perjantai 18. joulukuuta 2015

Vesi vanhin vainoajista

Olen painiskellut taas veteen liittyvien ongelmien äärellä. Lätäkköongelmia ei ole ilmennyt sen jälkeen kun suomalainen maisema on ollut yhtä lätäkköä. Kentällä ratsastaessa aiheuttaa kyllä pientä kiemurtelua, jos on joku oikein vetinen kulma, mutta kompromisseilla ollaan menty. Jos on tehtävä kesken niin pyrin tekemään ne vähemmän lätäkköisissä kohdin, jottei keskittyminen mene kiemurtelun estelyyn. Niinsanotusti yksi asia kerrallaan.

Ongelman ydin piilee edelleen vedessä, mutta siinä taivaalta tulevassa. Jätkä kutiaa meinaan aivan mielipuolisella tavalla ollessaan märkä. Ensin sain viestiä että se tunkee tarhasta tullessa syliin, ja otettiin tiukka linja siinä ettei päällä pusketa taluttajaa kumoon. Ei itseasiassa päätä lähellekään taluttajaa, mutta hetken päästä se sitten jo loikki ja keuli kun sitä komensi. Asiaa tarkasteltuamme, tultiin siihen tulokseen, että Vallu kutiaa niin sietämättömästi kastuessaan ettei sen hermo vaan kestä. Kun sen märkänä tuo karsinaan, se menee pitkin seiniä ja lattiaa vartin, jonka jälkeen se ravistelee, hinkkaa, kuopii vielä toisen vartin ja sitten se rauhoittuu, kun on vähän kuivunut.

Kutissessaan se on aivan mahdoton. Pomppii, kuopii ja hinkkaa päätä taluttajaan. Vielä se ei ole onneksi yrittänyt mennä kentällä kamat päällä piehtaroimaan, mutta ajatuskupla siitä on jo ollut pään päällä.

Jatkossa siis aina vain fullneck-loimia ja pienelläkin tihkulla loimitus. Toinen asia mikä täytyy ottaa huomioon on, että sen pitää antaa rauhassa kuivua ennen ratsastusta, jotta se olisi edes jollain tasolla ajatuksissaan mukana muussakin kuin sietämättömän kutinansa raapimisessa. Tallireissut pitenee puolella tunnilla peukaloiden pyörittelyä sillä välin kun junnu pyörii turpeessa karsinassaan. Mutta tällästä se on. Pitää mennä näillä ja toivoa että ajan kanssa se joko helpottaa tai sen sietokyky kasvaa. Kummastakaan ei ole takeita. Enpä ole tälläiseenkään hevoseen ennen törmännyt. Tosin Nero oli vähän samanlainen kun se kunnolla kastui.

perjantai 30. lokakuuta 2015

Uusi ohjelmistopäivitys hevoseesi! SYKSY!

Kaipaatko hevoseesi lisää nopeutta, kapasiteettia ja suorituskykyä? (Nooh en vielä varsinaisesti. )

Valitettavasti et voi jatkaa ohjelman käyttöä asentamatta uutta päivitystä.

Ja niin on laidunpulskat kesäpäivät historiaa.

Onneksi ohejelmapäivityksen salaisesti suoritettu asennus kävi minulle selväksi melko turvallisella tavalla. Kun vielä valosalla tallille ehdin, päätin lähteä Vallun kanssa maastoon kävelemään talutellen. Silleen rennosti tuulettumaan tuuliseen keliin. Osuin pahaenteisesti iltapäiväruokinta-aikaan, joten tarhakaveri ärhenteli Vallulle kun otin sitä kiinni, koska luuli mun tuovan ruokaa. Tarhakujassa jokainen hevonen ilmoitti ryntäilemällä sinne tänne rauhattomana, että hei täällä on nälkään kuolevia pullukoita. Jostain syystä jopa ne joilla on paali tarhassa...

No rohkea rokan syö. Pahimmat kurat ponista pois ja liikkeelle. Sadasta metristä mentiin kahdella jalalla noi puolet ihan vaan huvikseen. Jos joku muka jännitti ja annoin katsoa niin ensimmäinen liike oli rynnätä ekalle ruohotuppaalle. No minuahan ei viedä kun pässiä narussa aattelin, ja suuntasin takaisin tallinpihaan ja kentälle kontaktiharjoituksiin. Annoin Vallulle kolme metriä liinaa ja fiu, se lähti kun kuppa töölöstä. Kolme rinkulaa sain roikuttua kaksin käsin liinan lenkistä, kunnes voimat petti ja katselin kuinka iloisesti hevoseni laukkaa häntä tötteröllä, liina perässä hulmuten kenttää ympäri kierros toisensa jälkeen. (Hienosti nousi etujalat I tell you!). Kaveri tuli jeesaamaan. Saatiin hevonen kiinni ja kaveri jolla on ollut samankaltaisia ongelmia omansa kanssa pyysi kokeilla. Kyllä sai kaverikin roikkua ekat pari kierrosta 45 asteen kulmassa vastaan pistäen, mutta sitten alkoi vauhti hidastua ja höyryt ehtyä. Sitten pyöritettiin vielä toiseen kiekkaan ja loppuun vielä vähän siirtymisiä. Sain melko voipuneen ponin takaisin ja jäin vielä kentälle tekemään niitä kontaktiharjoitteita. Tsekkasin että pysähtyy, peruuttaa, väistää ja tehtiin vähän lätäkköhommia.

Huhut kertovat että illalla on tultu sisään myös paikallaan laukaten.

Siitä on liian pitkä aika kun olen viimeksi tippunut hevosen selästä. Kynnys on noussut karmeaksi.

Kuva soitteesta http://nyt.fi/fokit/s1305995075908
 
Joko teillä on uusi päivitys asennettuna?

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Reippain askelin eteenpäin

Tuota Vallua on nyt ratsastettu n. 3,5kk. Mielestäni ei olla edetty mitenkään päätöntä vauhtia, mutta ei erityisen hitaastikaan. Maastossa ollaan edelleen käyty kerran viikkoon. Jos en saa kaveria niin mennään ihan kahdestaan talutellen. Tässä parin kolmen viikon aikana olen nyt huomannut käynnin parantuneen selvästi. Alkuunhan se oli ratsastajan kanssa tosi lyhyttä ja jännittynyttä, mutta maastoilun seurauksena alkoi jo tulla kentälläkin hyviä pätkiä, joissa Vallu liikkui pitkällä yliastunnalla ja koko runkoa ja erityisesti selkää hyvin käyttäen. Nyt käynti alkaa olla tätä melko vakiosti, mikä on hieno juttu. Tietysti se aina hetkittäin vielä jännittyy, varsinkin jos siltä pyytää jotain, mutta ihanaa tuntea ratsastavansa muun kuin puupökkelön päällä.

Emma kävi viikko sitten ratsastamassa kulmia ensin ihan pysäyttäen ja lopulta jopa ravaten kulmat läpi. Tänään kiipesin itse pitkästä aikaa selkään (myöhäiset työvuorot aiheuttavat sen että olen ollut aina ruuhka-aikaan tallilla ja tykkäisin mennä vielä niin, että kentällä on väljempää tai ainakin aikuisia ratsastajia). Olin jo alustavasti miettinyt että uskaltaisinkohan ottaa jo itsekin laukkaa. Liinan päässä viikolla poikaa pyöritettyäni havainnoin, että se nostaa aika rauhassa jo siinäkin, ilman extramooveja. Ratsastelin ensin käynnissä voltteja kulmiin ja kun Vallu tuntui melko vireältä niin otin lopuksi ravista laukan. Oikea laukka nousee tosi hienosti ilman suurempia kiihdyttelyitä, vasemmassa on vähän enemmän vielä tekemistä.

Mutta olenpa nyt sitten laukannut ensimmäisen kerran junnullani! Ja ihmeellisen helppoa se tuntui olevan. Vielä tässäkin varmasti koetaan hyviä ja huonoja kausia, mutta itselle valkeni melko hyvin tuo idea. Tein nostot kulman jälkeen maiskutuksella auttaen ja sitten kevyesti horjautin Vallun tasapainoa halutun laukan suuntaan. Vasmpaan kierrokseen mentiin vähän Teivon kautta, mutta oikea nousi kyllä mageesti!

Pumppu hakkasi riemusta ja jännityksestä aika kovaa :)

keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Vesitreeni part I

Päätin lähteä purkamaan vesiahdinkoa targettrainingillä, jossa vastaehdollistan hevosta siihen, että pelottava asia onkin itse asiassa ihan kiva juttu. Aloitin niin pienestä, että tiesin ettei se aiheuta Vallulle kuin korkeintaan pientä huolestuneisuutta: vedellä täytetty kuminen ruokinta-astia peltotiellä. Vallun oppimiskaava näissä hommissa on melko vakio. Se hoksaa yleensä aika nopeasti mitä siltä halutaan, tällä kertaa alkuun riitti katsominen astiaa kohden. Merkkisana ja nami suuhun. Ensimmäisen turpakosketuksen veteen se otti melko nopeasti. Sitten se taas kuumeni hyvin tavalliseen tapaan. Tämä on kuulemma melko tyypillinen positiivisella vahvisteella treenatessa. Kierrokset vähän nousee kun huomaa että tulee palkkaa, jolloin ei enää oikein jaksa keskittyä siihen mistä se palkka nyt oikein tulikaan. Vallu tarjosi luopumista ja hamuili turhautuneena, kun se ei nyt riittänytkään. Palattiin askel taakseppäin jossa katse taas riitti ja sitten tulikin jo monta turpakosketusta peräjälkeen. Tähän meni n. 5 minuuttia, jolloin kaveri sanoi että pidetään tauko ja lähdimme pellolle koirien ja hevosen kanssa käppäilemään.

Puolisen tunnin päästä palattuamme astian pariin aloitettiin kävelemällä sitä kohti ja heti tuli monta kosketusta. Yritin liittää kaverin neuvosta vihjesanaa "vesi" kosketukseen. Sitten tapahtuin ihan yllättäen iso bonus. Vallu lämpeni taas vähän ja hermostuneena alkoi kuopimaan ja kas jalka olikin yhtäkkiä vedellä täytetyssä saavissa. Iso JES! nami suuhun ja Vallu rapsujen saattelemana taliin. Tähän meni ehkä max. tonen 5 minuuttia.

Hyvältä näyttää!
Tästä jatketaan!

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Voiko sitä kutsua fobiaksi?

Sehän on selvä että hevoset pelkäävät. Liian rohkea ja peloton hevonen olisi aroilla ollut kuollut hevonen. Pelon määrässä ja ragoinnissa on valtava haitari. Kokenut ja iäkäs hevonen pelkää yleensä vähemmän, koska se on nähnyt kaikenlaista ja useita kertoja. Myös roduilla ja jalostuksella on merkitystä. Räjähtävän kapasiteetikas täysverihevonen on helposti, ei ehkä säikympi, mutta reaktioissaan suurieleisempi säikähtäessään. Kun taas jyhkyt kylmäveriset pysähtyvät useiksi sekunnin kymmenyksiksi paikalleen arvioiden tilannetta, ennen kuin päättävät käyttävätkö energiaansa pakenemiseen.

