillisesti Nero joutui hienosta porukasta ja isosta laitumesta rajatumpaan seuraan. Karkailutaipumus saatiin kuitenkin uudessa paikassa nopeasti kuriin ja Nero senkun itsenäistyi: jäi jo hetkeksi karsinaan ja tarhaan yksin kun äiti oli ulkoilemassa.



Broncan kanssa hommat jatkuu ja tie vaikuttaa oikealta. Ratsastaessa se on väläytellyt todella hienouttaan. Jotain kertoo se, että ollaan oltu yhden tietyn valmentajan tunnilla edellisen tallin aikaan viimeksi, jolloin saatiin rohkaisua että voitte startata helppoa B:tä ensi kesänä. Pari kuukautta myöhemmin uudessa paikassa pidetyssä valmennuksessa sanottiin jo että helppoon A:han senkin ryökäleet kun vastalaukat ja väistöt on noin helpon ja hauskan näköisiä.

En voisi olla kiitollisempi, että olen saanut tämän ihanan tamman elämääni ja vielä kiitollisempi olen siitä mahdollisuudesta, että olen saanut olla mukana tiineydessä, varsomisessa ja nuoren orivarsan kasvatuksessa. Monella harrastajalla se on pitkällisen tien tulos ja suuren harkinnan varassa. Minä sain sen kuin taivaan lahjana. Nero pääsee uuteen kotiinsa vielä ennen joulua ja minun ja Broncan yhteinen elämä helpottuu huomattavasti. Tässä on loppuelämän koti rakkaalle tammalle.

perjantai 13. joulukuuta 2013

Uusi aukeama elämässä

Pohdin pitkään paljonko haluan ja viitsin omasta henkilökohtaisesta tilanteestani julkiseen blogiin kirjoittaa. Lopulta tulin kuitenkin siihen tulokseen, että tämä on minun päiväkirjani, vaikkakin julkinen sellainen, ja vaikka enimmäkseen kirjoitankin treeneistä ja hevostouhuista en voi leikkiä ettei minulla ole muuta elämää. Tosiasiassa lukijoita ei niin hirveästi ole, että ressaantuisin siitä että kerron ns. "koko maailmalle" ja moni lukija on henkilökohtaisia tuttujani.

Olemme mieheni kanssa 6 vuoden seurustelun jälkeen päättäneet erota ja muutan huomenna ensimmäistä kertaa elämässäni yksin asumaan. Sain n. kilometrin päästä oikein mukavan ja huokean kaksion, eli tärkeimmät työ- ja tallimatkat eivät juurikaan pitene.

Edessä on henkilökohtainen itsetutkiskelun aika. Kuka minä oikeasti olen? Mitä minä oikeasti haluan elämältä? Mikä on minulle tärkeää? Niin kauan olen tehnyt mitä sanotaan, että oma identiteetti on hieman hukassa.


Samaan rytinään tulee kuitenkin muutakin luopumista kuin luopuminen parisuhteesta. Nalle, joka on alun alkaenkin ollut miehen nimissä jää tietysti miehelle. "Yhteishuoltajuutta" ei varsinaisesti edes ajateltu, koska Nalle ei ole kerrostalokoira. Hoitoon lupasin kyllä ottaa jos tarve tulee, mutta parempi sen on täällä, vaikka minulle tulee kyllä kovat paikat, kun ei olekaan enää yhtä karvaturria häärimässä jaloissa koko ajan. Sitten kun pääsen taloudellisesti jaloilleni voisin harkita omaa pikku partakoiraa. Olen siis aina haaveillut snautserista, mutta joku määräsi toisin.




Kolmas elämästäni poistuva asia on Nero. Nero lähtee ennen joulua kasvattajalle asumaan. Poika pääsee hienoon pihattoon muiden lapsiorien kanssa painimaan. Äitiä voi olla ehkä hetki ikävä, mutta kun jätkä tajuaa minkälaiseen leikkikaveriparatiisiin on päässyt, niin huoli unohtuu kyllä varmasti heti. Aikataulu Neron suhteen on vielä vähän auki, mutta jos muutto ei tapahdu jo ensi maanantaina, niin menemme Neron kanssa alkuviikosta maastakäsittelykurssille. Jos sinne ikinä päästään niin rapsaa varmasti tulee.