keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Skitsofreenistä harrastelua

Kehuinko viimeksi kuinka hienosti poni meni pelkällä kaulanarulla? Oli niin kuulolla ja yhteistyöhaluinen. Se taisikin sitten pinnistää kaiken herttaisuutensa ja kuuliaisuutensa tähän suoritukseen ja päättää hieman possutella sen jälkeen. Kaulanaruratsastusta seurasi "käyntimaasto", jossa ei niinkään kävelty kun ravattiin paikallaan tai käyntivauhtia. Välillä yritettiin ottaa lähdöt puusta tippuvasta lumesta, takaa tulevasta koirasta, edestä tulevasta autosta. Hienosti mentiin kaula kaarella, tossu nousi, puhina kävi ja emäntä pyöritteli päätään. Tästä päättelin, että ehkä jalkavaivoista johtunut kävelykuuri on aika pikkuhiljaa lopettaa, jos ei halua joutua maata kiertävälle.

Seuraavana päivänä suuntasin kentälle. Käynti tuntui hyvälle ja ravi tosi hyvälle, joten päätin ihan pikkiriikkiset pätkät ottaa laukkaa. Lyhyeltä sivulta ennen kulmaa kääntö ja muutama askel pohkeenväistöä uralle ja laukannosto ja melkein heti takaisin raviin. Pari hienoa nostoa tuli alle, jonka jälkeen saatoin oikein kuulla kun kuppi meni nurin. Broncaa suoranaisesti vitutti! niin paljon se olisi vaan halunnut mennä: se laukkasi paikallaan, lähti ravissakin viemään, takapää oli korkea, pupuloikkaa mentiin sinne tänne ja ärräpäät kaikuivat peltomaisemassa. Työstin sitten pitkään ja hartaasti harjoitusravissa ponia takaisin kuulolle, ja sain kuin sainkin sen lopulta rentoutumaan, kuuntelemaan ja malttamaan.

Tunsin itseni pitkästä aikaa niin käsittämättömän avuttomaksi tuossa tilanteessa, että pistin heti viestiä Emmalle. Kerroin mitä kävi, ja kerroin että tunnistan oman virheeni: jään tosi vahvaksi kädellä enkä uskalla ratsastaa pohkeella, jolloin saan alleni ruutitynnyrin, joka makaa sadalla kilolla käsille. Myönsin tarvitsevani apua ja Emma oli kultainen ja lupasi tulla lauantaina ohjeistamaan. Sanoi että kannattaa päästää myös menemään, koska siitä se tykkää ja sillä se rentoutuu.

Seuraavana päivänä suuntasin siis pellolle ajatuksena "päästää höyryjä" ja niitä höyryjä oli. Olen viimeksi pelännyt puhtaasti hevosen vauhtia vuonna 2010, kun ensimmäisen erittäin vauhdikkaan vuokrahevoseni kanssa yritin opetella menemään laukkaa maastossa. Nyt tiedän mikä on se vauhti, jolla tuollainen pikkuponi voittaa täykkärin peltolaukassa. Ei meillä mitään hätää kuitenkaan ollut. Jarrut oli ainakin silloin kun niitä paniikinomaisesti kaipasi (fiksuuttani??? laitoin kuolaimettomat tähän ralliin!), mutta ehkä pahimmassa kiihdytysinnossa saattoi tuntua siltä että mitenkähän tämä pysähtyy. Ja me mentiin niin lujaaaa! Pelkäsin ihan tosissani kuinka käy, jos hevonen esimerkiksi lipeää ja kaatuu. No onneksi mitään ei käynyt. Bronca oli samaan aikaan tohkeissaan, raukea ja hikinen eikä jaloissa ollut tippaakaan ylimääräistä nestettä!

No tottakai ajattelin että seuraavana päivänä kun hyppään kyytiin niin allani on rauhallisempi hevonen. Väärin ajattelin. Mielessäni edellisten päivien armoton prässi varustauduin kevyeen hömpöttelyyn: ilman satulaa, kuolaimettoman ja kaulanarun yhdistelmällä. Hyvin nopeasti selvisi kuitenkin että ohjat saa pitää kyllä kädessä tänään. Jäykkyyttä oli havaittavissa, mikä olikin enemmän kun odotettavaa, mutta kahdesta rankemmasta päivästä huolimatta esimerkiksi ravi-seis-ravi -siirtymisissä tarjottiin lähtökohtaisesti enimäkseen laukkaa.