Sen vähän aikaa mitä PRE-rodun kanssa olen ollut tekemisissä, olen huomannut että ne ovat jännä yhdistelmä herkkää reaktiivisuutta ja rohkeutta ja pelottomuutta. Tämän uskoisin johtuvan vuosisatoja kestäneestä sota- ja härkätaistelujalostuksesta. Näiden hevosten jalostuksessa on ollut tärkeää säilyttää tiettyä herkkyyttä ja äärimmäistä kokoamiskykyä, mutta samalla niiden on tullut olla luonteeltaan rohkeita ja pelottomia.

Vallu on juuri sellainen rohkea ja peloton. Traileri ei kammota. Pressujen päällä ollaan kävelty. Työkoneiden ohi ollaan ratsastettu. Liikenne on vielä vähän jännää, kun se on niin uutta, mutta hienosti on hyvällä mielentilalla onnistunut rekkojen ohiviiletys ja roska-auton ohitus kapealla tiellä. Vallun tyyli säikähtää on tyyliltään sivuloikka ja jähmetys, eli ei mitään takavasemmalle poistumisia. Joku ihan uusi merkillinen muoto (kuten traktorin rengas keskellä pihaa) saa sen pörisemään, mutta lopulta se ei vaadi paljonkaan houkuttelua, kun se menee itse sitä katselemaan ja maistelemaan.

On kuitenkin yksi poikkeus.

LÄTÄKÖT

Vallun mielestä kattilan kannen kokoinen lätäkkö voi olla hellis portal to another dimension. Se ei suostu maastossa kävelemään taluttamatta edes kevyen kurakon yli. Viimeviikolla se hyppäs metrin loikalla sivuun kun meinasi huomaamattaan astua siihen kattilankannen kokoiseen routakuoppalätäkköön. Pysähdyin samalla reissulla vähän isomman lätäkön viereen. Asettelin hevosen sen toislle puolelle ja menin kyykkyyn toiselle puolen maanittelemaan hevosta edes haistelemaan. Kamala pörinä, jalat tukevassa haara-asennossa ja silmänvalkuaiset vilkkuen Vallu tujoitti lätäkköä. Työnsin siihen sormeni ja Vallu järkyttyi niin että pakitti ja täti meinasi olla itse rähmällään lätäkössä. Varmaan kymmenen minuuttia maltoin maanitella ja jouduin tyytymään siihen että vuolaaiden kehujen saattelemana Vallu uskalsi haistaa lätäkköä... 30 senttimetrin etäisyydeltä.

Ymmärrän ihan pikkaisen paremmin, jos hevonen kammoaa traileria. Se ei ole luonteva paikka hevoselle ja sen kyydissä on aina enemmän tai vähemmän epämukava hevosen olla. Mutta voiko tästä maailmasta paljon luontevampaa asiaa hevoselle olla kuin lätäkkö? Täällä kotoisassa Suomessa syntyneelle ja kasvaneelle hevoselle luulisi lätäkön olevan maailman tavallisin ja tylsin asia. Ja seuraava kysymys: Mitä ihmettä teen tuon kanssa? En halua mennä kentällä esteratsastusta, joka kerta kun on satanut. Miten saan hevosen, joka suostuu juuri ja juuri pöristen haistamaan lätäkköä kolmenkymmenen sentin etäisyydeltä, ravaamaan, laukkaamaankin lätäkön yli? Tilanne menee tragikoomisuudessaan ihan pikkiriikkisen tädin hilseen yli.

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Mikä valmennus! Mikä fiilis!

Tiistaina junnu sai popottimet etujalkohin ja saikin sitten vaan olla kolme päivää huningolla ja totutella rauhassa. Lauantaina käytiin pellolla taluttelemassa vähän ylä- ja alamäkiä ja samalla nenusteltiin kaverin 7kk belgianpaimenkoiran kanssa. Vallu oli mahtavan rohkea, itsevarma ja seurallinen koirakaveria kohtaan vaikka koiraa selvästi vähän jännitti. Joka kerta jaksan vaan yllättyä miten järkevä ja tyyni Vallu on aina sellaisissa tilanteissa, missä voisi olla jotain aihettakin puhinaan.

Tänään oli sitten Katan valmennus. Viimeksi tehtiin niitä pysähdyksiä, ohjailtiin vähän ympyrälle ja otettin suorilla pätkiä ravia. Vallu tuntui jo alkuun tosi hyvälle. Sillä oli mukavasti eteenpäinpyrkimystä, joka sisälsi myös poikkeuksellisen paljon rentoutta. Se haki ensimmäistä kertaa vähän itse tuntumaa ja käväisi useammankin kerran sellaisessa "esinyökyssä". Vaikeutettiin hommaa sitten heti kertaheitolla enemmän ja alettiin tehdä kulmiin voltteja! Eiväthän ne tietenkään ole sellaisia voltteja mitä kokeneen hevosen kanssa tehdään: ne eivät ole pyöreitä ja ainoa tavoite oli että etujalat edellä ja takajalat perässä. Mutta mitä tekikään pikkuruuna. Alkoi ensin taipua rungosta ja sitten vielä asettuakin! Ja taas muistutan että nämä ei ole sellaisia asetuksia ja taipumisia mitä aikuinen hevonen tekee. Ne säilyy korkeintaan kolmen askeleen ajan, mutta miten haastavia ne on nuorelle hevoselle ja miten hyvin niitä alkoi tulemaan.

Onhan se nyt käsittämättömän abstrakti asia nuorelle hevoselle, että haluan sen taivuttavan niskaansa 1-2 nikaman kohdalta ilman että se kallistaa päätä sivulle, ja samalla haluaisin että se pidentää ulkokylkeään ja lyhentää sisäkylkeään. Samalla pitäisi vielä kulkea samaa reittiä niiden etu ja takajalkojen kanssa. Se ei kuitenkaan tuntunut nyt edes vaikealta. Vallu vaan jotenkin hoksasi! Lopuksi otettiin taas suorilla urilla vähän ravia ja tänään tuli kyllä rennoimmat ravit sitten ikinä. Pikkuhiljaa loppuu se alakaulan pullottaminen.

Ei juurikaan alakaulaa
Oman tekemisen karsiminen on haastavaa. Aina tahtoo unohtua se, että anna vain niitä apuja jotka hevonen ymmärtää äläkä anna turhia apuja. Katakin sanoi, että on parempi antaa sen mennä hitaasti omalla tasapainollaan, koska se vauhti tulee sieltä kuitenkin jossain vaiheessa kun hevonen on valmis. Minullehan se sopii. Emma saa taitavampana hoitaa nuo vauhdikkaat hommat. Tänään kuitenkin ratsastin itsekin todella hyvin. Mieleni oli tyyni ja huoleton. En ollut turhassa kontrollintarpeessa ja mielestäni myötäsin todella hyvin ja pehmeällä kädellä aina kun Vallu tarjosi sitä esinyökkyään tai asettui. Ja kyllä sen huomasi hevosesta, koska se alkoi tarjoamaan noita asioita.

Tällä jaksaa taas pitkään huonoakin kautta. Hevonen oli ainakin kovin tyytyväisen oloinen, ottaen huomioon että monikin asia ratsastushommissa suoraan sanottuna vitutti sitä alkuun. Se tuli laitumelta paalilta ravaten mun luokse. Ehkä sekin kertoo jotain :)

perjantai 18. syyskuuta 2015

Vallustel

Elämä jatkuu ja ei voi valittaa. Nyt pääsen keskittymään ihan satasella Valluun ja sen olen tehnytkin. Ollaan oltu jo lapsivalkussa ja maastoiltu ollaan kerran viikossa. Miedän viikko-ohjelma koostuukin kolmesta liikutuskerrasta joista yksi on joko Emman "kunnon ratsastusta" tai minun kanssa valvovan silmän alla lyhyessä valmennuksessa treenaamista. Yhden kerran viikossa mennään maastoon ja yksi kerta tehdään maastakäsin: puomeja, etupään ja takapään siirtelyä (itse kutsun tanssitermein isolaatioiksi), äänikomentoja ja kontaktia. Välillä vaan harjaillaan ja rapsutellaan ja olen kuulkaa ihan leikkinyt sen kanssa laitumella. Vallu ravailee päätä viskellen vieressä ja pysähtyy ku pysähdyn. Siirtelee etupäätä kun hyppelen puolelta toiselle. Ihan mahtavaa ja riemukasta! Nykyään se tulee jo piiitkältä laitumelta vastaan ja näyttää oikein nyrpeää naamaa, jos satun olemaan vaikka iltatallia tekemässä ja otankin mukaan jonkun toisen hevosen.

Kaiken kaikkiaan Vallun asenne on kokenut ihan huiman boostin. Sellaiset asiat mistä se aikaisemmin hermoistui, tai jotka sai sen ihan raivon ja malttamattomuuden partaalle, ei enää tee niin. Vallu ei enää niinkään jumpittele ja jumita ratsastaessa, jos joku ei häntä mielytä. Joko jonkinlainen "uhmis" on väistymässä, tai sitten hän on vaan hoksannut, että näistä hommista saa aina kuitenkin jonkinlaisen palkkion. Tiistaina kävin ratsastuksen päätteeksi sänkkärillä (yksin!) kävelemässä ja Vallu ei olisi halunnut tulla sieltä pois. Vielä kun totutaan kunnolla kaikkeen jännään mitä maastot pitää sisällään, niin tästä tulee ihan voittamaton maastopolle.

Yksi iso askel aikuisuuteen otettiin tiistaina, kun jätkä sai kengät etusiin. Sen päälle onkin nyt saanut sitten pikku loman kiitokseksi hyvästä asenteesta ja rehdistä suorittamisesta, ja samalla aikaa totutella raskaampiin tossuihinsa ihan ilman ylimääräisiä haasteita. Vallunhan olisi kaviolaadun puolesta voinut melkeinpä pitää kengättä, mutta talviliukkaita ja maastoiluja ajatellessani päädyin kuitenkin kenkiin ja ensimmäiseksi en halunnut laittaa joka jalkaan hokkikenkiä. Ei kiitos yletöntä haavahoitoa. Katsotaan josko saataisiin vaikka "kesällä kengättä" -systeemi toimimaan. Buutsirumba on niin hanurista kurakeleillä.

