torstai 30. elokuuta 2012

Ponin selkään kivuttu

Olen ihan yhtä hymyä kun pääsin tänään piiiitkästä aikaa ratsastamaan Ponilla. Olen sitä tässä kyllä kävelyttänyt maastossa ja juoksuttanut, mutta ratsastanut olen vain Mimmillä, jonka liikkeissä on huomattavasti helpompi olla kipeällä selällä. 

Oltiin Jonnan tunnilla, aiheena siirtymiset. Alkuun tuntui tosi hassulta. Poni tuntui ihan hevosen kokoiselta Mimmin jälkeen vaikkei ole varmaan edes kymmentä senttiä korkeampi. Itse olin ihan jäykkänä alkuun, mutta selvästi verryin tunnin aikana :D Selän jäykkyyden huomaan heti keventäessä kun en uskaltanut antaa hevosen ravin nostaa itseäni irti satulasta vaan tein liikaa jalalla ja puristauduin reisillä satulaan. Tämä johtuu vaan siitä, että selässä on vielä sen verran vikaa että vaistomaisesti varon sitä. Lopputunnista kun huomasin ettei rentoutuminen aiheuta kipua, uskalsin vähän hellittää. Poni liikkui kuitenkin tosi hienosti, sain sen jo alkuverkassa ihmeen irtonaiseksi, vaikka yleensä sillä on tapana tikuttaa menemään kun singeri. Tuntui että keskityin itsekin hirmu hyvin. Yritin ratsastaa käyntiäkin niin että Poni olisi ottanut oikein pitkiä askeleita kuitenkaan kiirehtimättä. Otettiin myös laukannostoja. Jossain vaiheessa meinasi mennä taisteluksi, kun Poni kuumui ja olisi vaan halunnut juosta pää pilvissä alta pois. Silloin pitää vaan muistaa ettei lähde siihen mukaan. Huomasin että heti kun rentouduin itse ja myötäsin kunnolla Poni rentoutui. Hyvin meni noin pitkän tauon jälkeen! Vasemmassa kierroksessa naureskelin taas oikein ääneen parin epäonnistuneen noston jälkeen, että minkälainen idiootti olen kun oikein heitän käden suoraksi. Huomaan sen itsekin heti kun sen teen, mutta jotenkin tämä väärä asia on niin lihasmuistissa. Ei kai se Poni nosta jos annan sille oikein tilaa juosta ravissa alta pois! Skarppasin tuen kanssa (siinä auttoi kun muistutuin itseäni että noston pitää tapahtua tuntumaa vasten) ja saatiin muutama oikein mainio nosto.

Olen hurjan tyytyväinen tähän! Oletin että noin pitkän tauon jälkeen olisin ottanut takapakkia huomattavasti enemmän. Ja kyllä Ponilla vaan on mahtava ratsastaa! Emmi lähteekin melkein viikoksi Romaniaan, joten ensi viikon olen pyhittänyt Ponin ja Emmin kahden koiran houlehtimiseen. Se onkin sitten minun kesälomaviikko. Tarkoitus olisi käydä useammallakin tunnilla ja metsässäkin samoillaan.


maanantai 27. elokuuta 2012

Kuvaajan tuotoksia!

En malta olla jakamatta Heikin kasaan saamaa satoa kuvausreissustaan meidän tallille.
En omaa käyttöoikeutta kuviin (ainakaan vielä) joten pistän tähän vain linkin Heikin omille sivuille joissa kuvia voi ihastella.
Erityisesti tykkään itse noista tallissa ja laitumella otetuista kuvista. Niihin Heikki on saanut ihanasti tunnelmaa mukaan!

Yhdestä kuvasta tulee mulle taulu :) Arvatkaapa mistä? 

http://flickr.com/gp/pesukarhusiili/4GKsd7

torstai 23. elokuuta 2012

Viha-rakkaus -suhde paras suhde?

Facebook tiesi kertoa juuri, että entisen ratsastuskouluni super-luotto-polle Hoikan Ilo oli jouduttu lopettamaan kavioluuhun muodostuneiden kivuliaiden muutosten vuoksi. Itku pääsi, mutta miksi? Enhän ole koko heppaa edes nähnyt yli puoleen vuoteen.

