keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Vesitreeni part I

Päätin lähteä purkamaan vesiahdinkoa targettrainingillä, jossa vastaehdollistan hevosta siihen, että pelottava asia onkin itse asiassa ihan kiva juttu. Aloitin niin pienestä, että tiesin ettei se aiheuta Vallulle kuin korkeintaan pientä huolestuneisuutta: vedellä täytetty kuminen ruokinta-astia peltotiellä. Vallun oppimiskaava näissä hommissa on melko vakio. Se hoksaa yleensä aika nopeasti mitä siltä halutaan, tällä kertaa alkuun riitti katsominen astiaa kohden. Merkkisana ja nami suuhun. Ensimmäisen turpakosketuksen veteen se otti melko nopeasti. Sitten se taas kuumeni hyvin tavalliseen tapaan. Tämä on kuulemma melko tyypillinen positiivisella vahvisteella treenatessa. Kierrokset vähän nousee kun huomaa että tulee palkkaa, jolloin ei enää oikein jaksa keskittyä siihen mistä se palkka nyt oikein tulikaan. Vallu tarjosi luopumista ja hamuili turhautuneena, kun se ei nyt riittänytkään. Palattiin askel taakseppäin jossa katse taas riitti ja sitten tulikin jo monta turpakosketusta peräjälkeen. Tähän meni n. 5 minuuttia, jolloin kaveri sanoi että pidetään tauko ja lähdimme pellolle koirien ja hevosen kanssa käppäilemään.

Puolisen tunnin päästä palattuamme astian pariin aloitettiin kävelemällä sitä kohti ja heti tuli monta kosketusta. Yritin liittää kaverin neuvosta vihjesanaa "vesi" kosketukseen. Sitten tapahtuin ihan yllättäen iso bonus. Vallu lämpeni taas vähän ja hermostuneena alkoi kuopimaan ja kas jalka olikin yhtäkkiä vedellä täytetyssä saavissa. Iso JES! nami suuhun ja Vallu rapsujen saattelemana taliin. Tähän meni ehkä max. tonen 5 minuuttia.

Hyvältä näyttää!
Tästä jatketaan!

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Voiko sitä kutsua fobiaksi?

Sehän on selvä että hevoset pelkäävät. Liian rohkea ja peloton hevonen olisi aroilla ollut kuollut hevonen. Pelon määrässä ja ragoinnissa on valtava haitari. Kokenut ja iäkäs hevonen pelkää yleensä vähemmän, koska se on nähnyt kaikenlaista ja useita kertoja. Myös roduilla ja jalostuksella on merkitystä. Räjähtävän kapasiteetikas täysverihevonen on helposti, ei ehkä säikympi, mutta reaktioissaan suurieleisempi säikähtäessään. Kun taas jyhkyt kylmäveriset pysähtyvät useiksi sekunnin kymmenyksiksi paikalleen arvioiden tilannetta, ennen kuin päättävät käyttävätkö energiaansa pakenemiseen.

Sen vähän aikaa mitä PRE-rodun kanssa olen ollut tekemisissä, olen huomannut että ne ovat jännä yhdistelmä herkkää reaktiivisuutta ja rohkeutta ja pelottomuutta. Tämän uskoisin johtuvan vuosisatoja kestäneestä sota- ja härkätaistelujalostuksesta. Näiden hevosten jalostuksessa on ollut tärkeää säilyttää tiettyä herkkyyttä ja äärimmäistä kokoamiskykyä, mutta samalla niiden on tullut olla luonteeltaan rohkeita ja pelottomia.