Sunnuntaina valkkuun. Emma nostelee jo suhteellisen sujuvasti laukkaakin Vallulla. Josko kohta minäkin :)

lauantai 12. syyskuuta 2015

Broncan viimeinen matka

Päätin jo keväällä että tämä saa olla Broncan viimeinen kesä. Jännetupin mentyä sököksi ja vanhan hevosen jäätyä seisomaan vuodet vierivät kuin hyökyaalto sen päälle. Liike on lääke ne sanoo. Niin se kai sitten on. Jalka oli välillä hyvä välillä huono. Metacami oli pakko olla pakissa jatkuvasti ja välillä sai ravata kylmäämässä monta kertaa päivässä. Eihän se kai ole hevosen elämää. Vein Broncan Viitapohjaan samalle tallille kesäksi, jossa ensimmäiseen vuokrahevoseeni Vilmaan tutustuin. Bronca sai olla lauman pomo ja loppukesästä sille tuotiin vielä vuotias varsa omittavaksi. Bronca ei tykkää kamalasti muista hevosista, mutta jos ne on vauvoja, niin asia on ihan eri.

Päädyin ammututtamaan Broncan. Kustannukset olisivat kasvaneet aika suuriksi lopetuksen ja ruhon hävittämisen suhteen ja kun eläinlääkärikaveri vinkkasi lähikunnasta metsästäjän, joka nolladiilillä lopettaisi ja ottaisi hevosesta lihat, päädyttiin siihen. Ja tyytyväinen olen valintaan. Kuulin aika kamalia juttuja lääkkeillä lopettamisesta, silloin kun se ei onnistu.

Emman kanssa ajettiin rakas hevosemme niityn laitaan. Annoin riimunarun miehelle ja toinen hipsi kiväärin kanssa Broncan eteen. Pää rehuämpärissä se lähti. Putosi niille sijoilleen ja sitä pääni kokoista reikää hevosen leuassa katsottuni tajusin että se ei kärsinyt sekunttiakaan. Me itkettiin ja halattiin Emman kanssa. Ja se kiväärimies halasi meitä. Ja taivaalla oli tuplasateenkaari.

Sitä pitkin enkelini laukkasi kivutta pilven päälle.


perjantai 28. elokuuta 2015

Kärsivällisyys ei ole hyveeni

Odotan kyllä tolkuttoman hitaassa kassajonossa huokailematta dramaattisesti, eikä ahdistus kasva sisälläni suunnattomaksi, jos äijä puljaa kamojensa kanssa vaikka piti olla jo kymmenen minuuttia sitten matkalla, mutta pitkän tähtäimen kärsivällisyyttä minulla ei ole. Olen tänä kesänä katsellut kun hevoselle opetetaan piruetin alkeita ja haluan itse olla siinä, ja haluan että hevoseni olisi siinä pistessä. Olen ratsastanut nelivuotiasta, joka tuntui upealta ja halusin että oltaisiin Vallun kanssa siinä pisteessä. Toivottavasti näitä tunteita on muillakin nuorten hevosten omistajilla? Nyt vaan alkaa tuntua että ylikuormitun ja ylikuormitan itse hevosta. Haluaisin opettaa sille sataa asiaa samaan aikaan, mutta enhän kykene siihen itsekään. Kaikki johdonmukaisuus häviää ja Vallu kyllä kertoo sen kun homma menee sen mielestä sekavaksi. Ei meillä tyhmäillä tai edes kamalasti protestoida, mutta mulla ja tuolla hevosella tunteiden vaihto pelaa jotenkin aivan nanosekunneissa. Jotenkin mulla ei ole vaikeuksia nähdä pienintäkään muutosta sen käytöksessä, oli se sitten itseni tai ympäristön aiheuttamaa. Se on jännästi samaan aikaan todella herkkä ja silti kova. Tai sitten se on vaan ruuna, joka sekin on mulle ihan uus juttu :D

Älytön ajatuksen virta pähkinänkuoressa: Itselläni on niin mahtavat tulevaisuuden odotteet, etten malta kulkea sitä matkaa tällä hetkellä rauhassa ja hevonen kertoo sen minulle. Rauhotu. Vedä henkeä. Nauti enemmän olemisesta ja tekemisestä, kuin saavutuksista.

Olen edelleen ollut mielestäni tosi ahkera ratsastustaitojen palauttamiseni kanssa. Ainakin pari heppaa on tullut ratsastettua joka viikko ja hepatkin vaihtelee aika tavalla. Tänään ratsastin taas _Rautiaan Tamman_, joka on näistä opettajista kaikkein haastavin. Ei siksi että se olisi huono tai osaamaton. Se on vaan niin herkkä ja erilainen, mihin olen tottunut. Kaikki on sen kanssa kokeilua
-tykkäätkö nostavasta vai johtavasta
-tykkäätkö kevyestä vai tukevasta tuntumasta
-tykkäätkö että painopiste on ylempänä vai alempana
-tykkäätkö pohkeesta lähellä vai kaukana
-tykkäätkö matalasta vai korkeasta kädestä
-ja piru tätä estepenkkiä!!!
Aina ajoitain oli 5 sekunttia kaikki palikat kohdallaan ja ratsastajalla minkäänlaista hajua missä ne palikat olikaan.

Uusi tuttavuus tuli kokeiltua viime sunnuntaina. Pääsin testaamaan sitä, missä Vallu on ehkä vuoden päästä. Eli meidän ihanan apu-Emman nelivuotiasta kouluruunaa Nipsua. Nipsu eli Nintendo (:D) on muuten Sandro Hitin jälkeläisestä Sarkozystä ja emänä kasvattajan ihana luottotäykkäri. Nipsua tullaan varmasti vielä nääkemään radoilla!
Niin hieno fiilis. Mitkä jouset nuorella hevosella ja eka kerta itsellä kun hyppäsin vieraan hevosen selkään ja se tuli todella vahvasti siihen takaa-eteen fiilikseen, mitä en ole oikein koskaan aikaisemmin kokenut ihan näin voimakkaasti. Laukka meni parhaiten kevyessä istunnassa, kun en häirinnyt omalla vinoudellani ja aiheuttanut ristilaukkaa. Todellakin syötti taas sitä fiilistä, että tänne mä haluan Vallunkin pääsevän. Mutta tosiaan nyt pitäisi vähän toppuutella :D

Nipsuhan ei ole mikään pikkuponi kun tätikin näyttää hämähäkkikoipineen selässä ihan sopusuhtaiselta

P.S. Muistatteko saappaat melkein vuoden takaa? Niiden omistaja luovutti ja myi ne minulle! Cavallon käyttämättömät saappaat, jotka on kuin tehty minulle. Viidellä kympillä! Vuoden se kaveri koitti laihduttaa niitä pohkeita onnistumatta ;D No kyllä itsekin tarvii riisujaa kun ei näissä ole vetoketjua, mutta lähtee sentään ilman hikeä.

P.S.S En haluaisi kirjoittaa tästä, mutta valkoisen tamman kanssa eletään viimeisiä päiviä :( Kun olen kykenevä asiaa käsittelemään, teen siitä oman postauksen.

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Joskus on kurjaa, useimmiten ei.

Jos jotenkin välittyy sellainen illuusio, että meillä menee tosi hienosti kaikki, niin se ei ole lainkaan harhaa vaan ihan totista totta. Joo tottakai joskus tulee päiviä että ähs!, mutta useimmiten osaan vaan haistella että koska sellainen päivä on kohdalla ja löysään pipoa. Eilen Vallu sai taas Emman ratsutushoitoa ja oli jo lähtökohtaisesti jotenkin raskas kun hain sitä laitumelta. En rehellisesti tiedä onko se vaan niin herkkä mun omiin fiiliksiin, että jos jännitän yhtään se ottaa siitä jotenkin itseensä sellaista "hermostunutta virtaa", joka on vaan tosi ärsyttävää hevosessa. Tai sitten se oli vaan virtapiikissä. Emma otti askellajit nopeasti läpi, niin että olin varmistelemassa vielä liinan päässä, ja sitten päästettiin napanuora poikki ekaa kertaa. Mun silmään meno olis voinut näyttää rennommalta ja vähemmän vastustelevammalta, kun se sitä kerran on ollutkin joskus aikaisemmin, mutta Emma oli kuitenkin kovin tyytyväinen. Kääntyy kuulemma hyvin. Jumittaa vielä melko paljon, mutta osaa myös relata. Tasapainon kanssa on vielä paaljon tekemistä.

Tänään oli sitten ajatuksena käydä näyttämässä tulevalle maastohepalle isootietä. Kävelysaikulla oleva kaveriruuna lähti aikuisen malliksi. Ja sinne me mentiin Vallu kärkihevosena, riimu päässä ja emäntä (ilman hanskoja hyi!) liinan toisessa päässä. Päästiin Lahdentielle ja seurailin vähän tilannetta. No ei mitään raportoitavaa. Tien vieressä Vallu löi pään pölyisiin heiniin vaikka ohi meni kahdeksaakymppiä tukkirekka, moottoripyörä, maitorekka, linja-auto ja lukuisia pikkuautoja. Päätettiin mennä yli ja heittää lenkki pohtiolammella. Olin lähinnä äimänä siitä miten voi hevonen olla noin tyyni! Ihan kuin sitä olisi salaa joku käyttänyt moottoritien varressa seisoskelemassa! Mikäs tässä on liikennevarmuuta opettaessa kun hevoselle se tulee ihan luonnostaan ja se jos mikä on mulle henkilökohtaisesti ja muutenkin äärimmäisen tärkeä ominaisuus!

sunnuntai 9. elokuuta 2015

Mätsärit meni ihan kivasti

Kolme tutia unta alla, puoli seitsemältä herätys ja hevosen puunaus. Kypärä jäi ja kisanumero jäi ja muuta pientä sekoilua. Mutta Vallu sentään teki jotain aivan muuta kuin sekoili. Alkuun se oli turhan purjeissa ja varsinkin sivusta esitettävä ravi meni vähän poukkoiluksi kun yleisö oli juuri siinä sivulla. Meidät arvosteltiin ensin pareittain, ja saatiin omasta parista harmittavasti kakkonen. Kakkoset meni sitten vielä yhteiskehään, josta valittiin kolme vielä ykköskehään. Päästiin näiden kolmen joukkoon, joten homma jatkui vielä ykköskehässä. Tuomari kävelytti ja ravuutti ja kävelytti ja ravuutti ja kävelytti vähän lisää. Mitä enemmän Vallu väsähti, sitä paremmin meillä alkoi kulkea! Se lopetti ylimääräisen riekkumisen ja vitsi miten hienosti se käveli koko kropalla! Sain hyvän tatsin siihen kuinka paljon sitä voi paineistaa, että se kävelee aktiivisesti ilman että ahdistuu ja jumittuu. Lopulta jaettiin erikoispalkinnot.

Parhaat jouhet meni Muumishettikselle, mutta ihan aiheesta :D Muumin tukassa oli rusetteja ja glitteriä! Me oltiin ihan au naturel. Meitäkin kyllä käytiin katsomassa asian tiimoilta. Paras seniori oli meidän tallin uskomattoman hieno russ-poni Arska. Arska vilahtaa blogini kuvissa niillä tienoilla kun Vallu tuli. Vallu oli samassa tarhassa Arskan kanssa. Sitten valittiin niitä sijoittujia ja meidät kutsuttiin palkintojen jakoon! Järjestystä ei vielä tiedetty, mutta voittajaksi tuli meidän arvosteluparishettis (jonka esittäjä sai muuten parhaan esittäjän palkinnon) ja me tultiin toiseksi! Tuomari sanoi terveiset, että sehän alkoi kulkea hienosti, kun aloit oikeasti esittämään sitä hevosta. Olin kai turhan varovainen alkuun kun tunnustelin lähinnä millä fiiliksellä Vallu on.