No siksi että alkuun minä ihan melkein vihasin sitä (niin paljon nyt kun hevosta voi vihata eli ei kovin paljon). Joka kerta kun käppäilin tallin ilmoitustaululle ja näin kohdallani Ilon nimen fiilikset laskivat pohjamutiin. Opin jo heti ensimmäisellä ratsastustunnillani yli kymmenen vuoden tauon jälkeen, että tältä et saa mitään ilmaiseksi. En saanut sitä käännettyä edes voltille ilman taistelua. Välillä se painoi kädelle niin, että tunnin jälkeen tuntui ettei minulla ole käsiä enää ollenkaan. Jos ei sitä saanut laukkaamaan kunnolla, sen laukka oli kamala, nelitahtinen, etupainoinen, joka tuntui joka askeleella vaan vaikeammalta yläpitää. Mutta aika kului ja Enni oppi vähän jotain. Myös päättäväisyyttä ja sinnikkyyttä, mutta enimmäkseen ratsastuksen taitoa. Ilon nimi tuntilistassa omalla kohdalla ei tuntunutkaan enää maailmanlopulta, se oli ihan kiva. Joskus ihan loppuaikoina sain sen vahingossa kulkemaan muutaman askeleen pyöreänä ja kevyenä. Silloin en voinut uskoa että olin kammonnut sitä niin paljon.
Haukuin sitä aina läskiksi, mutta hellyydellä.
Rakastin selvittää sen pitkää tuuheaa harjaa.
Ilon selkään saattoi laittaa ihan kenet vaan, varmempaa tuntiheppaa en ole tavannut.

Hienoin yhteinen muistoni on tallin oman Keimi-cupin estekisoita. En odottanut mitään, olin lähinnä kauhuissani hurjasta estekorkeudesta (50-60cm) ja epäröin saanko Ilon edes pysymään laukassa koko radan läpi. En muista radasta mitään muuta kun sen etten ole ikinä hypännyt niin hyvin. Kaikki ajatukset olivat vain seuraavassa esteessä ja nehän ylitettiin: kolmossijan arvoisesti.

Kiitos Ilo siitä kokemuksesta.
Teit hurjan työn opettaessasi kymmenille, jopa sadoille tytöille ja pojille rutkasti päättäväisyyttä ja sitä kuinka vain itse tekemällä oikein voi hevonenkin toimia oikein.

Adios amigo!

maanantai 20. elokuuta 2012

Back to back

Tänään kipusin ensimmäistä kertaa selkään onnettomuuden jälkeen. Kaikki ei mennyt kuitenkaan ihan suunnitellusti kun olinkin aamulla kipeämpi kun moneen päivään. Tarkoitus oli käydä jo aamusella ratsastamassa, mutta päätin yrittää häivyttää suurimmat kivut. Pääni vaan sietää niin kovin huonosti noita kolmiolääkkeitä, että aikaa piti varata myös niinsanotusti päänselvittelyyn. Kello olikin siis lähemmäs kuutta kun vihdoin pääsin kipuamaan Mimmin selkään. Ihan omaa kroppaa kuunnellen menin. Alkuun tuntui todella, todella kankealta. Joko lihakset ovat edelleen huolella jumissa tai sitten jännitin itse varoen satuttamasta selkää. Yritin vaan käynnissä itse rentoutua ja istua tasapainoisesti. Mimmiltä yritin lähinnä vaan pyytää asetuksia sisään ja ulos. Yksi mörköloikka otettiin, joka kyllä kieltämättä lähetti kivan säväyksen pitkin selkää. Lopuksi otettiin vähän kevyttä ravia, joka ei tuntunut ollenkaan hassummalta. Mimmi kulki hienosti omalla moottorilla! Kokeilin nyt myös ensimmäistä kertaa Mimmin estepenkkiä ja totesin, että se sopii mulle paljon paremmin kuin koulupenkki. Saan pohkeet siinä paljon paremmin lähelle hevosta. Huomenna uusi koitos.