Tänään otinkin sitten maastoratsastuksen merkeissä ensimmäisen erävoiton vähään aikaan. Pohjat on nyt ikävän kovat, kun lunta ei ole kovinkaan paljon tullut, mutta löysin lähistöltä hyvällä lumisella keskivallilla varustetun parinsadan metrin pätkän. Sitä sitten hinutettiin edestakaisin. Aluksi karmeassa paketissa ravaten (ja jalka nousi!), kunnes tuntu, että Bronca alkaa olla enemmän kuulolla kun menohaluissa. Sitten otettiin oikein mukavia askeleen lyhennyksiä ja pidennyksiä ravissa, ja lopulta kokeiltiin JOSKO voisi laukata ilman raketinomaista ampaisua karmeaan vauhtiin. Pari kertaa Bronca yritti lähteä, mutta ymmärsi lopulta että emäntä on nyt huumorintajuttomalla päällä, eikä auta kun mennä vaadittua nopeutta. Ja lopulta alkoi emännällä huumorintaju löytyä, kun hevonen ensimmäisen kerran päiväkausiin laukkaa nätisti: ja vielä maastossa! Eikä kotimatkalla otettu kuin kahden käden sormilla laskettava määrä raviaskelia, kun viimeaikoina samoilla sormilla on voinut laskea käyntiaskelia.

keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Sisäinen hippi elää ja voi hyvin

Pakko heti kärkeen myöntää että tietysti luen Kaktun blogia, siitä sain idean tämänkin päiväiseen yritykseeni eikä auta kun olla kiitollinen. Kaktu postasi hiljan videon, missä menee Futuralla kaulanarulla. Meillä kaulanaru on ollut myös käytössä, mutta sen pääasiallinen tarkoitus on ollut toimia ratsastajan kauhukahvana siinä vaiheessa kun tasapaino meinaa pettää, ettei tarvitse repiä hevosta vahingossakaan suusta.

Videon innoittamana lähdin tänään kentälle varustuksenani kaulanaru ja varmuuden varuiksi kuolaimettomat suitset. Pitkien alkukäyntien jälkeen tehtiin hetki vähän vakavamielisemmin hommia hiljaisessa tahdissa kun jalat eivät ole vielä ihan priimakunnossa. Tämän jälkeen heitin ohjat pois ja aloin testailemaan miten homma toimii kaulanarun kanssa. Muutaman kerran jouduin lähinnä suuntaa korjatakseni (kentän portti auki, joten voihan siitä yrittää vaivihkaa liukua ulos) ottamaan ohjan käteen. Äänellä ja istunnalla auttaen saatiin tosi nopeasti aika teräviä pysähdyksiä käynnistä, kokeiltiin vähän kaarevia teitä: voltteja ja kolmikaarista ja lopuksi otettiin vielä ravia. Olin jatkanut näitä touhuja ehkä 15 minuuttia ja oltiin saatu alle jo muutama mieltäylentävä ravista käyntiin siirtyminen, kun päätin kokeilla millaisen jarrutusmatkan vaatii ravista seis. Ilmeisesti kaksi metriä. Koko tienoo raikasi kun kehuin niin vuolaasti, hyppäsin välittömästi alas ja kapsahdin ihanan tamman kaulaan. On se hieno! Loppukäynnit tepasteltiin taas irti kulkien pää melkein emännän selässä kiinni. Onko olemassa tässä maailmassa mitään mistä saisi vastaavan fiiliksen!? Onneksi tallilla ei ollut juuri ketään: ei näkemässä tätä hienoutta eikä kuuntelemassa hehkutustani :)

tiistai 21. tammikuuta 2014

Vielä olemassa, mutta kiireinen

Elo on ollut melko rankkaa viimeaikoina ja siksi bloginkirjoittelukin on jäänyt taka-alalle. Edelliset kahden päivän vapaat pidin uudenvuoden tietämillä ja seuraavat ovat tiedossa helmikuun puolella. Lompakko vaikeroi tyhjyyttään, ja koska autokin (tai tarkemmin auton akku) päätti pakkasten edessä alistua ja luovuttaa, ei jää muuta vaihtoehtoa kun painaa töitä töitä töitä.

