maanantai 18. heinäkuuta 2016

Kärpänen meni korvasta sisään. Siitti sinne esteratsastajan.

Niinkuin joskus tulee todettua: Hupsista saatana....

Mä olen sillätavalla yllytyshullu, että jos joku saa päähänsä oikein kunnolla prässätä jonkin asian suhteen, niin ei sen oikein tarvitse edes yrittää. Kun tiistaina pistin niitä tikkuja ristiin kentälle, niin meidän tallin tuntiope alkoi suostuttelemaan että tuutte Vallun kanssa sunnuntaina estekisoihin. Vielä kun lauantain estetunnille oli vapaa paikka, missä pääsi reenaamaan edes vähän valvovan silmän alle, niin siinähän se sitten oli.

Lauantain reenit meni tosi paljon huonommin kun tiistain ekat hyppelöt. Jäin tuijottelemaan esteitä ja puomit kolisi. Vallu rullautui tosi helposti enkä saanut sitä oikein alkuun mitenkään hyppymoodiin, vaikka alkuverkassa se meinasi lähteä omin päin esteelle. Viimeinen 4 esteen tehtävä, jossa oli jo yksi minipysty, meni kuitenkin jo ihan hyvällä flowlla, kun muistin katsoa eteen, enkä sinne esteen juureen. Lopetettiin paljon muuta ryhmää aiemmin ja mentiin peltotielle kävelemään, että puhtia säilyisi vielä huomisiin kisoihin.

Kisapäivä valkeni ja itseasiassa melko vähällä(?!) jännittämisellä pääsin verkkailemaan. Toisena verkkaesteenä oli pikkupysty, johon Vallu otti ekalla kertalla stopin. Toinen yritys ja taas stoppi. Kolmannella kerralla runttasin sen ravilähestymisellä S:n muotoisella mutkalla yli. Pieni peikko siihen esteeseen jäi ainakin itselle.

Kisa mentiin niin, että puhtaan perusradan jälkeen sai uuden lähtömerkin uusintaan. Perusradassa oli 7 estettä ja uusinnassa 4. Lähdin tosi hyvällä fiiliksellä alkuun. Toisen esteen jälkeen laukka oli väärä ja tiesin etten saa vaikeampaa nostoa niin pienessä tilassa, joten otin lähestymisen suhteutetulle ravissa ja laukan sainkin vasta suhteutetun toisen esteen jälkeen. Vitosesteelle kielto oli niiiiin lähellä, mutta kaivoin itsestäni tosi kovan tsempparin, että sain Vallun siitä yli. Kutosesteelle tuli kanssa pientä kiemurtelua, mutta tahti säilyi hyvin. Viimeinen este oli se verkassa ongelmia tuottanut pysty, mutta nyt se meni ihan mallikkaasti. Uusinnassa meillä taisi molemmilla olla puhti jo vähän loppu. Vallu meinasi napata tähtäimeensä heti alkuun väärän esteen, joten tie ensimmäiselle esteelle oli kiemurainen ja sieltä tuli tiputus. Toisen esteen jälkeen unohdin radan, ja olin hetken menossa väärälle esteelle, tajusin liian myöhään ja tie oikeaan suuntaan oli jo niin mahdoton että Vallu meni ohi. Uudella yrityksellä kuitenkin ongelmitta yli. Viimeiselle esteelle lähdettiin vähän kaukaa ja esteen jälkeen oli ilmassa pientä pukin mahdollisuutta, mutta Vallu oli superkiltti ja piti tädin kyydissä.

Siitä on kuusi vuotta, kun viimeksi olen ollut estekisoissa, ja ne olivat minun ensimmäiset estekisani. Mikä rintakehää riipova onnen- ja ylpeyden tunne se on, kun pienellä avulla lähestulkoon itse ratsukoulutetulla hevosella voi saavuttaa tälläisiä asioita. Eihän se ehkä kauneinta mahdollista tai varsinkaan virheetöntä menoa ole kummankaan puolesta, mutta yhdessä me kasvamme ja kehitymme. Vallu on niin kiltti ja kultainen. Nuoresta iästään huolimatta se sietää virheitäni ihanasti, muuttumatta millään tavalla ongelmalliseksi. Rakastan tuota pusuttelevaa, kaikesta kiinnostunutta rastatukkaani yli kaiken.

Ja nyt on todistusaineistoa! Videota olkaa hyvät.


keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

To do -lista

Alkukesästä kun huomasin, että mulla on taas käsissäni varsin leppoisa ja turhasta hössöttämätön nuori, tein muutamia suunnitelmia kesän varalle. Tämä to do -lista on vähän elänyt, enkä tiedä tuleeko kaikkea tehtyä ja jotakin olen jo tehnyt mitä en edes suunnitellut tekeväni.