Mies ja koira on taas koko viikon sorsametsällä. Sorsastuksen havaitsee myös täällä meidän tiennoilla: ulkona paukkuu kun parhaimmallakin sotatantereella.  

perjantai 17. elokuuta 2012

Toipumista

Olo alkaa olla vähän vähemmän jyrän alle jäänyt. Pystyn mm. kävelemään portaat ylös ja alas niikuin normaali ihminen. Kumartuminen on vielä melko kivuliasta.

Oltiin eilen Nallukan kanssa katselemassa Katilassa valmennuksia. Kyllähän sitä tallilla pitää luuhata vaikkei selkään pääsekään. Nallen kanssa ollaan muutenkin koitettu opetella uusia asioita. Ajattelin että olisi tärkeä opettaa se nyt pyynnöstä seisomaan kun sille on taottu niin tuo istuminen kaaliin, että persus tahtoo mennä maahan heti kun kaivaa namin taskusta.

Poijat lähtee taas sunnuntaina metsälle ja on koko viikon poissa. Voi sitä surkeutta ja ikävää! Tylsää tulee.

Viatonta teeskentelevä IHMISLINKO :)

Tallikoira <3

keskiviikko 15. elokuuta 2012

Turvaliivi ostettu

Parempi jälkiviisaana kun ei milloinkaan. Postimies toimittaa todennäköisesti jo perjantaihin mennessä mulle Treadstonen palaliivin. Eria asia sitten koska sitä pääsee testaamaan.

Mies otti vammasta kuvan eilen. Varsinaista mustelmaa ei ole edes vielä lähtenyt kehittymään, mutta veikkaan että tässä nähdään vielä sateenkaaren kaikki sävyt.


maanantai 13. elokuuta 2012

Putosin pahasti, silti nousen!

Kotiuduin juuri hetki sitten Tampereen Acutasta. Sunnuntainen maastoreissu menikin vähän toisin kuin oli suunniteltu.
Lähdin näyttämään Airalle sitä toista reittiä niinkuin oli suunniteltu. Ei päästy kun varmaan kilometri - puolitoista, kun kosteikon kohdalla Poni teki yllätysratkaisun ja päätti ottaa parimetrisen loikan koko kosteikon yli ilman mitään vauhtia. Tasapainohan multa meni ja Poni jatkoi suoraan kohti isoa mäntyä kauheita köyryselkäpukkeja heitellen. Viskauduin Ponin selästä suoraan selkä edellä puuta päin. Onneksi Alli oli mukana ja Poni ei lähtenyt kauaksi. Saatiin hevonen kiinni ja yritin nousta ylös. Ei toivoakaan. Valtava kipu, huuto ja pärräys. Aira soitti sitten Jonnalle ja pyydettiin apua. Yksi tarvittiin ainakin ottamaan Poni ja joku auttamaan minua. Jonna otti miehensä mukaan ja hoiteli itse Ponin talliin. Ensimmäiset 20 metriä yritin kävellä Markon tukemana, mutta nopeasti hoksattiin, että ei tule mitään kun sattuu niin paljon. Marko yritti hetken kantaa minua kunnes sekin todettiin toivottomaksi. Pakko oli soittaa abulanssi. Ambulanssista saatiin ohjeet ettei saa enää yrittääkään liikkua ja että apua tulee. Tovi jouduttiin odottelemaan, mutta päästiin kuin päästiinkin rankalaudalla kantaen pois metsästä. Sain matkalla huippua kipulääkettä kun tuntui ihan välittömästi että olisin voinut vaikka itse kävellä takaisin tallille. :D

Acutassa tehtiin CT -kuva ja todettiin, että lannerangan yhden nikaman sellainen haarake on murtunut, mutta murtuma oli hyväasentoinen eikä vaarallinen. Ei siis ollut varsinaisesti siinä osassa nikamaa, joka suojaa selkäydintä. Kipu on kuitenkin JÄRKYTTÄVÄ! En pääse makuulle tai makuulta ylös ilman tuskanhuutoja ja pukeminen on todella hakalaa kun en saa vasenta jalkaa nostettua ollenkaan. Jalalle pystyy kyllä varaaman painoa jonkin verran, mutta erityisesti lonkan koukistaminen sattuu ihan mielettömästi.