Muutaman kerran olen päässyt seuraamaan Broncaa muiden liikuttamana. Ida ratsasti Broncan muutama viikko sitten ja molemmilla näytti olevan hauskaa. Kiinnitin itse heti huomiota siihen miten Broncan etupainoisuus on hävinnyt aivan täysin. Ida ratsasti hyvällä asenteella ensin vain paljon eteen, jotta hevonen lämpenee ja vetreytyy, ja sai tätä kautta taivutukset paremmin läpi. Emma ratsasti Broncan pienen rokotusloman jälkeen reilu viikko sitten ja sai taas ihmeitä aikaan. Sain Emmalta neuvot että nyt vaan rohkeasti vaatimaan, koska kunto on parmpi ja koska kunto on parempi, myös tietynlainen höökiminen avuista läpi yrittää nostaa päätään. Siis paljon tehtäviä nopeassa tempossa ja vaihtelevasti, ettei neiti ennakoi turhia (joo tiesinhän minä senkin, mutta kun aina ei oma mielikuvitus riitä!). Emma kommentoi myös laukkan parantuneen.

Siinä muutama päivä koitettiin touhuta ohjeiden mukaan, kunnes kovat pakkaset pakottivat hieman hissuttelemaan ja sitten puhkesikin rivi molempiin takasiin. Ilmeisesti mudassa seisominen sai vuohiskuopat kuivumaan niin, että pakkasten alettua se halkeili auki. Aivan uusi vaiva minulle hoidettavaksi, mutta toistaiseksi vaikuttaa hyvältä. Kävelylenkkejä on tehty talutellen ja tänään jo selästäkin, jotta nesteturvotus hieman laskisi. Ensin tehtiin molempiin jalkoihin betadinehauteet, jotta ruvet pehmenisivät ja nyt niitä on ahkerasti rasvailtu ja hyvältä vaikuttaa. Jokaisella rasvauskerralla rupea tipahtelee mukavasti pois ja rasvaaminen parantaa vuohiskuoppien kuivuutta, jotta nahka ei halkeile lisää. Tänään tunnin käyntimaaston jälkeen toinen takanen oli jo aivan normaali kuivahko itsensä.

Päivät pitenevät kohisten. Kohta ehtii jo töiden jälkeen valoisalla maastoon!

perjantai 3. tammikuuta 2014

Kun se nyt kerran on oma niin sitten se sekoo

Voihan härregyyd! Espanjanponissa on virtaaa. En tiedä mikä on syynä nyt kun väkirehutkin otettiin lähes kokonaan pois, mutta olen leikkinyt viime viikolla enemmän litran mittaa kun ratsastajaa. Tai no on aavistus siitä, että kyseessä voisi olla Neron lähdöstä aiheutunut äitiväsyn loppuminen, ja kuitenkin pohjalla on jo jonkinlainen peruskunto. Kai se vaan on niin että kapasiteetin kasvu ja rauhallisuus ei niin hyvin kulje käsi kädessä.

Maastossa ei varsinaisesti ole ollut muuta ongelmaa kun ajoittainen jarrujen totaalinen häviäminen, mutta kovimmat kyydit sain uudenvuoden aattona. Ja vannon kautta kiven ja kannon, että paukkeella ei vielä siinä vaiheessa ollut mitään osutta asiaan. Käynnissä ja ravissa mentiin vielä ihan nätisti, mutta laukannostoissa Bronca alkoi törkeällä tavalla ennakoimaan ja kun en antanut mennä puski sisäpohjetta vasten ja sitten mentiin pari kierrosta pukkilaukkaa. Tottakai mielessä kävi onko kipeä jostain kun nyt yhtäkkiä näin tekee, mutta ainakaan selkää painelemalla en saanut mitään reaktioita ja juuri saatiin synninpäästö meidän satulallekin. Kyllähän se siitä sitten kun vaan laukkasi. Puoli kierrosta mentiin aina nätisti ja suoran auetessa mamma veti kaasun pohjaan ja taas neuvoteltiin. Huh huh. Ei ollut kaukana että olisin keräillyt itseäni kentän hietikolta.

Epäily kipeydestä kaikkosi sitten seuraavalla kerralla kun näin minkälaista menoa pieni andalusianponi piti mutaisessa tarhassa kaverinsa kanssa. On se vaan hieno näky kun se kaula kaarella töhöttää, vaikka samaan aikaan itkin mielessäni, että kuinkakohan monta kenkää tuolla enää on jalassa kun sen sieltä haen. Totesin vaan että taitaa olla hieman virtaa.

Joskus oli lunta ja rauhallinen ratsu ;)