Lohduton fiilis

Motivaati kirjoittaa tai ratsastaa ei ole ollut mitenkään pilviä hipova. Tai motivaatiota ratsastaa on, mutta joku raja kivunsiedollakin. Eipä ihan kamalasti ole ollut mistä kirjoittaa, mutta vähän kuitenkin jotain.

Olin lauantaina tosi reipas tyhmä ja menin Mimmillä Iitun valkkuun. Sen lisäksi, että vasen käteni oli lähes hyödytön päätti Mimmi-poni esitellä kaikki mahdolliset kommervenkkinsä. Se pukitti noin miljoona keraa, teki äkkijumituksia ja ryösti laukassa useamman kerran ihan omille teilleen. Lisäksi tunsin sen harkitsevan pystyynnousemistakin pari kertaa, mutta ei sentään tehnyt sitä. Olin päättänyt todistaa Iitulle etten ole mikään valmiiksi-luovuttaja ja olinkin ihan vaativimmillani. Sehän ei Mimmiä miellyttänyt, vaan se todellakin yritti ihan kaikkensa ettei olisi tarvinnut tehdä mitä pyydetään. Ja harjoitushan oli niinkin vaativa kun ensin käynnissä pitkillä sivuilla askel pitkäksi ja venymään, lyhyillä sivuilla lyhyeksi ja askeleessa sama tahti. Ja sama ravissa. Mimmi meni jopa niin pitkälle että nosti mielummin (pukki)laukan kun pidensi ravissa askelta. Kehuin kyllä reaktiosta eteen mutta silti: Huokaus. Laukkareeni otettiin helpotetusti niin että puoliympyrää laukassa ja puoli ympyrää ravissa. Ilmeisesti tarkoitus oli vaan saada niitä nostoja, että niistä tulisi Mimmillekin vähän arkisempia, mutta aikamoiseksi ponikiukutteluksi meni. Kaverin oli pakko ratsastaa pienellä ympyrällä keskellä kenttää koska muuten Mimmi rynni vaikka kylkimyyryä laukassa kaverin luo. Onneksi en ollut lähelläkään tippua (mulla on ilmeisesti kuitenkin parempi tasapaino kun mitä toi jatkuva tipahtelu antaa ymmärtää), enkä loukannut kipeätä kättänikään kun kerran kun jouduin ottamaan sillä tukea Mimmin kaulasta yhdessä(kin) pukissa.
Mimmi oli kiukutteluunsa käyttänyt niin valtavasti energiaa, että oli kevyestä harjoituksesta huolimatta aivan hiessä tunnin päätteeksi. Niin olin kyllä minäkin. Käsi on myös ollut sen jälkeen niin kipeä ettei tulisi mieleenkään ratsastaa. Selvästi nyt tuntee että joku lapaluuhun kiinnittyvä lihas on revennyt kiinnikkeestään, koska joissain liikkeissä se ihan kun muljuu tuolla nahan alla.

*** EDIT HUOM:
Selvisi pari päivää tämän jälkeen että Mimmi oli ilmeisesti saanut "hippikivennäisestä" jonkinlaisen allergisen reaktion. Havaitisn kyllä nämä matalat pahkurat selässä ennen tuntia mutta ne olivat niin matalia ja aristamattomia etten ajatellut niiden vaikuttavan menoon. Ilmeisesti kuitenkin herkkähipiäinen heppa oli sitä mieltä että näin ei hommia tehdä. Selvisipä ainakin ettei syy ollut luokattoman huono ratsastus.****

Sunnuntaina olin melkein lähdössä katsastamaan itselleni mahdollista ylläpitoheppaa, mutta se ehti lauantain aikana mennä toisaalle. Sillä hetkellä ei haitannut vaan vedin kaverin tupareissa lohduttavat punaviinikoomat kun ei tarvinnut lähteä sunnuntaina ajelemaan Virroille niissä merkeissä.

Mielessä on käynyt paluu ratsastuskouluun. Saisi ratsastaa sellaisilla hevosilla, jotka olisivat säyseitä ja luotettavia. 
Että sellaista. Kiva harrastus ja kaikkea. Silti olen ihan kärvistellyt koko viikon kun en voi mennä tallille. Onpahan tullut lenkkeiltyä koiran kanssa: eilenkin tehtiin melkein kahden tunnin metsälenkki.

Laitan loppuun pari kuvaa Nallen edesottamuksista. Katselin tuossa saikkupäivänä koneelta jotakin leffaa ja koira temusi hirveällä tarmolla vieressä kenkänsä kanssa. Yhtäkiä havaitsin täydellisen hiljaisuuden laskeutuneen. Pojalle oli tullut väsy.