Vallu on juuri sellainen rohkea ja peloton. Traileri ei kammota. Pressujen päällä ollaan kävelty. Työkoneiden ohi ollaan ratsastettu. Liikenne on vielä vähän jännää, kun se on niin uutta, mutta hienosti on hyvällä mielentilalla onnistunut rekkojen ohiviiletys ja roska-auton ohitus kapealla tiellä. Vallun tyyli säikähtää on tyyliltään sivuloikka ja jähmetys, eli ei mitään takavasemmalle poistumisia. Joku ihan uusi merkillinen muoto (kuten traktorin rengas keskellä pihaa) saa sen pörisemään, mutta lopulta se ei vaadi paljonkaan houkuttelua, kun se menee itse sitä katselemaan ja maistelemaan.

On kuitenkin yksi poikkeus.

LÄTÄKÖT

Vallun mielestä kattilan kannen kokoinen lätäkkö voi olla hellis portal to another dimension. Se ei suostu maastossa kävelemään taluttamatta edes kevyen kurakon yli. Viimeviikolla se hyppäs metrin loikalla sivuun kun meinasi huomaamattaan astua siihen kattilankannen kokoiseen routakuoppalätäkköön. Pysähdyin samalla reissulla vähän isomman lätäkön viereen. Asettelin hevosen sen toislle puolelle ja menin kyykkyyn toiselle puolen maanittelemaan hevosta edes haistelemaan. Kamala pörinä, jalat tukevassa haara-asennossa ja silmänvalkuaiset vilkkuen Vallu tujoitti lätäkköä. Työnsin siihen sormeni ja Vallu järkyttyi niin että pakitti ja täti meinasi olla itse rähmällään lätäkössä. Varmaan kymmenen minuuttia maltoin maanitella ja jouduin tyytymään siihen että vuolaaiden kehujen saattelemana Vallu uskalsi haistaa lätäkköä... 30 senttimetrin etäisyydeltä.

Ymmärrän ihan pikkaisen paremmin, jos hevonen kammoaa traileria. Se ei ole luonteva paikka hevoselle ja sen kyydissä on aina enemmän tai vähemmän epämukava hevosen olla. Mutta voiko tästä maailmasta paljon luontevampaa asiaa hevoselle olla kuin lätäkkö? Täällä kotoisassa Suomessa syntyneelle ja kasvaneelle hevoselle luulisi lätäkön olevan maailman tavallisin ja tylsin asia. Ja seuraava kysymys: Mitä ihmettä teen tuon kanssa? En halua mennä kentällä esteratsastusta, joka kerta kun on satanut. Miten saan hevosen, joka suostuu juuri ja juuri pöristen haistamaan lätäkköä kolmenkymmenen sentin etäisyydeltä, ravaamaan, laukkaamaankin lätäkön yli? Tilanne menee tragikoomisuudessaan ihan pikkiriikkisen tädin hilseen yli.

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Mikä valmennus! Mikä fiilis!

Tiistaina junnu sai popottimet etujalkohin ja saikin sitten vaan olla kolme päivää huningolla ja totutella rauhassa. Lauantaina käytiin pellolla taluttelemassa vähän ylä- ja alamäkiä ja samalla nenusteltiin kaverin 7kk belgianpaimenkoiran kanssa. Vallu oli mahtavan rohkea, itsevarma ja seurallinen koirakaveria kohtaan vaikka koiraa selvästi vähän jännitti. Joka kerta jaksan vaan yllättyä miten järkevä ja tyyni Vallu on aina sellaisissa tilanteissa, missä voisi olla jotain aihettakin puhinaan.

Tänään oli sitten Katan valmennus. Viimeksi tehtiin niitä pysähdyksiä, ohjailtiin vähän ympyrälle ja otettin suorilla pätkiä ravia. Vallu tuntui jo alkuun tosi hyvälle. Sillä oli mukavasti eteenpäinpyrkimystä, joka sisälsi myös poikkeuksellisen paljon rentoutta. Se haki ensimmäistä kertaa vähän itse tuntumaa ja käväisi useammankin kerran sellaisessa "esinyökyssä". Vaikeutettiin hommaa sitten heti kertaheitolla enemmän ja alettiin tehdä kulmiin voltteja! Eiväthän ne tietenkään ole sellaisia voltteja mitä kokeneen hevosen kanssa tehdään: ne eivät ole pyöreitä ja ainoa tavoite oli että etujalat edellä ja takajalat perässä. Mutta mitä tekikään pikkuruuna. Alkoi ensin taipua rungosta ja sitten vielä asettuakin! Ja taas muistutan että nämä ei ole sellaisia asetuksia ja taipumisia mitä aikuinen hevonen tekee. Ne säilyy korkeintaan kolmen askeleen ajan, mutta miten haastavia ne on nuorelle hevoselle ja miten hyvin niitä alkoi tulemaan.

