tiistai 9. kesäkuuta 2015

Olen rakastunut

Olen taas ollut niin muissa aatoksissa, että kirjoitettavaa olisi vaikka kuinka, enkä siis oikein tiedä mistä aloittaa. Kroonisen aikapulan aiheuttaa pakollisen päivätyön lisäksi kaksi valloittavaa andaluusia, jotka kätevästi sijoittelin ihan eri puolille Pirkanmaata. Bronca lähti viikko sitten viettämään kesää Viitapohjaan, jossa siitä enimmäkseen huolehtii tallinpitäjän lisäksi nyt puoliylläpitäjäksi tituleerattava Tuisku. Pitkähkön matkan takia odottelen itse heinäkuuta ja lomaa että pääsisin käymään useammin kuin kerran pari viikossa. Jalka on entisensä: välillä parempi välillä huonompi, mutta kengättömyys alkaa sujumaan. Sain ostettua käytettynä fiksut Old Macsin tennarit etusiin ja arkominen loppui siihen ja kaviot on pysyneet mielestäni tosi hyvinä.

Viitapohjassa Broncaa ja meitä ihmisiä odotti jymy-ylläri, kun samalle laitumelle laitettiin kaveriksi lämpöinen tamma, joka on Broncan vanha tuttu Seinäjoelta. Siellä ne lahjahevoset ovat nyt niin kiintyneitä toisiinsa, etten ole ikinä nähnyt Broncan välittävän kenestäkään muusta aikuisesta hevosesta yhtä paljon. Hirnuvat ja hörisevät toisilleen mennen tullen. Ihanaa että näen enimmäistä kertaa tälläisenkin puolen hieman happamaksi kokemassani tammassa.

Meidän tallilta löytyy myös nuoresta polvesta aikanoinen kuvaaja, joka räpsäisi pikaisesti meistä Brocan kanssa muutaman hyvän fiiliksen foton. Kuvista iso käsi Hennalle!








Noniin mutta sitten tämän sielukkaan ja kauniin senioritan jälkikasvuun eli Valluun. Vallu tuli 2 viikkoa sitten ja ekat päivät meni hieman hermostunutta ja ihmeissään olevaa, mutta ah niin komeaa junnua ihan vaan tuijotellessa. Laitumelle lasku rauhoitti melko dramaattisesti nuoren miehen mieltä ja siitä asti olen vaan joka päivä ihmetellyt miten fiksu ja herttainen se on. Ei se nyt mitenkään mahdoton ollut siinä parin ensimmäisen päivän aikana, mutta häslä, malttamaton ja jonkin verran hermostunut tietysti ensimmäistä kertaa aivan uudessa paikassa. Tarhakaven kanssa oli kuitenkin heti hyvää kamua ja laitumelle kun pääsi niin hienosti sopi porukkaan ja parin päivän päästä jo ilmestyi tallin sivuille kuva kun Vallu makaa repo rankana melkein painikaverinsa kainalossa.

No ensin me tutustuttiin. Harjailtiin ja taluteltiin pihalla ja kentällä ja hyvinkin laitumelle pääsyn jälkeen mulla oli perässä löysällä narulla kulkeva pikkupoika, joka ei edes huomaa kävelevänsä joen yli menevällä puusillalla tai suihkepulloa korvan vieressä. Pahin kauhistus tähän mennessä ei ole olleet tramboliimilla hyppivät lapset, ei tuulessa heiluva ja koliseva peltiovi vaan traktorin rengas, joka ilmestyi tallin nurkalle. Siitäkin selvittiin puhisemalla ja erikoisesti ryömimällä pää alhaalla ja jalat harallaan. Takaisin tullessa sitä mentiin jo katselemaan ja haistelemaan. Ylistetty olkoon korkea pakoreaktion kynnys ja järkevä suhtautuminen ympäröivään maailmaan!

Kaviot huollettiin myös haparoiden lähinnä tasapainon kanssa. Ihan järkevää lepuuttaa ristikkäistä takajalkaa ja sitten tempoa etusta kun meinaa mennä kumoon. Ja ollaanhan me sitten jo opeteltukin vaikka mitä ihan omalla hippimetodiikallani. Kaimion raamatun olen joo joskus lukenut, mutten ajatellut ottaa tätä nyt niin vakavasti että kirja kourassa kulkisin. Totesin että järjellä ja hevosta seuraamalla pääsee varmaan aika pitkälle? Ruokintaa suoritettiin ensin niin että hypin tasajalkaa hevosen vierellä kummallakin puolella, pikkuhiljaa korkeammalle ja selästä nostetta ottaen. Sitten olin vielä niin törkeä että kiljahtelin ja huutelin samaan aikaan. Joo myönnän, siinä tuntee itsensä melko spesiaaliksi. Nyt ollaan jo siinä pisteessä että olen pari kertaa käynyt makaamassa poikittain selässä, niin että jalat on vielä hiponeet kaivon kantta ja eilen laitettiin satula selkään. Ensin satulaa katsottiin pari kertaa, sitten sitä nosteltiin aika vauhdikkaastikin kyljen vieressä korkeuksiin (se oli jo vähän mulkoilua aiheuttavaa), ja lopulta se meni selkään ja siellä se oli ja näytti sopivalta! Katsotaan vielä kun saadaan ihminen kyytiin sinne satulan päälle.

Kuolaimiin ollaan totuteltu jo kanssa. Aloitin riimu päässä käytävällä, suitsilla joissa ei ollut turpahihnaa ja kuolaimet vain toiselta puolen kiinni. Ekalla kerralla laitoin varmaan 10 kertaa kuolimet suuhun ja aina kun ne meni hammaslomaan asti: kehu ja nami. Pieni sulattelu teki tehtävänsä ja jo seuraavana päivänä junnu hoksasi ottaa ne itse. Tätä tehtiin pari päivää niin, että lisäsin ihan vähän aikaa kerrallaan mitä kuolaimet oli suussa ja lopulta tähtäsin siihen, että kuolaimet tulee pois ja namia saa sitten, kun mukeltaminen loppuu. Ja nyt ollaan siinä pisteessä, että se kuolainten mukeltaminen on jäänyt kokonaan pois, ja hän jo vähän yrittää syödä nameja kuolaimet suussa, vaikka se on hänestä hirween vaikeeta. Tämä kaikki on tehty vajaassa kahdessa viikossa, ei edes päivittäin ja harjoitteluajat ovat olleet 5-10 minuuttia per kerta. Olen niin ylpeä sekä superfiksusta vauvasta, että vähän itsestänikin. On ihan mahtava tunne kun näkee miten nopeasti asiat etenee ja pikkumiehen pään päälle syttyy lamppuja jatkuvalla syötöllä.

Vallu rakastaa harjaamista, se on sen rauhoitusnappula. Aina jos tuntuu että joku menee yli (vesiletku on tällähetkellä ainoa sellainen) sen sietokyvyn, niin harja käteen ja pieni nollaustauko ja käsissä on taas rento ja rauhallinen kaveri vaikka oltaisiin yksin tallissa. Ja harjattavaa piisaa... ainakin harjassa. Vallu tulee vastaan laitumelta muttei haluaisi mennä takaisin laitumelle, ja saattelee mut aina laitumen reunaa pitkin niin pitkälle kuin itse vaan pääsee. Olen ihan rakastunut <3



Mamii!


Tässä meillä on äidiltä perittyä karvankasvua