lauantai 28. helmikuuta 2015

Uutta haastetta

Tässä keiteltiin sellainen soppa, johon ainesosina heiteltiin minä ja vanha tuttu valkku monen vuoden takaa ja huikea orhi. Vaikka tokihan me Broncankin kanssa touhutaan; vaan vähän vaisummalla temmolla ja valmennuksetkin on ollut tälläsiä.


Toki edellisen kuvan valmennukseen liittyy yksi ihan perustavanlaatuinen oivallus. Tajusin ensimmäistä kertaa miten hevosen liike liikuttaa omaa kehoani. Olen niin fakkiutunut siihen ajatukseen, että kyynerpäät kylkiin kiinni. Se väkisinkin aiheuttaa jännitystä, jota en ole edes tiedostanut. Vasta kun päästin kokonaan ohjista irti, koin muutaman sekunnin ajan sen kuinka koko rintakehäni ja pääni pääsi vapaasti liikkumaan. Ei hytkyen ja nytkyen, vaan niin että hevosen tuottama liike-energia jatkui oikein suunnattuna lantiostani rintakehään ja siitä edelleen päähän. Villi  kokemus, joka kesti noin 3 sekunttia, mutta aiheutti aika paljon päänsisäistä jälkityöstöä. Samalla jopa hengittäminen muuttui helpommaksi. Tähän siis tiedän jatkossa pyrkiä, saas vaan nähdä koska sen seuraavan kerran tavoittaa.

Mutta palatakseni siihen soppaan. Kaipasin sellasta kunnon valmentautumista kykenevällä hevosella. Kaapissa oli 250 euron edesä smarttumin seteleitä ja kaivoin selville valmentajia, jotka näitä vastaanottavat. No sellainen löytyi, ennestään tuttu Ponin ja Mimmin vuokrausajoilta ja selvisi että hän käy tuossa kivenheiton päässä meidän entisellä tallilla valmentamassa Emmaa (Broncan entinen mami). Laitoin Emmalle viestiä ja tarjoutui yllättäen tilaisuus päästä valmentautumaan Emman Rikulla. ....ja Riku on kuulkaa aika hieno...

Olen puolitoista vuotta sitten laidunlaiskana kyseistä hevosta kokeillut. Silloin tein elämäni ensimmäisen laukanvaihdon ja tuskastelin kun ei mulle tarjottu alkuun kun piruettilaukkaa. Riku on komia PRE orhi joka on ns. "way out of my league". No sillä sitten valkkuun! Ei se ratsastaminen niin jännittänyt, vaan se miten kevätrintaisen orhin kanssa kaikki muu sujuu kun esitietona oli, että voipi olla virevä omistajansa sairastelun takia. Kamat päälle ok ja maneesiin. Ponitytöille piti tanssahdella matkalla ei siinä mitään, mutta kun päästiin maneesiin niin joku mun takissani oleva haju kiihotti miehekkään nelijalkaisen niin ekstaattiseen tilaan, että näin jo sen naamasta että kohta ei hyvä heilu. Huuli puolitöröllään se alkoi mua lähentelemään ja mielessäni kelasin, että kehtaanko läväyttää, vai piriseekö heti Emman puhelin että "se hakkaa sun hevosta". Hiki helmeili otsalla jo siihen malliin että päätin sitten komentaa. Poika vähän "keulas" ja valmentaja huusi että Emma ois laittanu sen ruotuun jo viis minuuttia sitten. Ens kerralla ei oo mitään asiaa kuulemma ilman liinaa ja raippaa. No mutta säästyin kaviorakkaudelta, ja kun näytin orhille paikkansa kiipeämällä sen selkään, hän kivasti näyrtyi asemaansa.