Onhan se nyt käsittämättömän abstrakti asia nuorelle hevoselle, että haluan sen taivuttavan niskaansa 1-2 nikaman kohdalta ilman että se kallistaa päätä sivulle, ja samalla haluaisin että se pidentää ulkokylkeään ja lyhentää sisäkylkeään. Samalla pitäisi vielä kulkea samaa reittiä niiden etu ja takajalkojen kanssa. Se ei kuitenkaan tuntunut nyt edes vaikealta. Vallu vaan jotenkin hoksasi! Lopuksi otettiin taas suorilla urilla vähän ravia ja tänään tuli kyllä rennoimmat ravit sitten ikinä. Pikkuhiljaa loppuu se alakaulan pullottaminen.

Ei juurikaan alakaulaa
Oman tekemisen karsiminen on haastavaa. Aina tahtoo unohtua se, että anna vain niitä apuja jotka hevonen ymmärtää äläkä anna turhia apuja. Katakin sanoi, että on parempi antaa sen mennä hitaasti omalla tasapainollaan, koska se vauhti tulee sieltä kuitenkin jossain vaiheessa kun hevonen on valmis. Minullehan se sopii. Emma saa taitavampana hoitaa nuo vauhdikkaat hommat. Tänään kuitenkin ratsastin itsekin todella hyvin. Mieleni oli tyyni ja huoleton. En ollut turhassa kontrollintarpeessa ja mielestäni myötäsin todella hyvin ja pehmeällä kädellä aina kun Vallu tarjosi sitä esinyökkyään tai asettui. Ja kyllä sen huomasi hevosesta, koska se alkoi tarjoamaan noita asioita.

Tällä jaksaa taas pitkään huonoakin kautta. Hevonen oli ainakin kovin tyytyväisen oloinen, ottaen huomioon että monikin asia ratsastushommissa suoraan sanottuna vitutti sitä alkuun. Se tuli laitumelta paalilta ravaten mun luokse. Ehkä sekin kertoo jotain :)

perjantai 18. syyskuuta 2015

Vallustel

Elämä jatkuu ja ei voi valittaa. Nyt pääsen keskittymään ihan satasella Valluun ja sen olen tehnytkin. Ollaan oltu jo lapsivalkussa ja maastoiltu ollaan kerran viikossa. Miedän viikko-ohjelma koostuukin kolmesta liikutuskerrasta joista yksi on joko Emman "kunnon ratsastusta" tai minun kanssa valvovan silmän alla lyhyessä valmennuksessa treenaamista. Yhden kerran viikossa mennään maastoon ja yksi kerta tehdään maastakäsin: puomeja, etupään ja takapään siirtelyä (itse kutsun tanssitermein isolaatioiksi), äänikomentoja ja kontaktia. Välillä vaan harjaillaan ja rapsutellaan ja olen kuulkaa ihan leikkinyt sen kanssa laitumella. Vallu ravailee päätä viskellen vieressä ja pysähtyy ku pysähdyn. Siirtelee etupäätä kun hyppelen puolelta toiselle. Ihan mahtavaa ja riemukasta! Nykyään se tulee jo piiitkältä laitumelta vastaan ja näyttää oikein nyrpeää naamaa, jos satun olemaan vaikka iltatallia tekemässä ja otankin mukaan jonkun toisen hevosen.

