Kintun parantelua.

Eipä ole ollut mitenkään mieltä ylentävä päivä. Ei edes pikku-Broncan pehmoinen turpa pystynyt aivan täysin fiilistäni kääntämään vaikka huomattavasti sitä kyllä paransikin. Syyt alakuloon ovat moninaiset ja vähäisin niistä taitaa olla tuo Broncan jalkahaaveri.
Parisuhteessa on se päivä kun tekeisi mieli ihan terapeuttisista syistä tunkea toisen päätä vessanpöntöön... edes pikkasen.
Töissä oli se päivä kun tuntui, ettei kukaan muu edes yritä tehdä mitään ja kaikki hommat kaatuu itselle.
Saattaapi olla että tämä neiti vetäytyy viikonlopun kunniaksi kirjan kanssa vällyjen alle heti kun kehtaa, eli kellon ollessa yli yhdeksän.

Mutta siis, Broncan jalka turvotti edelleen, muttei ollut alkanut ontumaan. Kävelytin ja taas kävelytin maastakäsin (tehtiin me niitä peruuttelu ja pysähtelyjuttujakin mitkä meni ihan superisti, mutta enhän mä voi tälläsen angstissävytteisen postauksen keskellä mitään hehkuttaa). Säät ovat onneksi puolellamme taistelussa impparia vastaan.
Mutta on se niin kaunis ja lempeä eläin (voi ei tää nyt pilaa koko sen kantavan angsti-ajatuksen). Rapsuttelin ja rahnuttelin ja kampasin ihanaa pitkää harjaa ja häntää kun pikkutyttö. Löysin myös hännän uumenista (se on _valtava_) ihan oikeasti sellaista helmen vaaleaa jouhta. Aion sen sieltä pestä kyllä jossian vaiheessa pääväriksi, jota se voi sitten ehkä kaksi päivää olla, ennen kun on taas ruskea.