Hyvin Broncamainen herra. Eri herkkä istunnalle. Kuumiava, mutta ah niin komea. Olisin voinut vaan maneesin peilistä ihailla meidän menoa. Onko se todellakin minä tuon hienon hevosen selässä? Koiteltiin vaan rauhotella jätkää ja parantaa mun kättä (purkaa sitä tarttumisdefenssiä) Pitkää ja hidasta askelta, kevyellä tuntumalla. Ei ollut helppoa, mutta oli siellä hyviäkin pätkiä. Laukassa huomasin heti, että ite pitää olla tooosi skarppina, jos vähänkään vahingossa asettaa ulos, Riku ennakoi laukanvaihtoa ja kokoaa kokoaa kokoaa ja siitä on vaikea päästä yli kun se haluais vaan vaihtaa. Kuitenkin kaikkineen aika mahtavaa. Tätä jatketaan jo heti ensi torstaina.


sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Rakkauspakkaus

Ikävöin hiljattaisessa tekstissäni niitä pieniä hetkiä, jotka kantavat läpi kurjien kelien, väsymyksen ja motivaation puutteen. Niitä on tosiaan täällä suunnalla ollut viimeisten toipilaskuukausien ajan melko vähän, kun ratsastus on ollut lähinnä taistelua. Ja miten mahdotonta onkaan taistella hevosta kävelemään rennosti itseään kipeyttämättä: Mahdotonta, mä kerron!

Mutta nyt se kävi. Aurinko nousi täällä pohjolassa sen verran korkealle, että pieni pilkahdus osui sinne risukasaan mihin olemme pesiytyneet. Ja kuulkaa tädillä meinasi itku päästä. Työvuorojen takia en päässyt koko viikolla ratsastamaan. Tuisku oli käynyt keskiviikkona vähän taluttelemassa. Lähdettiinpä siis maastoon sillä odotuksella että mennään varmaan passagea koko matka. Koitin tavoitella sitä kortisolihuurujen alla asuvaa minääni joka hengittää rauhassa, on läsnä ja rakastaa hevostaan.

Mietin jo lähtökohtaisesti, kun tiet olivat ihanan lumiset, että nyt voisi mennä vähän reippaammin, niin ehkä se sitten siitä rauhottuisi. Ennakkoluulottomasti varustauduin vielä kuolaimettomalla. Ensin käveltiin pellolla vähän syvemmässä lumessa ja sitten otettiin intervallimaisesti kolme muutaman sadan metrin pätkää ravia, joista viimeisellä kuulkaa uskalsin pyytää jopa laukkaa!! Laukattiin NÄTISTI?!?! rynnimättä 10 metriä ja hiljennettiinkin ihan pelkällä äänimerkillä. Tässä kohtaa jo meinasin tirauttaa, mutta kovin oli vielä edessä: kääntyminen tien päässä ja kotiin päin kulkeminen kaiken tuon "vauhdin" jälkeen. Askel reipastui, tuli pari raviaskelta, huokaisin syvään ja kaivoin jostain mieleni syövereistä helteisen kesäpäivän löysän fiiliksen, kun jäädään varjoihin pitämään siestaa. Ja sitten me käveltiin. Mentiin ihanaa, reipasta, venyttävää, selkää isosti liikuttavaa KÄYNTIÄ ja mä en ole ikinä ollut niin onnellinen käynnistä. Otettiin pikku säpsy puolivälissä matkaa pikkulinnusta ja senkin jälkeen mentiin KÄYNTIÄ? Kehuin ihan maasta taivaaseen tammaa koko ajan. Oli niin mahtavaa tuntea, että se liikkuu kerrankin niin että se tekee sille hyvää. Se on meinaan kamala tunne ratsastaa kun tiedät, että hevonen on kuin jännitetty jousi, ja mietit kuinka pahasti se kipeytyy joka hetki.

Tänään oltiin sitten vielä kaiken hatuksi pitkästä aikaa tunnilla. Toipilaita löytyi sekä hevosten että ratsastajien keskuudesta, joten otettiin rauhassa. Haettiin vaihteita ravissa ja kylläpä löytyi vaihteita. Hevosellani pääsee saman matkan kahdeksalla ja kolmellatoista raviaskeleella! On se aika haitari :)
Bronca pisti vajaasta kunnostaan huolimatta hienosti itseään peliin ja oli koko tunnin tosi tyytyväisen oloinen.

Hän on maailman rakkain ja hän on tekevä hevonen!