Arvostelupaperissa lukee: "Hyvin kehittynyt, lihaksikas runko, hyvä takaosa, hyväasentoinen kaula, riittävä luusto. Suorat käyntiliikkeet, matkaavoittava, mutta vielä hieman voimaton käynti. Tahdikas ravi, työntää kivasti takaa. Tarvitsee vielä aikaa."
Allekirjoitan joka sanan.

Helteessä pokattin pystit ja palkinnot ja eikun lastaamaan: emäntä seisoi kopissa hiki nenänpäästä tippuen maanittelemassa hevosta varmaan puoli tuntia. Vallu ei sikaillut tai rikkunut, se vaan jummittui täysin lastaussillalle. Jouduin oikein hakemalla hakemaan mikä taktiikka tähän nyt parhaiten sopii. Vetäminen ehdoton nou. Kaikki paine pois kun hevonen on naama koppiin päin ja kauraämpärillä houkuttelua. Vallun silmistä näki että se on aivan naatti! Vihdoin kun saatiin takajalat sillalle, niin loppuhevonen tuli leikiten, mutta kärsivällisyys oli koetuksella. Onneksi en menettänyt hermojani ja onneksi kuski oli samoilla linjoilla. Kotipihassa se oli aivan hiestä märkä vaikka matkaa oli vaan kolme kilometriä. Äkkiä vaan suitset pois ja siihen se kellahti piehtaroimaan heti laitumen portille.

Nyt Vallu saa uroteostaan ainakin viikon ihan täyttä lomaa. Käydään ehkä maastossa taluttelemassa ja tehdään vaan hevosen mielestä kivoja asioita.

Olen niin ylpeä. Miten fiksusti voi kolmevuotias käyttäytyä ekaa kertaa ihmisten ilmoilla! Niinkuin kasvattajalle laitoin viestiä: helppohan näitä on laittaa kun on niin hyvää sukua :)







maanantai 3. elokuuta 2015

Ken on heistä kaikkein kaunein

Kangasalan ratsastajat järjestää Pohtiolammella 9.8. koko perheen tapahtuman HeppaHubaa. Talutusratsastuksen, kepparikisan ja kaiken muun kivan lisäksi tilaisuudessa järjestetään leikkimielinen hevosten ja ponien Match Show. Osallistumme siihen Vallun kanssa. Tähän tapahtumaan on kiva lähteä. Seurani on niin mahtava ja tuttuja roppakaupalla, etten edes epäröi lähteä Vallun kanssa näihin pippaloihin. Ihan sama miten menee, saan puunata hevosen hyvällä tekosyyllä ykköskuntoon, ja kutsu lupaili parhaat jouhet palkintoa, jossa uskon että ollaan aika kova vastus muille :D Samalla Vallu saa aivan loistavaa kokemusta kisapaikalla käymisestä, ilman turhia paineita siitä, että siltä vaadittaisiin mitään sellaista jonka se kokisi hankalaksi. Tai no katsotaan nyt mikä on pojalla päivän fiilis. Sitä kun ei voi etukäteen tietää.

Cousin It
P.S. Mä oon 12 vuotiaana käynyt jonkun lyhyen näyttelykurssin. Arvatkaa muistanko siitä mitään. Vinkkejä erityisesti hevosen kiillotukseen tarvitaan (ei voi laittaa laitumeen kuivumaan koska piehtaroi, eikä voi laittaa karsinaan kuivumaan koska hinkkaa häntää)

Hevosmaailman Tunna Milonoff

Leikittelin tuossa jokunen ehtoo takaperin inhimillistämällä hevosiani oikein huolella. Miehelleni yritin selittää miten erilaiset persoonat Bronca ja Vallu ovat, ja kätevimmin se kävi selittämällä millaisia ne olisivat jos ne olisivat ihmisiä. Broncasta tuli hiljainen ja kärsivällinen perheenäiti, joka ottaa turhat hössötykset tyynesti, taitaa arjen rutiinit silmät kiinni ja kädet selän takana. Rutiinit ovat kuitenkin niin tärkeitä, että tiukkasanainen puhuttelu seuraa välittömästi jos sukat on unohtuneet lattialle tai vessapaperirulla on väärin päin. Äidin kanssa on turha väitellä, koska äiti tietää ja osaa kaiken.

Vallusta tuli Tunna Milonoff. Kavereiden kanssa chillailusta nauttiva seikkailijaluonne, joka ei pelkää uusia tilanteita tai paikkoja. Monet uudet asiat eivät ole uhka vaan "päräyttävän" kiehtovia osia elämää. Rastatukkainen chillailija on mielipiteissään kärkäs ja vähän besserwisser, mutta ehdoton pasifisti. Rastadudella on pilkettä silmäkulmassa, hän tietää olevansa supersöpö ja usein hänet näkeekin paistattelemassa likkalauman rapsuteltavana tyttöjen huokaillessa ihastuksesta pitkää rastakuontaloa sormeillessaan.

Olin viikon Kreikassa lomailemassa äitini kanssa ja Vallu sai ihan ihmislomaa. Sen oli näköinenkin kun sitä menin heti kotiin päästyäni katsomaan. Mutakuorrutus oli kokonaisvaltainen ja pitkässä harjassa roikkui puolen nyrkin kokoisia kurapaakkuja. Kamala ihminen kun noin lomalle hevosensa laittaa. Jos jotain positiivista tästä kesästä saa sanoa, niin se on itikattomuus. Varsinkin meillä Katilassa kun on aukeat maisemat ja Roineen kärki ihan vieressä, tuuleekin usein sen verran ettei Vallun kanssa ole tarvinnut murehtia ötökkämyrkyistä. Toisin oli kuitenkin kun piti mennä Katan valmennukseen ekaa kertaa selästä käsin. Oli lämmin päivä, Vallua ihan tosissaan otti päähän, kuolaimet oli saatanasta ja paarmat kiusasivat. Jo käytävällä oli poikkeuksellisesti eestaas seilaava ja malttamaton kaveri, joka ei kentällä kuitenkaan olisi halunnut liikkua oikein mihinkään. Iski oikein ekaa kertaa sellainen turhautuminen, että mitä tässä pitää tehdä. Aika madalletun kompromissin kautta saatiin lopettaa, mutta tälläistähän se on: joskus on hyviä päiviä ja joskus ei kannata edes yrittää.

Maastoille ollaan päästy jo oikein hienosti. Olen siis maasta käsin kierrellyt tuolla lähistöllä jo jonkin verran, mutta nyt satuttiin lähtemään niin että sattui pari vetohevosta samaan syssyyn. Ja vaikka meillä ei ole ollut mitään ongelmia yksinkään, niin nyt ei olisi kyllä edes uskonut että on kolme vuotiaan kanssa matkassa. Ykkösenä menevälle ruunalle tuli joku venkurointistoppi, niin Vallu ei noteerannut mitenkään. Yritti lähinnä mennä syömään. Tiukka tilanne tuli kun erottiin vetohevosista. Tytöt oli lähdössä vielä autotien reunaan kävelemään ja vaikka uskoin että nyt olisi ollut otollinen tilaisuus katsoa miten autotiellä suoriudutaan, en viitsinyt kun oli kaksi nuorta ilman satulaa hevosillaan. Siinä erotessamme sitten kapealla hiekkatiellä tuli roska-auto ja Vallulla oli hätä eronneiden kavereiden perään. Oltiin tienhaarassa ja viittilöin kuskille että mene ohi vaan. Vallu aivan selvästi kysyi että mitä tässä pitää tehdä. Annoin liinaa sen verran että se sai liikkua ympyrällä jos sitä huolestutti, mutta se ei oikein tiennyt huolestuttaisiko sitä kauempana olevat kaverit vai auto. Yhtään se ei kiskonut tai temponut. Sai pitää ihan löysällä narulla. Ja sitten jatkettiin matkaa ihan yhteisessä ymmärryksessä. Ja kas kun se roska-auto tulikin kohta takaisin päin sitä samaa tietä :D Taas etsittiin tienhaara ja odotettiin. Kuski oli superkohtelias ja ajoi hiljaa kunnon välimatkan päässä, että päästiin alta pois. Annoin taskusta namia kun auto meni ohi. Jatkettiin matkaa ja tallitiellä vielä kolmannen kerran sama roska-auto oli ajamassa tallin pihasta pois. Ja se oli jo niin nähty ettei se ollut Vallun mielestä mitään muuta kun ärsyttävää, että joutui pysähtymään ja odottamaan että se menee ohi.

Lauantaina Emma tuli taas stunttaamaan. Tämä sujuu jo aika hyvin kun minä olen liinan päässä maassa ja Emma selässä. Keli oli vilpoisan tuulinen, joten odotin ainakin eteenpäin liikkuvaa hevosta. Tarkoitus oli saada nyt vähän laukkaa ratsastaja selässä. Juoksutin pikkaisen alle, jotta sain provosoitua vauhtia, kun muuten tuo on aika jumittaja. Ravi meni jo paljon tasapainoisemman näköisesti ratsastajan kanssa! Eka pikkupätkä laukkaa sujui ihan jees, toisella Vallu sitten päätti että jahas tähän mä en kyllä lupautunut :D Heitti kehiin oikein äidiltä perityt käyryselkäpomput ja niin sai Emma vähän maistaa kentän hiekkaa. Ei ne muuvit mitään pahoja olleet, mutta Emma on varmaan oman nuoren kanssa tottunut enemmän sellaisiin taivasta hipoviin pukkeihin. Vallu ei oikein pukita, se vaan köyrii melkein paikallaan ja se kyllä helposti irrottaa istuimesta, jos ei ole varautunut. Emma on kyllä super. Heti vaan selkään ja uusi ysitys samaan suuntaan ja samassa kohdassa eikä tullut protesteja. Kohta varmaan luovutaan liinan päässä kulkemisesta. Olin muuten ihan pieninä hetkinä näkevinäni että Vallu olis ite hakenut tuntumaan!

