torstai 20. syyskuuta 2012

Miksi puolikuntoisena menee aina paremmin?

Huomasin jo ratsastuskouluaikaan, että jostain kumman syystä rämmittyäni pienestä puolikuntoisuudesta huolimatta ratsastustunnille, homma eteni jotenkin aina poikkeuksellisen hyvin. Nolointa siinä yleensä oli se, että tapasin kuulutella ja tunnin aluksi, että jos näyttää siltä että lintsaan niin se johtuu vielä hieman flunssaisesta olostani. Suorittaminen oli kuitenkin aina tälläisessä tilassa yllättävästi parempaa. Sama kaava toistui eilen kun menin Mimmiä ratsastamaan. Alan muutenkin selvästi saamaan vähän enemmän selkoa tästä hevosesta. Viikonloppuiset pikkuhyppelöt ja sänkkärilaukat toivat selvästi esiin sen, että tämän hevosen kanssa laukannosto-ongelmat eivät ole niin vahvasti kiinni omista virheistä kun hevosen psyykkeestä. Innoissaan ollessaan se nostaa vaikka paikaltaan, mutta tavallinen sileällä työskentely on niin tylsääää(!), että virikettä voi luoda testailemalla ratsastajan pitkäjänteisyyttä.

Sain kököstä olostani huolimatta hyvän fiiliksen ravissa ja Mimmi kulki pitkiä pätkiä tasaisesti kuolaimeen tukeutuen, joka ei sekään ole vielä kovin itsestäänselvää. Tein paljon paljon voltteja, kolmikaarista kiemurauraa ja loivaa kiemurauraa sisällyttäen mukaan myös siirtymisiä ravin ja käynnin välillä. Selvästi hyvä harjoitus Mimmille, kun tuli niin mukavasti kuulolle. Oikea laukkakin nousi melkein kyselemättä ja annoin Mimmin ihan vaan laukata kevyessä istunnassa hyvin eteen, mistään muusta oikein nillittämättä. Vasemmassa kierroksessa vasta alkoi kiukuttelu. Laukka-avuista Mimmi veti liinat kiinni ja takapää hieman keveni (kuitenkaan ilman mitään varsinaisia pukkeja). Junnasin hetken ja päätin, että vaikka keuhkot on tulessa niin nyt en luovuta. Otin yhden noston oikeaan, vaihdoin nopeasti kierrostuuntaa ja sain kun sainkin (yhden ristilaukan jälkeen) pari kunnollista nostoa vasempaan. Kehuin paljon ja annoin tähänkin suuntaan mennä rennosti suurempia vaatimatta. Jälkeenpäin olin kyllä todella tyytyväinen sekä siirtymistyöskentelyymme että itseeni kun jaksoin kipeydestä huolimatta olla sinnikäs ja pystyin ratkaisemaan pattitilanteen. Viikonloppuna koitan päästä Mimmin kanssa maastoon. Tuntuu vähän siltä että tämä heppa kaipaisi hieman maisemia, jotta kentällä työskentelyynkin saataisin vähän lisää paloa.

Tänään koitan selvitä Jonnan tunnista Ponin kanssa. Saa nähdä petaanko hyvää maaperää jälkitaudille.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti