torstai 20. helmikuuta 2014

Kelin aiheuttamaa harmitusta ja siitä ylitse pääsemistä

Tämän talven kelit ovat saattaneet minut useammin kuin kerran epätoivon partaalle. Ensin oli kolme kuukautta marraskuu, jonka jälkeen pari hassua viikkoa tiukat pakkaset ilman merkittävää lumen tuloa, ja nyt ennustan tulevaksi kolmen kuukauden maaliskuuta. En ole ylipäätään mikään talvifani, mutta joten kuten olen pystynyt nauttimaan lumisista pakkasmaastoista, joissa voi päästää pehmeä lumi pöllyten täyttä kiitoa. Haavekuvaksi ovat moiset reissut tänä talvena jääneet.

No mutta mitäs minä itken kun maneesitallilla asun. Maneesi tosin maksaa ja kun taloudellinen tilanne pistää miettimään sellaisia asioita, että mitä sitä syö viimeisen viikon ennen tilipäivää, on maneesissa ratsastaminen liittynyt haavekuvien albumiin. Hevonen on pörreä ja *askainen, sekä täynnä pölvästienergiaa silloin kun sillä menee maastoon. Kenttä muistuttaa puolisulanutta jääkiekkokaukaloa, suojakelillä peltolenkki on velliä ja pakkasella kovettunut kyntöpelto. Lunta on ehkä hieman notkelmissa ja varjopaikoissa.

Talvimasennuksen aiheuttamaan motivaatiopuutokseen keksin lääkkeeksi rokotusloman, jonka aikana mietin millä aseilla lähden lähes mahdottomassa tilanteessa Broncan kanssa jotain tekemään. Ensimmäinen kokeilu oli rento vähävarusteinen kävely kentällä, jossa ei haettu mitään muuta kuin pitkää venytystä eteen ja alas. Hienoilla tuloksilla. Harvoin Bronca malttaa olla niin pitkiä aikoja selkä ylhäällä ja korvien asennosta näki, että vaikka vaativia tehtäviä sille ei asetettu, se kuunteli minua jatkuvasti. Toinen kokeilu menikin sitten metsään ja syvälle korpeen asti. Ajattelin että etsin maastosta tienpätkän, jossa olisi sen verran pehmoista, että voisin ottaa ravia ja mahdollisesti varovaista laukkaa. Sellainen tienpätkä löytyi, mutta kun äärimmilleen viritetty jousi, hevonen otti ja sinkosi mielentilansa aivan sfääreihin asti muutamasta suoralla tiellä otetusta ravipätkästä eikä paluuta maanpinnalle ollut. Painoin pääni rintaan ja yritin pysytellä rauhallisena ja tyynenä Broncan töhöttäessä piffpaffhölkkää ja sidepasseja esitellen kotiin. Kävin vielä kentällä oman mieleni mukaan "prässäämässä hevosen ruotuun", mutta mitäs prässäät kun hevonen naksahti rennoksi, kuuliaiseksi ja jopa tahmeaksi kentän jäätikölle päästyämme.

Niin paha mieli oli tuon reissun jälkeen, että päätin ottaa ohjelmistoon jotain, mikä ei varmasti aiheuta pahaa mieltä tai jännitystä kummallakaan. Sellaista ohjelmaa jota liian harvoin tulee tehtyä: maastakäsittelyä. Pilkoin taskun täyteen pieniä porkkanan palasia ja otin tyhjälle kentälle mukaan riimun ja ajopiiskan. Heitin narut ja kepit maahan, päästin Broncan irti ja poltin tupakan. Annoin sen touhuta omiaan kun minä touhusin omiani. Bronca käyskenteli kentällä ja nyppi laidoilta suuhunsa nuhjuisia korsia. Aloin kuljeksia pitkin kenttää keskittymättä juurikaan hevoseen, mutta tarkkailin kuitenkin mitä se tekee. Se katseli ja ihmetteli, käyskenteli ja aivan täysin kutsumatta tuli luokseni ja alkoi kulkea vierelläni. Annoin porkkanaa. En tiedä voiko tätä nyt varsinaisesti kutsua miksikään join-upiksi, mutta hieno fiilis tuli joka tapauksessa. Hevonen siis valitsi paineistamatta seurani täysin irti kentällä ollessaan. Siinä sitten tehtiin kaikenlaista. juostiin yhdessä, venyteltiin, väistäteltiin ja totuteltiin siihen ettei piiska ole pieksämistä varten. Taisin ottaa Broncan kerran kiinni koko session aikana, kun kaivoin ajopiiskan esiin, koska tiesin että se suhtautuu siihen varauksellisesti. Broncan kanssa tälläiset jutut tulee niin yksinkertaisesti. Tuntuu jopa ettei niissä ole mitään haastavaa ja voin taata että kummallakaan ei ollut jännittynyt tai huono olo tämän touhun jälkeen. Tarhaan viedessä syötin taskunpohjalta ylijääneet porkkanan palaset portilla Broncalle.

