torstai 29. syyskuuta 2016

Nollaus

Terveisiä sohvan nurkasta pilleripurkkien keskeltä.

Ei ole ollut varsinaisesti aikaa kirjoitella vaikka Vallu on ollut mahtava ja ottanut edelleen isoja harppauksia ratsun tiellään. Satsasin koko loman todella aktiiviseen valmentautumiseen. Oikeastaan melkein joka kerta kun hevosen selkään kiipesin, oli joku koutsaamassa kentän laidalla. Hypittiin reeneissä jo jokunen hurja 70 senttinen pysty ja alettiin vihdoin päästä siihen että laukkaa saattoi pieninä annoksina ihan työstää muutoinkin kun ohjailun osalta.

Laidun kauden loputtua päätin ottaa tallille tarjoutuneen puolihoitovaihtoehdon ja siitä se härdelli sitten taisi lähteä. Töissä alkoi samoihin aikoihin YT:t. Taas tuli se olo, että pakko tehdä itsestään korvaamaton. No eihän se onnistunut. Kuukaudessa matkan varrelle jäi viisi kiloa ja maha oli niin huonona etten enää edes halunnut syödä. Oksentelin aamuisin kun elimistö oli niin sekaisin. Elin omenoilla, salaatilla ja rahkalla. Eikö kuulosta hurjan terveelliseltä!

Maanantaina kippasin töissä ihan totaalisesti. En vaan pysynyt tajuisani enää, nielin tappioni ja taapersin allapäin ja luovuttaneena lääkäriin, jossa tiesin vastassa olevan kortisonikuurin.

Nyt on hetki aikaa kirjoittaa mitä meille Vallun kanssa on tässä tapahtunut, sillä välin kun olen ollut liian kiireinen riuduttamaan itseäni henkihieveriin.

Vallun veli muutti samaan talliin <3
Tein pienimuotoisen hevos-ihmis-parituksen, josta olen tosi onnellinen. Erittäin hyvä tallikaverini sai mahtavan hevosen, minä sain paljon hyvää mieltä ja Vallu ikäistään seuraa.

Veljekset yhdessä yli vuoden tauon jälkeen
Siinähän on siis tosiaankin Nero, mutta koska Nero on kaverini hellän ja huomaavaisen hoidon alla, tuskin kirjoittelen mitään sen enempiä. Olen vain onnellinen uuden kavioliiton puolesta ja tyytyväinen että sain itsekkäästi järjestettyä itselleni vertaisryhmää tallille. Olen katsos ollut ainoa nuoren hevosen omistaja omine hieman erilaisine pulmineni. Nämä kaksi pitkätukkaista andaluusihurmuria ei kyllä jää keltään huomaamatta.

Olin vähän mietiskellyt, josko talven varalle alkaisin etsimään Vallulle vuokraajaa. Sen verran tiedostin päässäni, että vaikka hevosen iän puolesta vielä harvoista ratsastuskerroista on ikävä jakaa, niin marraskuun sateessa ja mudassa tarvottuani ja joulukuun loskaisen viiman keskellä ihan varmasti tulen arvostamaan sellaisia päiviä, että voin vaan mennä töistä kotiin ja kaatua sohvalle, eikä suinkaan lähteä tallille siivoamaan karsinaan ja roudaamaan vettä ja heinää.

Ihan taivaan lahjana puhelimeeni tupsahti viesti tallikaverilta, jonka oma hevonen oli hetki sitten muuttanut meiltä pois. Kaveri sanoi että hän on näistä hevosista niin kiinnostunut, että miettii josko hommaisi sellaisen itsellekin ja siinä etsiessä ja katsellessa haluaisi vuokrata Vallua. Kaveri oli siis oikeastaan päättänyt jo kokeilematta ja minä taas hihkuin onnesta. Aikuinen, rauhallinen ja maailman kiltein ihminen kysyy multa voiko vuokrata Vallua. Totta kai! Nyt vaan tsemppaan peukut pystyssä  joka kerta kun kaveri sillä menee, että Vallu olis tosi hieno ja fiksu ja upea ja saisi uuden ihmisen hurahtamaan näihin barokkeihin!

Kävin myös Ypäjällä ekaa kertaa elämässäni (joo en tiedä miten se on mahdollista että vasta nyt) katsomassa barokkipäivien ratsukoita Emman kanssa. Kävin ensimmäiset harjumaastot Vallun kanssa ja ratsastin vielä alku ja loppumatkan yksin. Viiletin sänkipellolla niin lujaa kun pienestä ponista lähti. Meinasin kuolla nauruun. Tekemistä oli kamalasti, mutta eteenpäin ei menty yhtään.... ylämäkeen kyllä... todella jyrkkään sellaiseen.

Pari viimeistä valmennusta menikin sitten jo vähän penkin alle. Molemmissa alkutunnit aivan loistavasti, mutta kuskilla alkoi olla siinä vaiheessa jo kroppa niin kovilla että seinä tuli vastaan ja jaksaminen loppui. Pari viimeistä tuntia skippasin jo ihan kun tiesin, ettei pysty ja jaksa. Mikään ei tunnu huonommalta idealta kun mennä nuoren hevosen selkään huonossa hapessa, koordinaatio hukassa ja jaksamisen äärirajoilla. Tulee pahaa vahinkoa koulutuksellisesti, jos ei yhtään hallitse omaa kroppaansa ja on epäjohdonmukainen avuissaan.

Mikä siinä onkin että aika monia meitä hevosnaisia vaivaa ajoittainen aivan sairaanloisuuksiin menevä yliyrittäminen? (Bloggaajatoverini saattaa haistaa viittauksen itseensä) Juuri oli Helsingin sanomissa juttu kiusaamisesta hevospiireissä ja vielä kaiken lisäksi kilpailumaailmassa. Itse kun en juuri kilpaile, niin tämä tuli minullekin vähän yllätyksenä. Jotenkin ajattelin että sitten kun ollaan tuolla tasolla niin ei ole varaa tarttua pikkumaisuuksiin. Väärässä taisin olla. Onko ympäristön paine se mikä meidät jotkut saa suorittamaan elämää ja harrastusta niin vimmalla? Kyllä mulla ainakin helposti kaikuu korvissani, jos tunnen oloni väsyneeksi enkä jaksaisi mennä, puheet siitä kuinka kokematon täti hommasi nuoren hevosen ja nyt ei jaksa sen kanssa tehdä. Oman pään jutut taitaa olla ne pahimmat, mutta jos yleinen (ht.netin) asenne on se että kaikken pää kuuluu vadille ja vielä mahdollisimman julkisesti, niin väkisinkin se heijastuu itseen.

Noh jos nyt jonkun keksimäni viisauden tähän.
Yksittäinen huono ratsastus rikkoo hevosen varmemmin kuin yksittäinen vapaapäivä.