Minun on kovasti ikävä ratsastamista. Sellaista ratsastamista, missä tehdään muutakin kun istutaan selässä metsässä ja välillä noustaan poimimaan sieniä. Sellaista missä hevonen osaa enemmän kuin ratsastaja. Missä tulee kunnolla hiki. Kävin viime viikolla yhden kaverin friisiruunan päällä pomppimassa kun testailtiin satuloita ja edellinen kerta olikin sitten toukokuussa Rikulla. No lähdenpä tästä kohta tyyppaamaan kaverin _rautiasta_ _täykkäri_ _tammaa_. Kirjoittakaa hautakiveen, että hän kuoli tehdessään sitä mitä rakasti :D Tämän kanssa voi kuulemma tuntea lentävänsä. Nähtäväksi jää tarkoittaako se positiivisessa vai negatiivisessa mielessä.

tiistai 14. heinäkuuta 2015

Ratsastellaan

Viime kerrasta Vallun selässä käyntejä on kertynyt pari lisää. Maasta käsin olen jatkanut aktiivisesti varsinaisten ratsastuskertojen väilissä. Ollaan käyty sekä maastossa talutellen, että kiinnitetty pieniin nyansseihin huomiota. Toisella ratsasstuskerralla Emma selässä, Vallu oli edelleen liinan päässä ja nyt koitettiin jo saada poikaa pohkeesta liikkeelle ja pidätteestä pysähtymään. Mitenkään herkkänä poikana ei alkuun oltu ja aika ronskejakin otteita sai käyttää ennen kuin saatiin reaktio. Palkittiin sekä eteen että taakse liikkumisesta, kunhan liikkui. Ihan pientä päänviskelyä ja paaaaljon jumitusta. Se lienee tämän pojan meriitti: ei takavasemmalle poistumisia vaan maahan juurtumisia. Ehkä se vielä muuttuu, mutta toistaiseksi ollaan tyytyväisiä vähäiseen kekkulointiin ja haetaan vaan eteenpäinpyrkimystä.

Edellä mainitun ratsastuskerran jälkeen todetiin että Vallu heittää kieltä ees sun taas kuolaimen kanssa, joten hetkeksi päätin heittää kukkahatun nurkkaan ja hommasin lainaan remonttisuitset. Ihan puhtaasti hevosen takia. Kun ei se ymmärrä että se kieli olisi paras pitää kuolaimen alla. Pyrin myös hakemaan mahdollisimman pian hieman ohuemman kuolaimen, jos vika onkin siinä ettei tuo paksuhko nivel oikein istu sen suuhun. Ohuempa ei myöskään samalla tavalla saa kielellä "työnnettyä". Selkäännousua hienosäädettiin myös niin että Vallu pysyisi paremmin paikallaan. Kiertelin jakkaran kanssa pientä ympyrää sen kanssa, ja palkkasin kun oli paikallaan. Lopulta kävin tuolilla seisomassa ja palkkasin jos pysyi paikallaan ja lopulta nojailin vähän selkäänkin. Ja sama toiselta puolelta. Luin tuossa myös yhden koirakouluttajan blogia, jossa ohimennen mainittiin, että koiralle sanotaan oho, jos on tarve viestiä "väärin meni, ei tipu palkkaa". Otin sen myös käyttöön. Saa nähdä onko siitä hyötyä.

Tänään ratsasteltiin kolmannen kerran. Selkään nousu sujui ainakin moitteetta: pienen askeleen otti, mutta sehän noin nuorella menee ihan huonon tasapainon piikkiin. Liinan päässä Emma edelleen ja nyt saatiin jo huomattavasti kevyemmillä avuilla reaktio ETEEN. Päätettiin koittaa vähän raviakin. Maasta autoin vähän raipan kanssa ja sieltähän se tuli. Hieman portille vievästi ja kaartaessa takkuillen, mutta tuli kuitenkin, ilman kekkulointia. Näiden pikku harjoitteiden jälkeen, nousin sitten vihdoin itsekkin hevoseni selkään. Ai mikä fiilis! Mahtavuutta! Mentiin kierroksen verran pohkeista etten ja välillä seis. Häntäluu alkaa olla jo siinä kunnossa että näitä vaan lisää.

Emman kanssa ollaan juteltu että edetään nämä perusasiat nopeassa tahdissa ja annetaan sitten pitempi loma. Turha on jahkailla saman asian parissa kuukausitolkulla kun näyttää sujuvan niin hyvin ja Vallun omaksumiskyky on hyvä. Varsinaiset ratsastuskerrat kun on vielä olleet kerta viikkoon, niin asiat hautuu juuri hyvän aikaa, vielä kun maasta käsin niitä nyansseja pääsen hiomaan.

Ensi kesänä mulla on jo varmasti heC tasoinen junnu :)

sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

Kehittyminen huimassa vauhdissa.

Talvella 2009 kiipesin Viitaniemen ratsastuskoulussa hevosen selkään ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1997. En saanut ratsuani laukkaamaan.
Tänään avustin ystäväni kolmevuotiaan ruunan selkään, joka on ollut minulla kuukauden. Itselleni ei ole niinkään tärkeätä se kuka sinne selkään meni, vaan se että kaikki pohjatyö mitä alla on, on minun itseni tekemää. Koko loppupäivän olen mennyt lähes hartaissa tunnelmissa. Olen ollut niin pohjattoman kiitollinen. Kiitollinen äiti-tytär kasvattajaparille näistä kauniista ja älykkäistä hevosistani. Kiitollinen tallinpitäjäystävästäni ja loistavasta talliporukasta. Kiitollinen idyllisestä ruunalaumasta. Kiitollinen persoonallisesta ja rohkeasta valmentajasta.

Ratsukoulutus on sujunut siinämäärin seesteisesti että ainoat kevätjuhlaliikkeet mitä on Vallusta irronnut saatiin kun kävelytettiin kentällä ensimmäistä kertaa satula selässä. Pari köyryä ja that's it. Suitset on jo ihan tylsää ja kuolaimet hän nappaa oikein halukkaasti itse suuhun. Satulointi sujuu kun vanhalta tekijältä. Huopa on lähestulkoon jännempi kun satula, sitä pitää vielä aina vähän vilkaista. Maastossa ollaan käyty talutellen ja selässä on makailtu. Juoksutusreenit alkoivat hieman tahmeasti. Vallu ei meinannut ymmärtää laisinkaan että tarkoitus olisi mennä ikäänkuin mun edellä. Se ei vaan halunnut päästää mua lapalinjan taakse. Peruutti mielummin vaikka puoli kenttää mun mukana, mutta heti kun sain kehuttua sitä yhden kerran oikeansuuntiasesta reaktiosta se ymmärsi mitä siltä halutaan. Sitten edistys olikin jo huimaa. Toisesta liinanpäässä pörräämisekerrasta saatiin videota. Ensimmäisellä kerralla mentiin vain käyntiä, nyt otettiin jo vähän ravia ja nämä on ihan ensimmäiset raviaskeleet mitä tämä herra ottaa satula selässä.



Emman piti alunperin tulla tänä viikonloppuna auttamaan mua noissa juoksutusharjotuksissa, mutta kun ne lakkasivat tuottamasta liiempää päänvaivaa, niin päätettiin sitten että nostetaan likka kyytiin. Ämpäri kauraa avuksi ja sinne se kiipesi. Ekalla kerralla pää vähän nousi ämpäristä siihen malliin että mitä vit*, mutta sitten tuo vain katsoi ämpäriin että hei mullahan on täällä ruokaa. Pari kolme selkäännousua siihen päälle vielä ja sitten taluttaen käynnissä kenttä ympäri. Vallu tuntui rennolta. ei hermoillut eikä hötkyillyt vaikka Emma kokeeksi vähän heilutteli itseään ja taputteli poikaa sieltä täältä. Mun kädet tärisi, sydän hakkasi ja suu oli kuin autiomaa. Viimeksi on varmaan jännittänyt yhtä paljon kisoissa.


Kaikkein hienointa tässä on se, että tämä hevonen rakastaa yli kaiken tätä. Tänään se tuli portille vastaan heti kun näki mun tulevan ja laitumelle sain kiskoa maahanjuurtunutta ruunaa. Oli pakko tehdä sen kanssa pikku kiekka peltotiellä, että se oli tyytyväinen saamaansa huomion määrään. Se jos jokin kertoo, että kaikesta jännyydestään ja uutuudestaan huolimatta nämä asiat on tehty sille mieluisalla tavalla, ja sekös saa mun rintani pullistumaan ylpeydestä. Se likka joka ei saanut kuusi vuotta sitten ekalla ratsastustunnilla ratsuaan laukkaamaan opettaa nuorelle hevoselle ratsun alkeita. Hevonenkin on kyllä ylpeyttä herättävä. Niin fiksu ja rohkea. Kaiken ymmärtävä jeejeemies.

Ja näin laitumella pidetään yllä peruskuntoa:





tiistai 9. kesäkuuta 2015

Olen rakastunut

Olen taas ollut niin muissa aatoksissa, että kirjoitettavaa olisi vaikka kuinka, enkä siis oikein tiedä mistä aloittaa. Kroonisen aikapulan aiheuttaa pakollisen päivätyön lisäksi kaksi valloittavaa andaluusia, jotka kätevästi sijoittelin ihan eri puolille Pirkanmaata. Bronca lähti viikko sitten viettämään kesää Viitapohjaan, jossa siitä enimmäkseen huolehtii tallinpitäjän lisäksi nyt puoliylläpitäjäksi tituleerattava Tuisku. Pitkähkön matkan takia odottelen itse heinäkuuta ja lomaa että pääsisin käymään useammin kuin kerran pari viikossa. Jalka on entisensä: välillä parempi välillä huonompi, mutta kengättömyys alkaa sujumaan. Sain ostettua käytettynä fiksut Old Macsin tennarit etusiin ja arkominen loppui siihen ja kaviot on pysyneet mielestäni tosi hyvinä.

Viitapohjassa Broncaa ja meitä ihmisiä odotti jymy-ylläri, kun samalle laitumelle laitettiin kaveriksi lämpöinen tamma, joka on Broncan vanha tuttu Seinäjoelta. Siellä ne lahjahevoset ovat nyt niin kiintyneitä toisiinsa, etten ole ikinä nähnyt Broncan välittävän kenestäkään muusta aikuisesta hevosesta yhtä paljon. Hirnuvat ja hörisevät toisilleen mennen tullen. Ihanaa että näen enimmäistä kertaa tälläisenkin puolen hieman happamaksi kokemassani tammassa.

Meidän tallilta löytyy myös nuoresta polvesta aikanoinen kuvaaja, joka räpsäisi pikaisesti meistä Brocan kanssa muutaman hyvän fiiliksen foton. Kuvista iso käsi Hennalle!








Noniin mutta sitten tämän sielukkaan ja kauniin senioritan jälkikasvuun eli Valluun. Vallu tuli 2 viikkoa sitten ja ekat päivät meni hieman hermostunutta ja ihmeissään olevaa, mutta ah niin komeaa junnua ihan vaan tuijotellessa. Laitumelle lasku rauhoitti melko dramaattisesti nuoren miehen mieltä ja siitä asti olen vaan joka päivä ihmetellyt miten fiksu ja herttainen se on. Ei se nyt mitenkään mahdoton ollut siinä parin ensimmäisen päivän aikana, mutta häslä, malttamaton ja jonkin verran hermostunut tietysti ensimmäistä kertaa aivan uudessa paikassa. Tarhakaven kanssa oli kuitenkin heti hyvää kamua ja laitumelle kun pääsi niin hienosti sopi porukkaan ja parin päivän päästä jo ilmestyi tallin sivuille kuva kun Vallu makaa repo rankana melkein painikaverinsa kainalossa.

