Mikä valmennus! Mikä fiilis!

Tiistaina junnu sai popottimet etujalkohin ja saikin sitten vaan olla kolme päivää huningolla ja totutella rauhassa. Lauantaina käytiin pellolla taluttelemassa vähän ylä- ja alamäkiä ja samalla nenusteltiin kaverin 7kk belgianpaimenkoiran kanssa. Vallu oli mahtavan rohkea, itsevarma ja seurallinen koirakaveria kohtaan vaikka koiraa selvästi vähän jännitti. Joka kerta jaksan vaan yllättyä miten järkevä ja tyyni Vallu on aina sellaisissa tilanteissa, missä voisi olla jotain aihettakin puhinaan.

Tänään oli sitten Katan valmennus. Viimeksi tehtiin niitä pysähdyksiä, ohjailtiin vähän ympyrälle ja otettin suorilla pätkiä ravia. Vallu tuntui jo alkuun tosi hyvälle. Sillä oli mukavasti eteenpäinpyrkimystä, joka sisälsi myös poikkeuksellisen paljon rentoutta. Se haki ensimmäistä kertaa vähän itse tuntumaa ja käväisi useammankin kerran sellaisessa "esinyökyssä". Vaikeutettiin hommaa sitten heti kertaheitolla enemmän ja alettiin tehdä kulmiin voltteja! Eiväthän ne tietenkään ole sellaisia voltteja mitä kokeneen hevosen kanssa tehdään: ne eivät ole pyöreitä ja ainoa tavoite oli että etujalat edellä ja takajalat perässä. Mutta mitä tekikään pikkuruuna. Alkoi ensin taipua rungosta ja sitten vielä asettuakin! Ja taas muistutan että nämä ei ole sellaisia asetuksia ja taipumisia mitä aikuinen hevonen tekee. Ne säilyy korkeintaan kolmen askeleen ajan, mutta miten haastavia ne on nuorelle hevoselle ja miten hyvin niitä alkoi tulemaan.

Onhan se nyt käsittämättömän abstrakti asia nuorelle hevoselle, että haluan sen taivuttavan niskaansa 1-2 nikaman kohdalta ilman että se kallistaa päätä sivulle, ja samalla haluaisin että se pidentää ulkokylkeään ja lyhentää sisäkylkeään. Samalla pitäisi vielä kulkea samaa reittiä niiden etu ja takajalkojen kanssa. Se ei kuitenkaan tuntunut nyt edes vaikealta. Vallu vaan jotenkin hoksasi! Lopuksi otettiin taas suorilla urilla vähän ravia ja tänään tuli kyllä rennoimmat ravit sitten ikinä. Pikkuhiljaa loppuu se alakaulan pullottaminen.

Ei juurikaan alakaulaa

Oman tekemisen karsiminen on haastavaa. Aina tahtoo unohtua se, että anna vain niitä apuja jotka hevonen ymmärtää äläkä anna turhia apuja. Katakin sanoi, että on parempi antaa sen mennä hitaasti omalla tasapainollaan, koska se vauhti tulee sieltä kuitenkin jossain vaiheessa kun hevonen on valmis. Minullehan se sopii. Emma saa taitavampana hoitaa nuo vauhdikkaat hommat. Tänään kuitenkin ratsastin itsekin todella hyvin. Mieleni oli tyyni ja huoleton. En ollut turhassa kontrollintarpeessa ja mielestäni myötäsin todella hyvin ja pehmeällä kädellä aina kun Vallu tarjosi sitä esinyökkyään tai asettui. Ja kyllä sen huomasi hevosesta, koska se alkoi tarjoamaan noita asioita.

Tällä jaksaa taas pitkään huonoakin kautta. Hevonen oli ainakin kovin tyytyväisen oloinen, ottaen huomioon että monikin asia ratsastushommissa suoraan sanottuna vitutti sitä alkuun. Se tuli laitumelta paalilta ravaten mun luokse. Ehkä sekin kertoo jotain :)