Saikkua on nyt ainakin viikko. Kirurgi oli vähän sitä mieltä että enemmänkin tarvisin, mutta ei ehtinyt tulla mua enää moikkaamaan ennen kun mun kyyti tuli, koska pari kolarissa ollutta potilasta piti hoitaa ensin.

Seuraavaksi alan shoppailemaan turvaliiviä. Katsotaan sitten koska sitä pääsee käyttämään. Hevosen selkään kiipeäminen ei tunnu fyysisesti kovin mahdolliselta hetkeen kun on niin kipeä. 

perjantai 10. elokuuta 2012

Missä jättiläistassuttelijani samoilee?

Pojat lähtivät eilen illalla kyyhkymetsälle. Ilman avokkia olen kyllä tottunut olemaan, mutta jotenkin talo tuntuu yhtäkkiä niin tyhjältä ilman koiraa. Ennen poikien lähtöä punnitsin Nallen. Laitoin sille punkkikarkotteen kun edellisestä kerrasta olikin kulunut jo kuukausi. Viimeksi jouduin jättämään osan 25 -> kiloiselle koiralle tarkoitetusta annoksesta laittamatta, mutta eilen kun kiipesin koira sylissäni vaa'alle saatoin todeta, että tarvetta moiseen ei enää ole. Nalle painaa kunnioitettavat 25 kiloa. Missä vaiheessa mamin pikku pallerosta tuli tuollainen jötkäle? :D
Lähetin pojat matkaan toivottaen Samulle kärsivällisyyttä ja povaten melko riistatonta reissua. Tärkeintähän on metsässä samoilu ja koiran kanssa yhdessä oleminen ;)
(Jouduin perumaan nämä puheeni jo tätä postausta kirjoittaessa kun mieheltä tuli multimediaviesti jossa poseerasivat koiran kera ampumansa kyyhkyn kanssa.)

Viikonloppuna pitäisi siis jotenkin viihdyttää itseään. No sehän onnistuu. Katilassa on viikonloppuna Vladimir Georievin kaksipäiväinen klinikantapainen. Kuunteluoppilaana oleminen maksaa kohtuulliset 10e, joten sinne voisin mennä imemään käsittelyoppeja. Lauantaina on myös Pohtiksella kenttäkisat ja maastoon pitäisi itsekin jossain kohtaa ehtiä.

Pari päivää olenkin tässä niin sanotusta vaan lepäillyt laakereillani ja katsellut olympia-tason ratsastusta telkkarista. Ihanana yksityiskohtana bongasin, että kouluratsastuksen henkilökohtaista kultaa voittanut Charlotte Dujardin ratsasti kypärä päässä! Kouluratsastusasuun normaalisti kuuluu silinteri, jonka suojaominaisuudet onnettomuuden sattuessa ovat jotakuinkin olemattomat. Hienoa esimerkkiä! Sydäntäni lämmitti myös, kun huomasin että henkilökohtaista hopeaa esteillä voittanut Gerco Schröder ratsasti aivan upeaa London oriaan hackamorella. London oli muutenkin aivan ehdoton suosikkini hevosista. Urheilullisen näköinen hevonen joka hyppäsi hyvistä paikoista helpon ja kevyen näköisesti reippaalla ilmavaralla ja huonommistakin paikoista hevonen venyi ihan ihmesuorituksiin. Toki hackamoreakin voi käyttää väkivaltaisesti, mutta on silti ilo huomata, että aina kontrollin lisääminen ei ole yhtä kuin lisää rautaa ja vipuvartta suuhun.

tiistai 7. elokuuta 2012

"Hevosta ei voi tuntea kunnolla, ennen kuin on ollut sen kanssa tekemisissä jokaisena vuodenaikana"

Pakko se on uskoa. Ponia laiskottaa ja väsyttää. Edellisessä valkussa tuntui poikkeuksellisen tahmealta ja sama meno senkun jatkui eilen. Poni vaipui jo kuntoon laittaessa niin koomaan että se oikein säpsähti hereille kun rapsutin sitä niskasta.

