Painava painonhallinta

On aika vaikea nykymaailmassa potea aliravitsemusta, kun televisiokin on täynnä superdieettiä ja suurinta pudottajaa. Vähän joka toine tuntee ainakin omassa ikäluokassani jonkinasteista ahdistusta omasta kehostaan, yleensä sen ollessa jostain kohtaa liian suuri. No minäpä poden ja ajattelin valottaa hieman tätä toista puolta asioista.

Jossakin aikaisemmassa tekstissä olen varmasti maininnut sairastavani Crohnintautia. Crohn on tulehduksellinen suolistosairaus, jossa oma immuunipuolustusjärjestelmä hyökkää kehon omia kudoksia vastaan. Tässä tapauksessa hyökkäyksen kohteena ovat suoliston limakalvot. Crohnintauti aiheuttaa vaihtelevaa vatsan toimivuutta, imeytymiskyvyn heikkenemistä ja omalla kohdallani ajoittain erittäin voimakkaita kipuja. Tautini todettiin 2008 akuuttien tulehdusoireiden, eli korkean CRP:n ja kuumeen takia tehdyssä tähystyksessä, jossa näkyvissä oli ohutsuolen aftooseja haavaumia. Siinämielessä olen onnekas etten ole vielä tarvinnut leikkaushoitoa. Yli viisi vuotta tautia sairastaneista yli puolet on leikattu. Leikkaus ei kuitenkaan paranna tautia, vaan se uusii nopeasti yleensä leikkausalueen lähelle.

Reilu vuosi sitten olin viimeksi sairaalajaksolla akuuttioireiden takia. Todennäköisesti edellisen tallinpitäjän hätäisen hanskojen tiskiinheiton aiheuttaman stressin takia. Melkein aina saatan yhdistää oireilun alun johonkin hermoja koetelleeseen elämäntilanteeseen: vesivahinko kämpässä tai hevosen sairastuminen. Joulukuussa perusoireiluni paheni. Laihduin ennen ensimmäistä klinikkakäyntiä 4 kiloa viikonlopun aikana, kun en saanut syötyä huoleltani, kivuiltani ja vessassa ravaamiseltani. Tammikuussa lääkäri määräsi kuurin kortisonia. Kortisoni on elimistön kortisolia (yksi stressihormoneista) mallaava lääke, joka lievittää tehokkaasti tulehdusreaktiota. Sen lisäksi se aiheuttaa (ainakin minulla) maniaa ja painon nousua elimistöön kerääntyvän nesteen takia. Olipa kerta se ensimmäinenkin kun laihduin kortisonikuurin aikana. Viikko sitten astuessani magneettikuvauksen yhteydessä vaa'alle, mittari näytti 58. Olen toki painanut vähemmänkin, 54 kiloa itseasiassa pahimmillani (olen kuitenkin 170cm pitkä), mutta kortisonikuuri päällä painonlasku on mitä ihmeellisintä.

No mutta onhan tuo nyt siedettävissä rajoissa. Miksi sitten olen niin huolissani. Koska vointi ei ole hyvä. Suolistosairauden palautejärjestelmä on jännä. Mitä enemmän syöt sitä kipeämpi olet, helposti siis on mielummin vähän nälissään. Tähän päälle määrättiin vielä immunosupressiivinen lääke, joka sivuoireena aiheuttaa pahoinvointia. No enää ei ole nälkäkään. Alkuunhan painon laskussa ei ole mitään vikaa: harrastavan ihmisen lihakset tulevat kivasti näkyviin. Tähän perustuu fitneslikkojenkin dieettaaminen. Ensin bulkataan lihakset kuntoon ja sitten otetaan kaikki rasva ja neste päältä pois. Fitneslikatkaan vaan ei voi diettaa loputtomiin koska keho ei kestä sellaista. Nyt alkaa omasta kropasta lihakset hävitä, voimat on lopussa ja mieli maassa. Koita siinä sitten ratsastaa kun oksennus kutittelee kurkussa, jos jännität keskikroppaa sattuu suoleen ja muuta kroppaa ei jaksa pitää hallinnassa. Vielä olematon syömiseni ei näy varsinaisissa ravitsemuksellisissa veriarvoissa, mutta hivenaineet ja vitamiinit ovat notkahtaneet alarajoille. Aamut ovat siis enimmäkseen pillereiden kanssa puljaamista. Sain sentään ajan ravitsemusterapeutille ja jonkun lehdykän missä kannustettiin syömään herkkuja, rasvaa ja 4-6 kertaa päivässä. Syön nykysellään ehkä kolme: aamulla jugurttia, lounaalla söin tänään 2 lihapullaa ja pastaa, illalla ehkä pari leipää. Tämä kaikki väkisin, kuin täyteen mahaan tunkien.

Olen pohtinut pääni puhki millä saisin houkuteltua itseni syömään: seuraavalla kokeilulistalla on jotain smoothieita (avokadossa olis paljon rasvoja ja kaliumia mitä tarvitsen) ja chilisuklaata. Smoothiet tuntuisivat olevan helpompi vaihtoehto laittaa kurkusta alas pahoinvoivanakin. Makeasta en taas yleensä pidä, mutta chiliä himoitsen yli kaiken. Kuukauden päästä on loma. Sitä odotan yli kaiken. En toki odota että se kääntää kaiken, mutta uskon että jos saan keskittyä vain lepäämään ja hellimään heppaani, niin mieli kohenee ja sitä kautta toivottavasti myös olo ja ruokahalu.

Tästä tuli nyt vähän tälläinen valitusvirsi, mutta pointtina olikin kertoa laihtumisen kanssa kamppailusta. Olo ei ole mainittavan hyvä, mutta aina se on ennenkin kääntynyt paremmaksi, ja edelleen saan olla kiitollinen etten ole kirurgisiin hoitoihin joutunut.