Kuvat kännykkälaatua kun en uskaltanut nousta ja tavoitella kameraa kun olisin herättänyt koiran :D

Kyllä nainen kivun kestää...

..muttei sitä häpeää, joka syntyy kun lentää kohtalaisen pahasti hevosen selästä toisen kerran kolmen kuukauden sisällä.

Eilinen ei ollut mun (eikä kyllä Samunkaan) päivä. Mietin jo kotiin ajaessa että onpa "kiva" lähteä täyden työpäivän jälkeen tässä tasiasen tappavassa sateessa, märältä koiralta haisevassa autossa ajelemaan tielle, jolla ajaminen uhkaa joka metrillä sekä henkeäsi että auton rakenteita, kohti rentouttavaa maastolenkkiä.

Poni oli heti kättelyssä ihan spesiaalituulella. Aika harvoin olen millään tavalla joutunut sen kanssa otaamaan yhteen, mutta eilen se sai mm. päähänsä että voi yrittää juosta mun yli karsinasta veke. Otin koiran mukaan maastoon ja aattelin että mennään ihan rauhassa käppäillen. Ei tullut tapahtumaan. Yleensä saan mennä ihan pitkin ohjin kun vauhti on perus löntystelyä, mutta nyt ei voinut antaa yhtään kyllä ohjaa. Ja kun ei saanut mennä eteenpäin niin suuri osa matkasta taitettiin käyntivauhtista ravia. Ajattelin sitten jossain kohtaa että otetaan pieni pätkä ravia jos kerran menohaluja löytyy. Poni tarjosi laukkaa, en antanut laukata joten Poni päätti että hankkiutuu eroon hissuttelevasta kuskista. Poni jatkoi matkaa peräpää villisti puolelta toiselle lennelleen ja koira lähti perään. Koira tuli huutamalla takaisin, Poni ei. Siinä tallille tallustellessamme tuli jo puhelinsoittokin. Naapuri oli ollut metsässä koiriensa kanssa, kun Poni oli viilettänyt kaikki kamppeet päällä ohitse. Nopean naapuruston puhelinrumban jälkeen paikalle oli saatu Laura joka oli todennut Ponin löytäneen tiensä omaan karsinaan ja soitteli sitten minulle olenko kunnossa.

Tulin tantereeseen naama-olkapää-polvi -laskeutumisella, joten päätin käydä terveyskeskuksen päivystyksessä näyttämässä itseäni kun kipeääkin teki. Siellä kuitenkin maatessani hengittäminen helpottui ja sain melkien itsekin todettua kättäni painelemalla että luita ei ole rikki, lihaksia vaan. Munuaiset oli ottaneet kanssa pikkutärskyn, kun virtsanäytteessä oli verta. Suurin häpeä oli soittaa miehelle ja kertoa mitä on taas tapahtunut. Onneksi mies aloitti vuodatuksensa ennen kun ehdin omaa asiaani kertomaan. Hän oli unohtanut katsastuksen ja koira oli pistellyt koppinsa 50e lämmityskaapelin 10 sentin pätkiksi. Siihen sitten vielä lisäämään, että avokki tippui taas hevosen selästä. Toinen häpeä oli soittaa töihin. Uhkaavat varmaan kohta fuduilla jos en vaihda harrastusta.

Mustelmia ja kuhmuja on vaikka muille jakaa, mutta suurin vaiva on valtava vitutus. Harmittaa. Paljon!
(loppuun itsesäälistä jupinaa)

Antoisa harjoitusravireeni

Joskus vähän hävettää etten osaa istua harjoitusravissa. Tai siis viimeisen vähän vajaan vuoden aikana en ole osannut. Olenhan kuitenkin ratsastanut nyt jo yli 3,5 vuotta ja moni voisi väittää, että kyllä se jo kuule kuuluu osata.
 Mutta hei, seuraavaksi seuraa selittelyä (se on vähän niiku mun juttu):