Tänään lähdettiin samalla asenteella talutellen maastoon. Bronca oli selvästi innoissaan: sen askeleessa oli tarmoa ja korvat olivat tiukasti tötteröllä. Se ei kuitenkaan kiilaillut tai rynninyt, mitä se nyt muutenkaan MAASTAkäsin ei tee. Vajaa parin kilsan lenkki tehtiin ja palautin Broncan tarhaan. Portilla se käänyi takaisin luokseni ja ilmoitti että hei mikä unohtui: eilenkin sain. Ja sai tänäänkin.

Jos ei ole mahdollista treenata fysiikkaa niin treenataan sitten yhteistyötaitoja. Olen kuullut että niistäkin voi olla hyötyä. :)

torstai 13. helmikuuta 2014

Tänään aamulla.



Aamutallilaista odotti kumoon askarreltu hylly. Onhan se kai hyvä että vanhakin leikkii. Voin vaan kuvitella miten seinille hepat on hyppineet kun hylly on rämähtänyt yön pimeydessä nurin.

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Taas on muutto takana

Bronca muutti maanantaina vihdoin itsehoitotalliin. Talli siis käytännössä pysyi samana, vain tallirakennus vaihtui. Uusi kotimme on hieman vaatimattomampi, ainakin näin ensihätään kun jouduimme kaikesta huolimatta tekemään loppukuuksi pienen tilapäisratkaisun. Bronca käytännössä asuu tallin käytävällä. Siinä on melko tiiviisti heppaa pienessä tilassa.

Kännylaatu mutta siis neljä hevosta löytyy tästä pienestä tilasta
Ensiksi olin aika kauhuissani tuosta "ovesta", mutta asiaa pähkäiltyäni totesin, että samanlaisia ratkaisuja on tarhoissa ja jos Bronca nyt jotenkin onnistuisi jäämään tuohon kiinni, niin haka antaa kyllä puomissa periksi.

Itsehoitotallilla asustaa yhteensä viiden emännän hepat ja hoidamme koko tallin hommat yhteisesti. Joku tekee aina päivässä aamun tai illan (eli siirtää hepat sisään/ulos ja ruokkii) ja jokainen hoitaa omat tallihommansa. Näin kertyy jokaiselle n. 8 aamu- tai iltatallia kolmessa viikossa, joka ei ole ihmeellinen homma kun hevosia on kuusi ja kaikki saa vietyä pareittain ulos. Broncan sopeutumista helpottaa vieressä asusteleva tarhakaveri. Tarkoitus on päästä kuun lopulla muuttamaan yksiöön, eli perinteiseen ulkokarsinaan.

Tänään omia hommia tehdessäni huomasin, että kyllä tätä on ollut ikävä. Täysihoitotalli ei vaan ole se mun juttu. On paljon palkitsevampaa harrastaa kun näet päivittäistä konkreettista vaivaa eläimesi hyvinvoinnin eteen. Jotenkin pelkkä tallilla ratsastamassa käyminen on kuin kävisi kuntosalilla: heppa sisään, kamat päälle, ratsastus ja heppa pois. Vaikka siinä ohessa kuinka lääräisi, niin ei siitä vaan tule samaa fiilistä. Melkein vuoden oltiin puoliylläpidossa entisellä tallilla, ja koko sinä aikana oli kaksi päivää joina en käynyt itse hoitamassa hommia. Toisella kertaa olin mahataudissa ja toisella kertaa olin Rushin keikalla Helsingissä. Tästä se taas lähtee: hevosvelvollisuuden kahlitsema elämä, mutta mikä elämä se onkaan <3