Ihan outoa äkkiseltään kun on niin tottunut olemaan ratsastamatta juurikaan eteen. Toisaalta loistavaa harjoitusta, että oppii myös ratsastamaan eteen. Otettiin sellanen läpiratsastuksen omainen valkku, mikä teki ihan hyvää minun mukavuusalueen ulkopuolella kolhitulle itsetunnolleni. Asetuksia sisään ja ulos ja samalla tosiaan jouduttiin keskittymään aika tavalla siihen, että tahti pysyi hyvänä eikä meno lähtisi hiipumaan. Yritin kiinnittää erityistä huomiota käsiini, että olisin ne osannut itse kantaa. Hetken ne pysyvät kun skarppaa, mutta aika nopeasti ne kuitenkin vielä löytävät tiensä takaisin kiinni satulan kaareen. Laukannostoissa ei ollut ongelmia, mutta Ponin tahmeudesta johtuen laukan ylläpitäminen olikin nyt haasteellista. En huomaa tarpeeksi ajoissa että Poni pääsee pitkäski ja meno muuttuu etupainoiseksi. Helposti silloin könähdän myös itse eteen ja peli on menetetty. Jonna käski reagoimaan nopeammin olemaan pohkeella mielummin kerran vahva kun jäädä jankuttamaan. Uskalsimpa tosiaan tömäyttää kunnolla. Jotain Poni vireystasosta kertoo se, että jos olisin talvella tehnyt jotain tuollaista, niin oltaisiin menty maneesin katosta läpi niin että morjesta vaan. Nyt vaan hypähdettiin vähän tomerampaan laukkaan :D Samalla kun päästiin vähän enemmän ratastamaan laukkaa niin kiinnitettiin myös huomioita istuntaan laukassa. Perse pitäisi asetella tiivimmin penkkiin ja alapohkeesta pitäsi pitää parempi huoli ettei se a) puristaisi, mutta sitten taas toisaalta ei kuitenkaan b) heiluisi. Teenpä pikku listan tähän niistä asioista joihin on viimeaikoina erityisesti istunnassa paneuduttu:

-Kanna kädet, kyynerpäässä selvä kulma, älä vastaa hevosen vastusteluun jännittämällä käsiä alas suoraksi.
-Rauhallinen alapohje, lähellä hevosta, ei kuitenkaan puristaen.
-KATSE pitkälle eteen
-Kevennyksessä jalka rentona, älä siis nosta kroppaa jaloilla. (Tämä onnistuu jo aika hyvin, huonona päivänä sorrun vielä ylikeventämään, mutta huomaan sen aika nopeasti itsekin, koska silloin alapohje ei pysy paikallaan.)
-Laukassa selkä suoraksi, vatsa litteänä, ei mitään välimallin esteistuntaa vaan perse kunnolla penkkiin. Tähän auttaa kun yrittää muistaa kasvattaa jalkoja maata kohti. Vaikeinta on löytää se rentous jalkaan, jossa pohje pysyisi paikallaan, mutta olisi silti lähellä ja helposti käytettävissä. Tuppaan puristautumaan liikaa jolloin jänityn pakarasta asti ja istunnasta tulee muutenkin epävakaa.

Tänään otettiinkin sitten super-rennosti ja käytiin vaan kävelemässä reilu puoli tuntia. Nalle oli hienosti taas mukana. Oikein nauratti kun iso musta koira, joka rytistelee pusikoissa ympärillä ja hyppää polulle välillä ties mistä piilosta, ei aiheuta reaktioita, mutta outoa oksankarahkaa joka on imestynyt hiekkatielle, pitää väistellä. Pelästyipä tuo viime viikolla perhostakin :D


P.S. Otsikko on suora lainaus Kati Valtatie-Eskolan minulle jakamasta neuvosta.

perjantai 3. elokuuta 2012

Ratsastaja ja ratsu levon tarpeessa

Metsässä samoilu oli tehnyt tehtävänsä. Sen verran tahmealta tuntui valmennus eilen. Itse en osannut ratsastaa ja aina eteenpäinpyrkivä ja pikantti pomppu-Poni oli väsähtäneen tuntuinen!?