Kahden ja puolen viikon päästä tulee Ponin kanssa vuosi yhteistä taivalta täyteen. Poni oli aikamoinen harppaus kaikista niistä hevosista, joita aikaisemmin olin ratsastanut. Mitenkään yhtäkään hevosta väheksymättä (hevoset on kutenkin aina hevosia eli ihania ja jokaisella on ne omat parhaat juttunsa). Poni oli ja on super-herkkä. Sekä avuille että kaikelle väärälle mitä satut ratsastaesa tekemään. Poni on osaavan ihmisen ratsukouluttama ja nuoreksi harrasteratsuksi, joka on revitty 3-4 vuotiaana niin pellosta ettei antanut riimua päähänsä pistää, sen osaamistaso on oikein huikea (mun mielestä). Koska Ponilla ovat ennen minua ratsastaneet sellaiset ihmiset jotka omaavat monikertaisesti kokemukseni ratsastuksesta, sen täytyy minun kanssani sietää poikkeuksellisen paljon virheitä. (Ja hienosti sietää.)
And to the point -> Ponilla ON haastava ravi. Sen on moni myöntänyt. Ja koska se on niin herkkä, tasapainon menetys tai vahingossa ohjasta tuen ottaminen saa sen vetämään herneet niin syvälle nasaaliin, että sen rauhoittelussa ja rentoutamisessa menee pieni ikuisuus. Siksi ei harjoitusravia Ponilla, kun ihan vähän ja harvoin.

Seuraava selitys:

Melkein surettaa ajatella nykyään ratsastuskoulun hevosia, kun tietää miten voimakkaasti herkkä hevonen reagoi huonoon istuntaan, jännittymiseen, pomppimiseen ja suusta nykimiseen. No mutta kukaan ei ole seppä syntyessään ja jotenkin alkuun on päästävä tässä ratsastusmaailmassa. Ratsastuskouluhevoset tekevät kullanarvoista työtä kultaisella luonteellaan ja kärsivällisyydellään jokaisen innokkaan heppatytön, -tädin, -pojan ja -sedän eteen. Ihan hiljan ratsastin myös ratsastuskoulun hevosella, siellä estetunnillani. Huomasin, että kyllähän minä osaan istua harjoitusravissa, vaikken melkein vuoteen ole uskonut sitä. Mutta mikäs siinä on istua kun heppa ravaa niin selättä kun vaan pystyy ja miettii että uskallanko luottaa tuohon selässäni olevaan ihmiseen.

Saakohan tuosta ny ristuksenkaan selvään? Eli osaan istua joo, mutta en _oikein_ liikkuvan hevosen selässä!

Nyt seuraa video. Vähän jännittää sitä tähän pistää, kun virheitä ja vikojahan löytyy, mutta toivoisin että jos jollain olisi vinkkiä siihen miten saisin tuon jalan rennoksi, alas, niin että jalustinkin alkaisi pysyä jalassa. Ja ihan best olis jos joku kertois vielä miten pystyis vaikuttaan kunnolla hevoseen samalla. Tyyliin millä reenillä saan pidettyä pakaran ja reiden rentona kun käytän pohjetta!

Video sis. Jonnan kommentit.
Niin ja jos joku ihmettelee mitä mä hölötän tossa alussa niin se on "Älä kato sinne niskaan"
Nii joo! Ja tän jälkeen mentiin myös ilman jalkkareita, enkä tippunu, eikä Poni lähteny kuuhun.

Syyskuvia Nallesta

Eilen pilkahti aurinko sen verran, että päätin pistää pojat pallottelemaan pellolle ja otin kameran käteen.
Ratsastelut onkin jäänyt vähemmälle koska kenttä on uima-allas ja maasto on vetinen räme. Tiistaina kävin Mimmillä kentällä hyppimässä lätäkköesteitä ja perjantaina kävin taluttelemassa viisi päivää seissyttä Ponia metikössä jossa polut oli muuttuneet ojiksi.

Lepakkokorvat!

Nalle auttaa.

Nalle on aina kaiken toiminnan keskipisteessä.

Mitä sä teet? Mihin me mennään? Mä tuun mukaan! Voi kun hauskaa! Mitä siellä tapahtuu? Voinko mä osallistua? Mitä me tehdään?

Tämä on se fiilis mikä meidän Nallesta noin ylipäätään huokuu. Aina. Jatkuvasti. Meidän perheeseen onkin jo hyvin tiiviisti iskostunut lausahdus "Nalle auttaa", koska Nalle todellakin "auttaa". Nallen auttaminen on lähinnä työnvaikeuttamista joka tavalla, mutta eipä sille voi olla vihainenkaan. Minkäs toinen luonnolleen voi kun pitää olla aina siellä missä tapahtuu.

Viikolla kitattiin yhdessä miehen kanssa auton helmoja ja vedeltiin pohjaan ruostesuojamassaa. Koska Nalle auttaa, massaa on edelleen pitkin Nallen päätä ja korvia.

Tänään olin työkaverin kanssa sienessä. Ja Nalle auttaa:

Ei ole lavastettu. Kurkotin oikeasti poimimaan sientä ja poika päätti mennä makaamaan sen päälle!

Pari tuntia metsässä ja tässä meidän saalis. Nalle on ihan puhki!