Kaiken kaikkiaan Vallun asenne on kokenut ihan huiman boostin. Sellaiset asiat mistä se aikaisemmin hermoistui, tai jotka sai sen ihan raivon ja malttamattomuuden partaalle, ei enää tee niin. Vallu ei enää niinkään jumpittele ja jumita ratsastaessa, jos joku ei häntä mielytä. Joko jonkinlainen "uhmis" on väistymässä, tai sitten hän on vaan hoksannut, että näistä hommista saa aina kuitenkin jonkinlaisen palkkion. Tiistaina kävin ratsastuksen päätteeksi sänkkärillä (yksin!) kävelemässä ja Vallu ei olisi halunnut tulla sieltä pois. Vielä kun totutaan kunnolla kaikkeen jännään mitä maastot pitää sisällään, niin tästä tulee ihan voittamaton maastopolle.

Yksi iso askel aikuisuuteen otettiin tiistaina, kun jätkä sai kengät etusiin. Sen päälle onkin nyt saanut sitten pikku loman kiitokseksi hyvästä asenteesta ja rehdistä suorittamisesta, ja samalla aikaa totutella raskaampiin tossuihinsa ihan ilman ylimääräisiä haasteita. Vallunhan olisi kaviolaadun puolesta voinut melkeinpä pitää kengättä, mutta talviliukkaita ja maastoiluja ajatellessani päädyin kuitenkin kenkiin ja ensimmäiseksi en halunnut laittaa joka jalkaan hokkikenkiä. Ei kiitos yletöntä haavahoitoa. Katsotaan josko saataisiin vaikka "kesällä kengättä" -systeemi toimimaan. Buutsirumba on niin hanurista kurakeleillä.

Sunnuntaina valkkuun. Emma nostelee jo suhteellisen sujuvasti laukkaakin Vallulla. Josko kohta minäkin :)

lauantai 12. syyskuuta 2015

Broncan viimeinen matka

Päätin jo keväällä että tämä saa olla Broncan viimeinen kesä. Jännetupin mentyä sököksi ja vanhan hevosen jäätyä seisomaan vuodet vierivät kuin hyökyaalto sen päälle. Liike on lääke ne sanoo. Niin se kai sitten on. Jalka oli välillä hyvä välillä huono. Metacami oli pakko olla pakissa jatkuvasti ja välillä sai ravata kylmäämässä monta kertaa päivässä. Eihän se kai ole hevosen elämää. Vein Broncan Viitapohjaan samalle tallille kesäksi, jossa ensimmäiseen vuokrahevoseeni Vilmaan tutustuin. Bronca sai olla lauman pomo ja loppukesästä sille tuotiin vielä vuotias varsa omittavaksi. Bronca ei tykkää kamalasti muista hevosista, mutta jos ne on vauvoja, niin asia on ihan eri.

Päädyin ammututtamaan Broncan. Kustannukset olisivat kasvaneet aika suuriksi lopetuksen ja ruhon hävittämisen suhteen ja kun eläinlääkärikaveri vinkkasi lähikunnasta metsästäjän, joka nolladiilillä lopettaisi ja ottaisi hevosesta lihat, päädyttiin siihen. Ja tyytyväinen olen valintaan. Kuulin aika kamalia juttuja lääkkeillä lopettamisesta, silloin kun se ei onnistu.

Emman kanssa ajettiin rakas hevosemme niityn laitaan. Annoin riimunarun miehelle ja toinen hipsi kiväärin kanssa Broncan eteen. Pää rehuämpärissä se lähti. Putosi niille sijoilleen ja sitä pääni kokoista reikää hevosen leuassa katsottuni tajusin että se ei kärsinyt sekunttiakaan. Me itkettiin ja halattiin Emman kanssa. Ja se kiväärimies halasi meitä. Ja taivaalla oli tuplasateenkaari.

Sitä pitkin enkelini laukkasi kivutta pilven päälle.