Kirosin jo maastoilupäivinä, että vasen jalka tekee ihan omiaan heti jos askellaji on jotain muuta kun käyntiä. Monet ratsastusongelmistani johtuvat juuri tuosta vasemmasta jalasta. Polvessa on jo lapsuudessa hankittu vanha vamma, joka alkoi oireilla sairastuttuani crohnin tautiin. Kipuilevasta ja krepitoivasta polvesta johtuen jalasta on tullut ajan kanssa lihaksistoltaan heikompi. Vaiva on sitä laatua, etten usko sen olevan parannettavissa ainakaan näillä tuloilla, (jos voitan lotossa kävelen coxaan ja ostan uuden polvinivelen) joten sen kanssa on vaan elettävä ja yritettävä tehdä parhaansa. Ehkä selittelyn makua, mutta tavoite kuitenkin on oppia pikkuvioistaan huolimatta ratsastamaan. Voihan pikkuvikainen hevonenkin olla mahtava, kunhan viat ottaa reenissä huomioon.

Tunnin aiheena oli taas pohkeenväistö. Kamppailin alkuun taas apujeni puristavuuden kanssa kunnes hoksasin käyttää mieluummin naputtavaa pohjetta. Sen jälkeen piti vielä säätää napautus niin, ettei jäänyt jatkuvasti muistuttamaan vaan muistutti vasta kun liike oli lähdössä käsistä. Saatiin ihan hyviäkin pätkiä ja koska Poni oli niin nuutuisen tuntuinen, myös harjoitusravissa oli ilo istua. Suurimmassa osassa väistöjä ongelmana oli kuitenkin liika jyrkkyys ja se etten saanut liikettä lopetettua silloin kun itse halusin. Myös eteenpäinpyrkimyksen kanssa oli ongelmia. Jos etupää lähti liiraamaan edellä ja korjasin pidätteellä, Poni saattoi jopa pysähtyä, ja jos ei pysähtynyt niin ravista tuli ainakin ihan kamalaa hiippailua. Sain myös Jonnalta kommentin etten saisi lukita kättä suoraksi alas (minkä ilmeisesti teen) jos Poni jännittyy ja nostaa pään. Nyt pitäisi muutenkin löytää se kultainen keskitie käden kanssa. Ensimmäiset kaksi vuotta kuuntelin joka ratsastustunti ainakin 20 kertaa käskyä "käsi alas!" ja nykyään kädet asuvat satulan kaaressa. Että perille meni. Nyt vaan pitäisi opetella kantamaan se kätensä ja luomaan jotain kulmaa kyynärpäähän.

Vikojaan voisi tässä luetella vaikka ja kuinka, ja vaikka laukannostot olivat taas niin hyviä että voisin jopa kuvitella niiden alkavan tosissaan sujumaan, ei valkusta jäänyt kyllä mitään parhainta fiilistä. Ponikin oli niin selvästi väsyneen tuntuinen. Se on silti mitä lutuisin tapaus. Tunnin jälkeen seisoskeltiin kentällä ja rapsuttelin sitä harjantyvestä. Poni asetteli turpansa olkapääni päälle ja painoi pehmo-turpansa kaulaani vasten. Siinä se sitten tuhisteli ja oikein antoi päänsä painua. Ihana eläin <3

Kuva: Heikki Saarinen

torstai 2. elokuuta 2012

Uusia maastoreittejä!