No ensin me tutustuttiin. Harjailtiin ja taluteltiin pihalla ja kentällä ja hyvinkin laitumelle pääsyn jälkeen mulla oli perässä löysällä narulla kulkeva pikkupoika, joka ei edes huomaa kävelevänsä joen yli menevällä puusillalla tai suihkepulloa korvan vieressä. Pahin kauhistus tähän mennessä ei ole olleet tramboliimilla hyppivät lapset, ei tuulessa heiluva ja koliseva peltiovi vaan traktorin rengas, joka ilmestyi tallin nurkalle. Siitäkin selvittiin puhisemalla ja erikoisesti ryömimällä pää alhaalla ja jalat harallaan. Takaisin tullessa sitä mentiin jo katselemaan ja haistelemaan. Ylistetty olkoon korkea pakoreaktion kynnys ja järkevä suhtautuminen ympäröivään maailmaan!

Kaviot huollettiin myös haparoiden lähinnä tasapainon kanssa. Ihan järkevää lepuuttaa ristikkäistä takajalkaa ja sitten tempoa etusta kun meinaa mennä kumoon. Ja ollaanhan me sitten jo opeteltukin vaikka mitä ihan omalla hippimetodiikallani. Kaimion raamatun olen joo joskus lukenut, mutten ajatellut ottaa tätä nyt niin vakavasti että kirja kourassa kulkisin. Totesin että järjellä ja hevosta seuraamalla pääsee varmaan aika pitkälle? Ruokintaa suoritettiin ensin niin että hypin tasajalkaa hevosen vierellä kummallakin puolella, pikkuhiljaa korkeammalle ja selästä nostetta ottaen. Sitten olin vielä niin törkeä että kiljahtelin ja huutelin samaan aikaan. Joo myönnän, siinä tuntee itsensä melko spesiaaliksi. Nyt ollaan jo siinä pisteessä että olen pari kertaa käynyt makaamassa poikittain selässä, niin että jalat on vielä hiponeet kaivon kantta ja eilen laitettiin satula selkään. Ensin satulaa katsottiin pari kertaa, sitten sitä nosteltiin aika vauhdikkaastikin kyljen vieressä korkeuksiin (se oli jo vähän mulkoilua aiheuttavaa), ja lopulta se meni selkään ja siellä se oli ja näytti sopivalta! Katsotaan vielä kun saadaan ihminen kyytiin sinne satulan päälle.

Kuolaimiin ollaan totuteltu jo kanssa. Aloitin riimu päässä käytävällä, suitsilla joissa ei ollut turpahihnaa ja kuolaimet vain toiselta puolen kiinni. Ekalla kerralla laitoin varmaan 10 kertaa kuolimet suuhun ja aina kun ne meni hammaslomaan asti: kehu ja nami. Pieni sulattelu teki tehtävänsä ja jo seuraavana päivänä junnu hoksasi ottaa ne itse. Tätä tehtiin pari päivää niin, että lisäsin ihan vähän aikaa kerrallaan mitä kuolaimet oli suussa ja lopulta tähtäsin siihen, että kuolaimet tulee pois ja namia saa sitten, kun mukeltaminen loppuu. Ja nyt ollaan siinä pisteessä, että se kuolainten mukeltaminen on jäänyt kokonaan pois, ja hän jo vähän yrittää syödä nameja kuolaimet suussa, vaikka se on hänestä hirween vaikeeta. Tämä kaikki on tehty vajaassa kahdessa viikossa, ei edes päivittäin ja harjoitteluajat ovat olleet 5-10 minuuttia per kerta. Olen niin ylpeä sekä superfiksusta vauvasta, että vähän itsestänikin. On ihan mahtava tunne kun näkee miten nopeasti asiat etenee ja pikkumiehen pään päälle syttyy lamppuja jatkuvalla syötöllä.

Vallu rakastaa harjaamista, se on sen rauhoitusnappula. Aina jos tuntuu että joku menee yli (vesiletku on tällähetkellä ainoa sellainen) sen sietokyvyn, niin harja käteen ja pieni nollaustauko ja käsissä on taas rento ja rauhallinen kaveri vaikka oltaisiin yksin tallissa. Ja harjattavaa piisaa... ainakin harjassa. Vallu tulee vastaan laitumelta muttei haluaisi mennä takaisin laitumelle, ja saattelee mut aina laitumen reunaa pitkin niin pitkälle kuin itse vaan pääsee. Olen ihan rakastunut <3



Mamii!


Tässä meillä on äidiltä perittyä karvankasvua

tiistai 14. huhtikuuta 2015

Ai niin mulla oli blogi

Rysäytellääs nyt sitten pommeja, kun tässä on oltu niin hissuksiin pitkän aikaa.

Tein nyt todellakin päätöksen siirtää Broncan eläkkeelle. Se ei suinkaan tarkoita sitä että se jäisi seisomaan, mutta ratsastaessa alkaa olla selkeitä kipuiluoireita laukassa ja varsinkin kaarteissa, etten viitsi sitä kiusata enempiä. Ravissa se tekee vielä töitä oikein kivasti ja maastossa kun saa laukata suoraan ei ole mitään ongelmaa. Jos muistatte, ihmettelin viime syksynä vasemman takajalan kudosnestettä vuotavaa kohtaa. Tässä talven aikana huomasin että samaan jalkaan ylemmäs ilmaantui silmin nähtävä ja käsin tunnistettava patti. Epäilys on että nämä kaks liittyvät toisiinsa ja vielä suurempi epäilys on, että kimosyöpä alkaa levitä lantion sisälle. Hevosen yleiskunto on kuitenkin ihan priimaa: karva kiiltää kun uusi penin kolikko, lämpöä ei ole ja kaikki ruumiintoiminnot ja ruokahalu on normaalit, joten kevennetään hommia ja katsellaan. Klinikalle viemistä olen empinyt, koska olen n. 95% varma, että kyse on syöpäkasvaimesta, ja sille ei voi kuitenkaan tehdä mitään. Koepalojakin jos ottaa, ottaa riskin että se räjähtää sitten käsiin. Bronca menee vähän halvemmalle kesälaitumelle Aitooseen, jossa on mahtavat maastot ja rehunkäyttöominaisuuksiltaan samanlaista seuraa.

Ja sitten tulee kesähevonen. Vallu. Neron 3 vuotias täysveli. Vallu ruunataan ja kesällä olisi tarkoitus vähän tunnustella, että mites se Enni pärjääkään tuollaisen kakaran kanssa, kun ei se ehkä kulje irtona perässä tai siirrä etu ja takapäätä sormea osoittamalla niinkuin Bronca :D Asioihin totuttelua ja pientä sisäänratsastuksen tynkää (uskokaa se en tule olemaan minä!). Saan siinä rauhassa sitten tunnustella, olisko tämä mulle se hevonen, ja samalla saan jotain tavoitteellista touhutttavaa.

Tukkajumala :)



Tavoitteelliset touhut on toki muutenkin järjestyneet ihan kivasti. Olen jatkanut Rikulla valmennuksissa käymistä noin kerta viikkoon, ja joka kerta sujuu paremmin. Selkeästi suurimmat haasteet tuottaa sen käsittely, noin niinkun muutoin kun selästä. Tuommonen tammoille tanssiva orhi, kun ei oo mikään tuttu juttu. Hienosti se kyllä uskoo sitten kun saan sille menemään läpi. Esimerkiksi viimeks lähdettiin siitä tilanteesta, että "keulahdettiin" pari kertaa kun olin vähän myöhässä rektioineni, mutta hetken päästä jo riitti pieni murahdus, niin katsekontakti tammaan katkesi siihen. Kamalasti sen kanssa saa tehdä töitä! Yksi pitkä sivu ilman tehtävää on liikaa, varsinkin jos niitä naisia pörrää ympärillä. Jos ei tekemistä ole koko ajan, niin Rikun ajatus lähtee vaeltamaan. Laukka sillä on niin vahvaa, että oma kroppa on todellakin koetuksella. Vertaisin sitä samaksi fiilikseksi, jos Broncalla lähtisin jyrkkään ylämäkeen. Viimekerralla, kun en ollut ihan skarppina laukannostossa, horjahdin valehtelematta  puoli metriä taaksepäin, vaikkei se mitään rynninyt. Siellä vaan asuu V8 sen takapäässä. Mutta ihan sikamageita fiiliksiä sillä ratsastamisesta saa, ja nyt varsinkin kun se rentoutuu jo hivenen nopeammin. Joka kerta on vähän hakattu mato olo tuntien jälkeen. Puristaa aika suuren osan mun 950 päivittäisestä kilokalorista tuollasella otuksella valmentautuminen :D


Tuppaa Rikun kanssa järjestään tulemaan jalka ainakin kuvien perusteella liian eteen. Joko istuntapaketti on taas talven aikana räjähtänyt, tai yksi teoria on se että satulalla on tähänkin vaikutusta. Emma on tosi pieni ja hoikka likka, en ole ihan varma onko tuo Rikun penkki peräti 16 tuumainen, mutta tätä kuvaa kun katsoo niin siipi on ainakin auttamatta liian lyhyt mulle. Polvi tulee melkein siiven alareunaan. Mutta selitykset romukoppaan. Osansa on ehkä kummallakin :D

Vielä loppuun pakko laittaa ihan törkysen huonolaatuinen kuva, mutta mua niin nauratti kun näin tämän.

Ai mikä ulkokiero?

perjantai 6. maaliskuuta 2015

Painava painonhallinta

On aika vaikea nykymaailmassa potea aliravitsemusta, kun televisiokin on täynnä superdieettiä ja suurinta pudottajaa. Vähän joka toine tuntee ainakin omassa ikäluokassani jonkinasteista ahdistusta omasta kehostaan, yleensä sen ollessa jostain kohtaa liian suuri. No minäpä poden ja ajattelin valottaa hieman tätä toista puolta asioista.

Jossakin aikaisemmassa tekstissä olen varmasti maininnut sairastavani Crohnintautia. Crohn on tulehduksellinen suolistosairaus, jossa oma immuunipuolustusjärjestelmä hyökkää kehon omia kudoksia vastaan. Tässä tapauksessa hyökkäyksen kohteena ovat suoliston limakalvot. Crohnintauti aiheuttaa vaihtelevaa vatsan toimivuutta, imeytymiskyvyn heikkenemistä ja omalla kohdallani ajoittain erittäin voimakkaita kipuja. Tautini todettiin 2008 akuuttien tulehdusoireiden, eli korkean CRP:n ja kuumeen takia tehdyssä tähystyksessä, jossa näkyvissä oli ohutsuolen aftooseja haavaumia. Siinämielessä olen onnekas etten ole vielä tarvinnut leikkaushoitoa. Yli viisi vuotta tautia sairastaneista yli puolet on leikattu. Leikkaus ei kuitenkaan paranna tautia, vaan se uusii nopeasti yleensä leikkausalueen lähelle.

