Broncan viimeinen matka

Päätin jo keväällä että tämä saa olla Broncan viimeinen kesä. Jännetupin mentyä sököksi ja vanhan hevosen jäätyä seisomaan vuodet vierivät kuin hyökyaalto sen päälle. Liike on lääke ne sanoo. Niin se kai sitten on. Jalka oli välillä hyvä välillä huono. Metacami oli pakko olla pakissa jatkuvasti ja välillä sai ravata kylmäämässä monta kertaa päivässä. Eihän se kai ole hevosen elämää. Vein Broncan Viitapohjaan samalle tallille kesäksi, jossa ensimmäiseen vuokrahevoseeni Vilmaan tutustuin. Bronca sai olla lauman pomo ja loppukesästä sille tuotiin vielä vuotias varsa omittavaksi. Bronca ei tykkää kamalasti muista hevosista, mutta jos ne on vauvoja, niin asia on ihan eri.

Päädyin ammututtamaan Broncan. Kustannukset olisivat kasvaneet aika suuriksi lopetuksen ja ruhon hävittämisen suhteen ja kun eläinlääkärikaveri vinkkasi lähikunnasta metsästäjän, joka nolladiilillä lopettaisi ja ottaisi hevosesta lihat, päädyttiin siihen. Ja tyytyväinen olen valintaan. Kuulin aika kamalia juttuja lääkkeillä lopettamisesta, silloin kun se ei onnistu.

Emman kanssa ajettiin rakas hevosemme niityn laitaan. Annoin riimunarun miehelle ja toinen hipsi kiväärin kanssa Broncan eteen. Pää rehuämpärissä se lähti. Putosi niille sijoilleen ja sitä pääni kokoista reikää hevosen leuassa katsottuni tajusin että se ei kärsinyt sekunttiakaan. Me itkettiin ja halattiin Emman kanssa. Ja se kiväärimies halasi meitä. Ja taivaalla oli tuplasateenkaari.

Sitä pitkin enkelini laukkasi kivutta pilven päälle.