Mitäs se kentällä ratsastaminen onkaan?
Sisäinen kouluratsastajani on saanut pitää koko viikon lomaa kun ollaan samoiltu maastossa pitkin ohjin, laukkailtu enemmän ja vähemmän hallitusti ja olen ajoittain maastossa löytänyt Ponin ravista ihan uuden ulottuvuuden: upea, rento, venyttävä, rauhallinen vain muutamia adjektiiveja mainitakseni.
A-tiimi lähti viime sunnuntaina esittelemään minulle ja Ponille löytämäänsä reittiä, josta aukenivat taas lukuisat uudet mahdollisuudet ja tutkimattomat metsäpolut ja -tiet. Reitti oli paikoitellen aika kivikkoinen ja yhdessä kohdassa oli pakko ihan taluttaa kun viettävä kallio ja suuri syvä lammikko tekivät turvallisesta etenemisestä ratsain mahdotonta. Muutenkaan reissu ei ollut ehkä niitä hehkeimpiä. Ilma oli super-painostava, ukkonen jyrisi jossain etäämpänä. Meno ei ainakaan helpottunut, kun Poni polkaisi ekassa vauhtipätkässä toisen etukengän pois ja arkoi jalkaa välillä oikein kunnolla. Taluttelinkin melkein puolet matkasta kun maantiellä oli paljon irtosoraa joka sattui Poniinin kavioon erityisesti.

Ja sitten ne ***vetin lehmät!
Ajattelin että kyllä tämä tässä kun maasta käsin ja on kaverikin mukana. Lopputulos oli kuitekin sellainen kuviokellunta keskellä tietä, että hyi olkoon! Poni pyöri pää pystyssä väkkäränä ympärilläni, tippui ojaan, meinasi nousta parikin kertaa pystyyn ja samaan aikaan Alli otti pikkuhatkat. Ajatteli varmaan että hän ei jää tätä sekoilua katsomaan. Selvittiin kuitenkin hengissä ja ehjänä ja sadan metrin kävelyn jälkeen Ponin pääkin laskeutui normaalitasolle (sekä fyysisesti että henkisesti). Loppumatka menikin kommelluksitta.

Tiistaina Emmikin tuli mukaan Artulla. Lähdettiin tutkimaan yhtä ihanan näköistä sivutietä. Otettiin tien alkupäässä rauhallista laukkaa kun näytti niin mukavalta ja sitähän sitten jatkettiin melkein kilometritolkulla. Koko tie oli enimmäkseen nouseva ja mukavan pehmeä pohja teki siitä loistavan laukattavan. En ole tainnut sitten viimekesän Pohjanmaalla maastoilun laukata noin pitkää pätkää yhteen menoon. Tie päättyi kääntöpaikkaan, lähdettiin tyytyväisenä takaisinpäin ja mentiin tutkimaan sivuhaaraa. Samassa kuulimme kuinka tiellä viiletti kauhealla kolinalla tukkirekka! Katselimme toisiamme silmät pyöreinä, että onneksi ei tullut äsken vastaan kun viiletettiin tukka putkella pitkin tietä. Rekka kävi kääntöpaikalla, olimme toisessa tienhaarassa kun se tuli takaisinpäin ja siihen tiellehän se sitten jäi jotain kantoja kyytiin nostelemaan. Ja tie todellakin niin kapea, että ei päästy hevosilla ohi. Päädyttiin rämpimään umpimetsään, että päästiin tukkirekan ohi. Huh mitä touhua! :D Loppumatka taas kommelluksitta.

Eilen Jonna sitten päätti lähteä ihan jalkaisin näyttämään meille sen ns. "oikean reitin", joka olikin huomattavasti helpompikulkuisempi ja vähemmän kivikkoinen. Saatiin tehtäväksi kulkea sitä vaan usein niin tulee hyvä ja selkeä polku. Tutkittiin taas sivuteitä ja löydettiin yksi niin mahtava, että ei meinattu uskoa todeksi. Pitkä ja hyväkuntoinen metsäautotie jonka ympärillä metsä oli niin satumaisen kaunis että olin päänahkaa myöden ihan kylmillä väreillä. Tarpeeksi pitkälle kuljettuamme huomasimme että piruvie, nyt ollaan sellaisella tiellä missä ei saisi ratsastaa. Hups. Harmitti ihan vietävästi kun se oli niin kaunis paikka. Arttu on käyttäytynyt todella mallikaasti maastossa! Jossain vaiheessa oli pientä ongelmaa kun se oli kireä ja jännittynyt, eikä voitu esimerkiksi laukata niin, että Poni olisi mennyt edellä. Eilen onnistui pitkästä aikaa sekin.

Kylmissä väreissä <3