Reilu vuosi sitten olin viimeksi sairaalajaksolla akuuttioireiden takia. Todennäköisesti edellisen tallinpitäjän hätäisen hanskojen tiskiinheiton aiheuttaman stressin takia. Melkein aina saatan yhdistää oireilun alun johonkin hermoja koetelleeseen elämäntilanteeseen: vesivahinko kämpässä tai hevosen sairastuminen. Joulukuussa perusoireiluni paheni. Laihduin ennen ensimmäistä klinikkakäyntiä 4 kiloa viikonlopun aikana, kun en saanut syötyä huoleltani, kivuiltani ja vessassa ravaamiseltani. Tammikuussa lääkäri määräsi kuurin kortisonia. Kortisoni on elimistön kortisolia (yksi stressihormoneista) mallaava lääke, joka lievittää tehokkaasti tulehdusreaktiota. Sen lisäksi se aiheuttaa (ainakin minulla) maniaa ja painon nousua elimistöön kerääntyvän nesteen takia. Olipa kerta se ensimmäinenkin kun laihduin kortisonikuurin aikana. Viikko sitten astuessani magneettikuvauksen yhteydessä vaa'alle, mittari näytti 58. Olen toki painanut vähemmänkin, 54 kiloa itseasiassa pahimmillani (olen kuitenkin 170cm pitkä), mutta kortisonikuuri päällä painonlasku on mitä ihmeellisintä.

No mutta onhan tuo nyt siedettävissä rajoissa. Miksi sitten olen niin huolissani. Koska vointi ei ole hyvä. Suolistosairauden palautejärjestelmä on jännä. Mitä enemmän syöt sitä kipeämpi olet, helposti siis on mielummin vähän nälissään. Tähän päälle määrättiin vielä immunosupressiivinen lääke, joka sivuoireena aiheuttaa pahoinvointia. No enää ei ole nälkäkään. Alkuunhan painon laskussa ei ole mitään vikaa: harrastavan ihmisen lihakset tulevat kivasti näkyviin. Tähän perustuu fitneslikkojenkin dieettaaminen. Ensin bulkataan lihakset kuntoon ja sitten otetaan kaikki rasva ja neste päältä pois. Fitneslikatkaan vaan ei voi diettaa loputtomiin koska keho ei kestä sellaista. Nyt alkaa omasta kropasta lihakset hävitä, voimat on lopussa ja mieli maassa. Koita siinä sitten ratsastaa kun oksennus kutittelee kurkussa, jos jännität keskikroppaa sattuu suoleen ja muuta kroppaa ei jaksa pitää hallinnassa. Vielä olematon syömiseni ei näy varsinaisissa ravitsemuksellisissa veriarvoissa, mutta hivenaineet ja vitamiinit ovat notkahtaneet alarajoille. Aamut ovat siis enimmäkseen pillereiden kanssa puljaamista. Sain sentään ajan ravitsemusterapeutille ja jonkun lehdykän missä kannustettiin syömään herkkuja, rasvaa ja 4-6 kertaa päivässä. Syön nykysellään ehkä kolme: aamulla jugurttia, lounaalla söin tänään 2 lihapullaa ja pastaa, illalla ehkä pari leipää. Tämä kaikki väkisin, kuin täyteen mahaan tunkien.

Olen pohtinut pääni puhki millä saisin houkuteltua itseni syömään: seuraavalla kokeilulistalla on jotain smoothieita (avokadossa olis paljon rasvoja ja kaliumia mitä tarvitsen) ja chilisuklaata. Smoothiet tuntuisivat olevan helpompi vaihtoehto laittaa kurkusta alas pahoinvoivanakin. Makeasta en taas yleensä pidä, mutta chiliä himoitsen yli kaiken. Kuukauden päästä on loma. Sitä odotan yli kaiken. En toki odota että se kääntää kaiken, mutta uskon että jos saan keskittyä vain lepäämään ja hellimään heppaani, niin mieli kohenee ja sitä kautta toivottavasti myös olo ja ruokahalu.

Tästä tuli nyt vähän tälläinen valitusvirsi, mutta pointtina olikin kertoa laihtumisen kanssa kamppailusta. Olo ei ole mainittavan hyvä, mutta aina se on ennenkin kääntynyt paremmaksi, ja edelleen saan olla kiitollinen etten ole kirurgisiin hoitoihin joutunut.

lauantai 28. helmikuuta 2015

Uutta haastetta

Tässä keiteltiin sellainen soppa, johon ainesosina heiteltiin minä ja vanha tuttu valkku monen vuoden takaa ja huikea orhi. Vaikka tokihan me Broncankin kanssa touhutaan; vaan vähän vaisummalla temmolla ja valmennuksetkin on ollut tälläsiä.


Toki edellisen kuvan valmennukseen liittyy yksi ihan perustavanlaatuinen oivallus. Tajusin ensimmäistä kertaa miten hevosen liike liikuttaa omaa kehoani. Olen niin fakkiutunut siihen ajatukseen, että kyynerpäät kylkiin kiinni. Se väkisinkin aiheuttaa jännitystä, jota en ole edes tiedostanut. Vasta kun päästin kokonaan ohjista irti, koin muutaman sekunnin ajan sen kuinka koko rintakehäni ja pääni pääsi vapaasti liikkumaan. Ei hytkyen ja nytkyen, vaan niin että hevosen tuottama liike-energia jatkui oikein suunnattuna lantiostani rintakehään ja siitä edelleen päähän. Villi  kokemus, joka kesti noin 3 sekunttia, mutta aiheutti aika paljon päänsisäistä jälkityöstöä. Samalla jopa hengittäminen muuttui helpommaksi. Tähän siis tiedän jatkossa pyrkiä, saas vaan nähdä koska sen seuraavan kerran tavoittaa.

Mutta palatakseni siihen soppaan. Kaipasin sellasta kunnon valmentautumista kykenevällä hevosella. Kaapissa oli 250 euron edesä smarttumin seteleitä ja kaivoin selville valmentajia, jotka näitä vastaanottavat. No sellainen löytyi, ennestään tuttu Ponin ja Mimmin vuokrausajoilta ja selvisi että hän käy tuossa kivenheiton päässä meidän entisellä tallilla valmentamassa Emmaa (Broncan entinen mami). Laitoin Emmalle viestiä ja tarjoutui yllättäen tilaisuus päästä valmentautumaan Emman Rikulla. ....ja Riku on kuulkaa aika hieno...

Olen puolitoista vuotta sitten laidunlaiskana kyseistä hevosta kokeillut. Silloin tein elämäni ensimmäisen laukanvaihdon ja tuskastelin kun ei mulle tarjottu alkuun kun piruettilaukkaa. Riku on komia PRE orhi joka on ns. "way out of my league". No sillä sitten valkkuun! Ei se ratsastaminen niin jännittänyt, vaan se miten kevätrintaisen orhin kanssa kaikki muu sujuu kun esitietona oli, että voipi olla virevä omistajansa sairastelun takia. Kamat päälle ok ja maneesiin. Ponitytöille piti tanssahdella matkalla ei siinä mitään, mutta kun päästiin maneesiin niin joku mun takissani oleva haju kiihotti miehekkään nelijalkaisen niin ekstaattiseen tilaan, että näin jo sen naamasta että kohta ei hyvä heilu. Huuli puolitöröllään se alkoi mua lähentelemään ja mielessäni kelasin, että kehtaanko läväyttää, vai piriseekö heti Emman puhelin että "se hakkaa sun hevosta". Hiki helmeili otsalla jo siihen malliin että päätin sitten komentaa. Poika vähän "keulas" ja valmentaja huusi että Emma ois laittanu sen ruotuun jo viis minuuttia sitten. Ens kerralla ei oo mitään asiaa kuulemma ilman liinaa ja raippaa. No mutta säästyin kaviorakkaudelta, ja kun näytin orhille paikkansa kiipeämällä sen selkään, hän kivasti näyrtyi asemaansa.

Hyvin Broncamainen herra. Eri herkkä istunnalle. Kuumiava, mutta ah niin komea. Olisin voinut vaan maneesin peilistä ihailla meidän menoa. Onko se todellakin minä tuon hienon hevosen selässä? Koiteltiin vaan rauhotella jätkää ja parantaa mun kättä (purkaa sitä tarttumisdefenssiä) Pitkää ja hidasta askelta, kevyellä tuntumalla. Ei ollut helppoa, mutta oli siellä hyviäkin pätkiä. Laukassa huomasin heti, että ite pitää olla tooosi skarppina, jos vähänkään vahingossa asettaa ulos, Riku ennakoi laukanvaihtoa ja kokoaa kokoaa kokoaa ja siitä on vaikea päästä yli kun se haluais vaan vaihtaa. Kuitenkin kaikkineen aika mahtavaa. Tätä jatketaan jo heti ensi torstaina.


sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Rakkauspakkaus

Ikävöin hiljattaisessa tekstissäni niitä pieniä hetkiä, jotka kantavat läpi kurjien kelien, väsymyksen ja motivaation puutteen. Niitä on tosiaan täällä suunnalla ollut viimeisten toipilaskuukausien ajan melko vähän, kun ratsastus on ollut lähinnä taistelua. Ja miten mahdotonta onkaan taistella hevosta kävelemään rennosti itseään kipeyttämättä: Mahdotonta, mä kerron!

Mutta nyt se kävi. Aurinko nousi täällä pohjolassa sen verran korkealle, että pieni pilkahdus osui sinne risukasaan mihin olemme pesiytyneet. Ja kuulkaa tädillä meinasi itku päästä. Työvuorojen takia en päässyt koko viikolla ratsastamaan. Tuisku oli käynyt keskiviikkona vähän taluttelemassa. Lähdettiinpä siis maastoon sillä odotuksella että mennään varmaan passagea koko matka. Koitin tavoitella sitä kortisolihuurujen alla asuvaa minääni joka hengittää rauhassa, on läsnä ja rakastaa hevostaan.