lauantai 1. helmikuuta 2014

Pöhinäenergiasta saa liikkeen laatua ja kapasiteettia oikein kanavoituna

Latasin aikamoiset odotukset tähän päivään, koska rahaa "oikeaan" valmentautumiseen ei ole ollut, edellisestä ohjatusta tunnista oli jo hyvä tovi. Onneksi en ladannut turhaan. Olin hetken ehtinyt verkkailemaan käynnissä ja ravissa, kun Emma tuli paikalle ja pääsin selittämään perimmäistä ongelmaa eli yksinkertaisesti sitä että kuumiaa laukassa ja lähtee viemään, jolloin käsijarru hirttää kiinni ja ollaan vetokilpailussa, jonka systemaattisesti häviän.

Emma aloitti avaamalla tajuntani sille, että ota laukkaa heti verryttelyn alkuun. En ole tullut ajatelleeksikaan. Jotenkin olen jumiutunut siihen ajatteluun, että huonokuntoisen hevosen pateja ei kannata ladata heti alkuun, mutta kun ei ole enää huonoa kuntoa. Laukkasin reippaasti, mutta kaahailematta pitkät pätkät lyhyen keventelyn jälkeen. Kaahailua toki yritettiin, mutta Emma neuvoi kääntämään heti isolle ympyrälle. Oikeaan kierrokseen mentiin ensin ja siinä Bronca oli vielä varsin mallikas. Vasempaan kun vaihdettiin niin johan piti pari pukkiloikkaa esittää. Ja sen minkä tiesinkin oli se, että myötäämällä ja hellittämällä sai paljon enemmän aikaiseksi kun lähtemällä vetokilpailuun. Tässä jo miettii, josko pitäis nauhoittaa joku äänite, jossa on vain toistona "pidätä ulko-ohjalla, aseta ja myötää" ja "älä vedä".

Kävelyn jälkeen Emma suositteli erityistä harjoitusta siihen kun hevonen ryysii eikä malta. Pieni volttikahdeksikko. Emman ohjeet alkuun olivat yksinkertaisuudessaan sellaiset, että ihan sama mikä askellaji, muoto tai meno, kuvion on säilyttävä. Ensin otettiin ravissa josta suunnan vaihto kahden käyntiaskeleen kautta. Alkuun meno oli aika hirveän näköistä ravin ja laukan sekamelskaa ja aina pitkän sivun auetessa eteen, kääntäminen ja piteleminen vaikeutui, mutta työllä ja Emman ohjeistuksella Bronca alkoi pikkuhiljaa hoksata ja malttaa. Harjoitusta jatkettiin niin, että Emma "vain" huuteli että vasen tai oikea ja askellajit (ja aina välillä: aseta, myötää, käännä, ajattele jo ravia, ole rentona, kokoa, yms.). Kyllä Emma hevosensa tuntee. Tämä harjoitus oli sille aivan omiaan. Ikinä se ei voinut ennakoida kumpaan suuntaan voltille lähdetään ja mikä on askellaji. Pakko oli kuunnella minua! hähää! Otettiin lopulta jopa laukasta muutama käyntiaskel ja uudestaan laukkaan ja vitsit mitä nostoja! Aivan mieletön fiilis kun hevonen kasaa koko moottorin alleen ja ponnistaa laukkaan! Ja laukasta käyntiin siirryttäessä tuli niin hienoja koottuja askeleita. Olisin voinut lähteä rinta rottingilla starttaamaan helppoa A:ta siltä istumalta, niin hyvältä tuntui!

Olen ihan hetkittäin päässyt kokemaan nyt Broncan kanssa sen, kuinka laadukkaan ylöspäin suuntautuvan liikkeen sieltä voi saada, kun sen vireyden saa taitavalla ratsastamisella kanavoitua oikein. Taitavaa ratsastusta mitataan valitettavasti vielä sekuntteina, mutta se on aina pieni lusikallinen sitä mansikkahilloa, josta Kyra puhuu.