Ilman satulaa ratsastus
Kuolaimettomaan totutus ja ratsastus
Esteiden hyppääminen
Harjumaasto
Järvikahluu

Olin vähän nukuksissa näiden kanssa alkukesästä, mutta tällä viikolla sain vedettyä ylitse kaksi kohtaa. Ensin vuorossa ilman satulaa ratsastus. Huijasin tosin sen verran että kaivoin Broncan jäämistöstä lisätueksi sen jalustinvyön, jota käytin aikanaan paljonkin. En tiennyt yhtään mitä odottaa, mutta kun kaveri punttasi selkään ja lähdettiin liikkeelle, Vallu oli kuin tätä olisi tehty vaikka kuinka paljon. Olin aivan onnesta soikeana, koskapa en ole melkein vuoteen tuntenut paljasta hevosen selkää ahterini alla. Se auttaa minua ratsastamaankin niin monella tapaa. Vallu kun tykkää äitinsä tavoin olla melko liukas kiemurtelija, sitä oli äärimmäisen paljon helpompi korjailla pienillä painonsiirroilla, kun oli niin selvä kontakti hevosen omaan painopisteeseen. Moni nuorella ratsastanut myös tietää, että aika helposti kehittyy sellainen "turvaetukönö", koska pitää vähän varautua kaikenlaiseen. Turvaetukönö on kuitenkin hankala saavuttaa ilman satulaa ratsastaessa, joten päänuppi ja hartiat ohjautuivat kuin vahingossa lantion päälle. Mentiin vähän käyntiä ja ravia, laukat jätin tuonnemmaksi. Lopetettuani nousin vielä kerran omin avuin selkään, koska se ei valitettavasti onnistu tälläiseltä reilu kolmekymppiseltä enää mitenkaan näppärästi ja sirosti (Broncaltakin putosin ainostaan kerran kierähdettyäni juuri tässä tilanteessa toiselta puolelta alas).  Mikä oli vielä merkillepantavaa, oli se että vaikka me ollaan Vallun kanssa menty harjoitusravia todella vähän, ja ajattelin että ilman satulaa jos ravaan niin se varmasti jännittyy, niin itse asiassa tuntui siltä että se oli rennompi ilman satulaa! Ihanasti tunsin kuinka kaksi pulleaa ja pehmeää lihasta nousi molemmin puolin selkärankaa <3

Onnellinen emäntä
Heti seuraavana päivänä menin tallille ratsastamaan esteryhmän jälkeen. Esteet jäivät kentälle. Mahdollisuus. Nappasin yhden puomin pitkälle sivulle maahan ja tein lävistäjällä olevasta pystystä pienen ristikon. Zen-matroja hokien lähdin ottamaan puomia ensin ravissa ja sitten laukassa ja ponihan ihan villiintyi! Jos laukannostot ovat vähän takunneet taas viimeaikoina, niin nyt ei ollut sellaisesta puhettakaan. Ei tarvinnut kuin vähän ajatella nostavansa niin Vallu meni jo ja tähditti menoa vielä innokkaalla tukanheiluttelulla. Tein hommasta vielä erityisen palkitsevaa, kun kehuin joka ylityksen jälkeen ja annoin kävellä vajaa puoli kierrosta pitkin ohjin, kunnes taas otin ravin, laukan ja uudestaan yli.
Sitten vuorossa oli kaamea ESTE. En ole hypännyt mitään yli kahteen vuoteen. Broncan kanssa mun hermorakenne ei vaan kestänyt. Se tykkäsi aivan liikaa. Kun se näki vaikka vain puomin, se alkoi röhkimään, lähti käsistä ja roiskaisi kamalan kamikazeloikan yli, jonka jälkeen oli sekä jarru että ratti totaalisen hukassa. Tämä sama manööveri saatettiin tehdä vaikka keskelle ravipuomeja, joden keskelle loikattuaan vasta mietittiin, kun pöllit pyöri kavioiden alla, että mites tästä selvitään. Tällä kokemustaustalla lähdin siis hänen lapsensa kanssa kohti hurjaa ristikkoa. Ensimmäinen hyppy meni vähän töksähtäen, mutta jo toinen oli niin sujuva, kun se nyt vain ensi kertaa hyppäävällä hevosella ja yli kaksi vuotta sitten hypänneellä ratsastajalla voi olla. Vaihdoin suuntaa ja tulin toisesta suunnasta vielä samaa ristikkoa. Ekalla kerralla ohimeno oli kovasti pojalla mielessä (mahtoi olla outo este toisesta aspektista), mutta tsemppasin Vallun yli ja taas seuraava kerta oli sujuvampi. Tultiin vielä kolmas kerta ja siinä pääsin jo vähän fiilistelemään, joka on paljon mun rimakauhuiselle mielelleni.
Yllättävää että siitä viime syksynä irtohypytyskujassa joka ikiseen esteeseen kompastuneesta lahjattomuudesta on kuitenkin kehittynyt ihan fiksu ja innokas esteiden ylittäjä.

Innostuin asiasta siinä määrin, että soitin tänään potentiaaliselle estekoutsille, josko otettaisiin intensiivijakso tuossa heinä-elokuun vaihteessa, kun mulla on lomaa.