Mietin jo lähtökohtaisesti, kun tiet olivat ihanan lumiset, että nyt voisi mennä vähän reippaammin, niin ehkä se sitten siitä rauhottuisi. Ennakkoluulottomasti varustauduin vielä kuolaimettomalla. Ensin käveltiin pellolla vähän syvemmässä lumessa ja sitten otettiin intervallimaisesti kolme muutaman sadan metrin pätkää ravia, joista viimeisellä kuulkaa uskalsin pyytää jopa laukkaa!! Laukattiin NÄTISTI?!?! rynnimättä 10 metriä ja hiljennettiinkin ihan pelkällä äänimerkillä. Tässä kohtaa jo meinasin tirauttaa, mutta kovin oli vielä edessä: kääntyminen tien päässä ja kotiin päin kulkeminen kaiken tuon "vauhdin" jälkeen. Askel reipastui, tuli pari raviaskelta, huokaisin syvään ja kaivoin jostain mieleni syövereistä helteisen kesäpäivän löysän fiiliksen, kun jäädään varjoihin pitämään siestaa. Ja sitten me käveltiin. Mentiin ihanaa, reipasta, venyttävää, selkää isosti liikuttavaa KÄYNTIÄ ja mä en ole ikinä ollut niin onnellinen käynnistä. Otettiin pikku säpsy puolivälissä matkaa pikkulinnusta ja senkin jälkeen mentiin KÄYNTIÄ? Kehuin ihan maasta taivaaseen tammaa koko ajan. Oli niin mahtavaa tuntea, että se liikkuu kerrankin niin että se tekee sille hyvää. Se on meinaan kamala tunne ratsastaa kun tiedät, että hevonen on kuin jännitetty jousi, ja mietit kuinka pahasti se kipeytyy joka hetki.

Tänään oltiin sitten vielä kaiken hatuksi pitkästä aikaa tunnilla. Toipilaita löytyi sekä hevosten että ratsastajien keskuudesta, joten otettiin rauhassa. Haettiin vaihteita ravissa ja kylläpä löytyi vaihteita. Hevosellani pääsee saman matkan kahdeksalla ja kolmellatoista raviaskeleella! On se aika haitari :)
Bronca pisti vajaasta kunnostaan huolimatta hienosti itseään peliin ja oli koko tunnin tosi tyytyväisen oloinen.

Hän on maailman rakkain ja hän on tekevä hevonen!

torstai 15. tammikuuta 2015

Riittämättömyyden tunteesta, sen hyväksymisestä ja vähän uusista tuulahduksistakin

Minulla on ollut nyt oma hevonen yli kaksi vuotta. Lukuunottamatta muutamaa kuukautta koko sen ajan hevoseni on asunut tallissa joko puolihoidolla tai kokonaan itsehoidolla kimppatallissa. Kirjoitin aivan hiljattain resursseista ja ajankäytöstä: kuinka vähäemmän taloudellisia resursseja omaavana on mahdollista pitää hevosta kunhan resurssina on aikaa. Jokaisella hevosharrastajalla ja ammattilaisella on kausia, jolloin miettii että josko sitä olisi valinnut ennemmin harrastuksekseen vaikka sulkapallon. Jotain kivaa, halpaa, vähän varusteita vaativaa, jota voi harrastaa sisätiloissa. Kun räntää vihmoo 15 metrin sekunttivauhdilla päin näköä samalla kun kuskailee leijan tavoin leijuvia hevosia kurasta sisätiloihin ja nostelee 20 kiloa painavia märkiä toppaloimia katonrajaan kuivumaan, ei ole mikään ihme että kyseenalaistaa harratukseen mielekkyyden. Se mikä meitä hevosihmisiä kuitenkin ajaa ovat ne (joskus vain sekunnin pituiset) hetket kun kaikki loksahtaa kohdalleen. Zen virtaa ja hevonen lukee ajatukset. Niillä me elämme ja niiden takia jaksamme rämpiä päivästä toiseen tallille vaikka vaakataso kutsuisi enemmän.

Rakas Bronca on ollut jo kolmatta kuukautta toipilaana ja se aika on ollut erityisen haasteellista sekä ratsastuksellisesti (toissapäivänä riemuitsin siitä että ratsastin 30 minuuttia ilman että hevonen otti yksiäkään lähtöjä) että ilmastollisesti. Hevosen terveyshuolet poikivat lopulta crohnintautini aktivoitumisen, josta luojan kiitos selvisin ilman sairaalareissua tällä kertaa. Samaan syssyyn vaihdoin työpaikkaa. Hain sisäisessä haussa firman patologian laboratorioon töihin, sain paikan ja aloitin siellä viime maanantaina. Patologia on aivan oma maailmansa. Tuntuu kuin olisin muuttanut ulkomaille osaamatta kieltä tai kultturia. Uutta asiaa on niin paljon opittavana, etten oikein vieläkään tahdo uskoa miten ikinä saatan sen kaiken sisäistää. Olin toki innoissani: enhän olisi hakenut paikkaa jos ei uuden oppiminen ja ammatissa kehittyminen olisi minulle houkuttelevaa ja kiinnostavaa.

Jo ensimmäisenä päivänä epäilykseni heräsivät. Tampereen yliopistolisen keskussairaalan kampuksen parkkipaikat ovat määrällisesti niin käsittämättömän alimitoitetut pelkästään siellä työskentelevän henkilökuntamäärän tarpeisiin, että autolla töihin kulkeminen oli jo oletusarvoisesti iso kysymysmerkki. Koska työ on normaalia arkityötä ja bussilla teoriassa pääsee, en myöskään saa autolla kulkemisesta verotuksellista helpotusta. Myös parkkipaikka on maksullinen ja vaikka siitä maksaisi, ei ole lainkaan taattua että parkkipaikkaa kampukselta saa. Päätin siis kulkea bussilla. Töitä on niin paljon, että olen neljässä päivässä uutena, vielä perehdytettävänä työntekijänä tehnyt 2 tuntia ylitöitä. Muutamassa päivässä kävi selväksi, että aikaisemmin käytössäni ollut resurssi aika, häviää käsistä.

Laskin että kolmena päivänä viikossa, kun teen normaalien tallihommien lisäksi ilta- tai aamutallin, en ehdi ratsastamaan. Teenkö siis töitä kahdessa "kohteessa", jotta voisin olla ehtimättä harrastamaan sitä minkä vuoksi teen töitä? Lähdin miettimään sitäkin milloin olen viimeksi saanut sen tunteen, jolla jaksan taas seuraavan puoli vuotta ja tulin vain surullisemmaksi. Olin suoraan sanottuna ahdistunut ja onneton. Tunsin itseni riittämättömäksi, vertasin itseäni ahkerimpiin ja työteliäimpiin tuntemiini ihmisiin ja mietin miksi minusta tuntuu siltä etten jaksa. Olenko huono hevosenomistaja jos en hoida hevostani itse? Tiistaina työ- ja tallipäivään meni 14 tuntia ja sinä aikana ei jäänyt aikaa edes huolehtia omista perustarpeista, joten päivän syömiset jäivät pastalounaaseen ja kahteen leipään. Silloin myönsin ettei tämä nyt ole pitkässä juoksussa kovin terveellinen tai nautinnollinen tapa elää. Jos ihan todellakin ajattelin tappaa kaiken ilon ja nautinnon harrastuksestani, niin tässä se käy hyvin nopeasti.

Annoin periksi, nielin suomalaisen itseppäisen asenteeni ja kysyin josko voitaisiin muuttaa Broncan kanssa täysihoitopuolelle. Asia varmistuu toivottavasti muutamassa päivässä ja sitten, voitteko kuvitella, harrastan vaan. Menen tallille (tai herra siunaa en menekään!?!?) ja harrastan vaan. En tee ratsastuksen lisäksi puolesta tunnista kahteen tuntiin kantamista, nostamista ja tarpomista.

Harrastuksen mielekkyyden säilyttämisen puolesta puhuu myös visiitti pohjanmaalle. Vakavamielisen Neron lisäksi moikkasin Neron täysveljeä Vallua vähän paremmin. Vallu on fiksu ja komea 3 vuotiaaksi kääntyvä oripoitsu: Broncan varsa. Alustavasti harkitsimme, josko poika voisi tulla kesällä vähän Kangasalle eskariin ja samalla voitaisiin tutustua vähän paremmin: että josko siitä jopa seuraaja rakkaalle ensihevoselle.


maanantai 5. tammikuuta 2015

Ei käyttöhevonen eikä köpöttelyhevonen

Vaati muutaman päivän aikaa sulatella tätä juttua ennen kuin siitä kirjoittaminen onnistui. Perjantaina kävimme meinaan klinikalla jälkitarkastuksessa ja vuosi alkoi huonoin uutisin. Melkein kahden kuukauden aikana jalan ultralöydöksessä ei ollut tapahtunut mitään paranemiseen viittaavaa. Jänteen säievauro on nähtävissä edelleen ja jännetupen tyrän nyt näkee ihan silmälläkin. Eläinlääkärin mukaan täydellinen toipuminen lähentelisi ihmettä. Koska hevonen kuitenkin on kivuton ja ontumaton (otti klinikan käytävälläkin pienet villiintymiset vauhdin hurmassa), niin saatiin lupa ottaa mukaan ravia hyvillä pohjilla suoraan ja kuukauden päästä laukkaa. Kylmäämistä tietysti jatketaan niinkuin tähänkin asti. Riskinä kuitenkin on, että jännetupen seinämän annettua periksi, tyrä voi suuressa rasituksessa ihan vaikka tarhassa rytkähtää isommaksi. Tämä riski elää mukanamme (jos ei sitä ihmettä tapahdu), niin kauan kun yhdessä taivallamme.

Jotkut hevoset olisivat vallan mielellään pihankoristeina ja kävelisivät hissuksiin vaikka maailman tappiin tätikuljettimina. Valitettavasti edes ikä ei ole saanut ainakaan talvista tammaani rauhoittumaan köpöttelyhevosen tasolle. Eilen tehtiin kauniissa lumisessa maisemassa melkein 10 kilometrin lenkki ja ehkä kilometrin 6-7 välissä tammani rauhoittui kävelemään niin ettei joka toisesta askeleesta tarvinnut muituttaa että askellaji oli käynti. Harjunmäen sain roikkua rystyset valkoisina ohjissa ettei Bronca ampaissut siinä laukkaan. Se ei säästele itseään yhtään. Polkee alleen kuin hurjapää, nostelee koivet korkeuksiin ja harjun jyyyyrrkä mäki mentiin passagea muistuttavassa askellajissa.

Niillä korteilla mennään mitkä on jaettu. Pyrin kuntouttamaan hevosen parhaan kykyni mukaan ja kylmään jalan joka liikutuksen jälkeen. Loppu on niinsanotusti herran haltuun. Sitten tehdään niitä juttuja loppuelämä mistä tamma tykkää. Maastoillaan kun kelit sallii. Ei välitetä turhaan vinouksista, kunhan hevonen on pilke silmäkulmassa, iloisella mielin ja tossu nousee. Jos jalka menee totaalisen kaput tai pilke silmäkulmasta katoaa niin aika on kypsä.

Vaikka pahalta tuntuu, niin tavallaan tässä lähdettiin kulkemaan sitä viimeistä matkaa. Ei tavoitteita. Tai no se että hevoseni saa tehdä niitä asioita mistä se tykkää, ja niihin kuuluu joskus lujaakin meneminen. Se on riski, mutta sama riski asuu joka askeleessa. Kyllä se kertoo kun se ei enää jaksa. Toistaiseksi se ei muuta sanokaan kun mennäänmennäänmennäänlujempaa!!!

<3