Leikittelin tuossa jokunen ehtoo takaperin inhimillistämällä hevosiani oikein huolella. Miehelleni yritin selittää miten erilaiset persoonat Bronca ja Vallu ovat, ja kätevimmin se kävi selittämällä millaisia ne olisivat jos ne olisivat ihmisiä. Broncasta tuli hiljainen ja kärsivällinen perheenäiti, joka ottaa turhat hössötykset tyynesti, taitaa arjen rutiinit silmät kiinni ja kädet selän takana. Rutiinit ovat kuitenkin niin tärkeitä, että tiukkasanainen puhuttelu seuraa välittömästi jos sukat on unohtuneet lattialle tai vessapaperirulla on väärin päin. Äidin kanssa on turha väitellä, koska äiti tietää ja osaa kaiken.
Vallusta tuli Tunna Milonoff. Kavereiden kanssa chillailusta nauttiva seikkailijaluonne, joka ei pelkää uusia tilanteita tai paikkoja. Monet uudet asiat eivät ole uhka vaan "päräyttävän" kiehtovia osia elämää. Rastatukkainen chillailija on mielipiteissään kärkäs ja vähän besserwisser, mutta ehdoton pasifisti. Rastadudella on pilkettä silmäkulmassa, hän tietää olevansa supersöpö ja usein hänet näkeekin paistattelemassa likkalauman rapsuteltavana tyttöjen huokaillessa ihastuksesta pitkää rastakuontaloa sormeillessaan.
Olin viikon Kreikassa lomailemassa äitini kanssa ja Vallu sai ihan ihmislomaa. Sen oli näköinenkin kun sitä menin heti kotiin päästyäni katsomaan. Mutakuorrutus oli kokonaisvaltainen ja pitkässä harjassa roikkui puolen nyrkin kokoisia kurapaakkuja. Kamala ihminen kun noin lomalle hevosensa laittaa. Jos jotain positiivista tästä kesästä saa sanoa, niin se on itikattomuus. Varsinkin meillä Katilassa kun on aukeat maisemat ja Roineen kärki ihan vieressä, tuuleekin usein sen verran ettei Vallun kanssa ole tarvinnut murehtia ötökkämyrkyistä. Toisin oli kuitenkin kun piti mennä Katan valmennukseen ekaa kertaa selästä käsin. Oli lämmin päivä, Vallua ihan tosissaan otti päähän, kuolaimet oli saatanasta ja paarmat kiusasivat. Jo käytävällä oli poikkeuksellisesti eestaas seilaava ja malttamaton kaveri, joka ei kentällä kuitenkaan olisi halunnut liikkua oikein mihinkään. Iski oikein ekaa kertaa sellainen turhautuminen, että mitä tässä pitää tehdä. Aika madalletun kompromissin kautta saatiin lopettaa, mutta tälläistähän se on: joskus on hyviä päiviä ja joskus ei kannata edes yrittää.
Maastoille ollaan päästy jo oikein hienosti. Olen siis maasta käsin kierrellyt tuolla lähistöllä jo jonkin verran, mutta nyt satuttiin lähtemään niin että sattui pari vetohevosta samaan syssyyn. Ja vaikka meillä ei ole ollut mitään ongelmia yksinkään, niin nyt ei olisi kyllä edes uskonut että on kolme vuotiaan kanssa matkassa. Ykkösenä menevälle ruunalle tuli joku venkurointistoppi, niin Vallu ei noteerannut mitenkään. Yritti lähinnä mennä syömään. Tiukka tilanne tuli kun erottiin vetohevosista. Tytöt oli lähdössä vielä autotien reunaan kävelemään ja vaikka uskoin että nyt olisi ollut otollinen tilaisuus katsoa miten autotiellä suoriudutaan, en viitsinyt kun oli kaksi nuorta ilman satulaa hevosillaan. Siinä erotessamme sitten kapealla hiekkatiellä tuli roska-auto ja Vallulla oli hätä eronneiden kavereiden perään. Oltiin tienhaarassa ja viittilöin kuskille että mene ohi vaan. Vallu aivan selvästi kysyi että mitä tässä pitää tehdä. Annoin liinaa sen verran että se sai liikkua ympyrällä jos sitä huolestutti, mutta se ei oikein tiennyt huolestuttaisiko sitä kauempana olevat kaverit vai auto. Yhtään se ei kiskonut tai temponut. Sai pitää ihan löysällä narulla. Ja sitten jatkettiin matkaa ihan yhteisessä ymmärryksessä. Ja kas kun se roska-auto tulikin kohta takaisin päin sitä samaa tietä :D Taas etsittiin tienhaara ja odotettiin. Kuski oli superkohtelias ja ajoi hiljaa kunnon välimatkan päässä, että päästiin alta pois. Annoin taskusta namia kun auto meni ohi. Jatkettiin matkaa ja tallitiellä vielä kolmannen kerran sama roska-auto oli ajamassa tallin pihasta pois. Ja se oli jo niin nähty ettei se ollut Vallun mielestä mitään muuta kun ärsyttävää, että joutui pysähtymään ja odottamaan että se menee ohi.
Lauantaina Emma tuli taas stunttaamaan. Tämä sujuu jo aika hyvin kun minä olen liinan päässä maassa ja Emma selässä. Keli oli vilpoisan tuulinen, joten odotin ainakin eteenpäin liikkuvaa hevosta. Tarkoitus oli saada nyt vähän laukkaa ratsastaja selässä. Juoksutin pikkaisen alle, jotta sain provosoitua vauhtia, kun muuten tuo on aika jumittaja. Ravi meni jo paljon tasapainoisemman näköisesti ratsastajan kanssa! Eka pikkupätkä laukkaa sujui ihan jees, toisella Vallu sitten päätti että jahas tähän mä en kyllä lupautunut :D Heitti kehiin oikein äidiltä perityt käyryselkäpomput ja niin sai Emma vähän maistaa kentän hiekkaa. Ei ne muuvit mitään pahoja olleet, mutta Emma on varmaan oman nuoren kanssa tottunut enemmän sellaisiin taivasta hipoviin pukkeihin. Vallu ei oikein pukita, se vaan köyrii melkein paikallaan ja se kyllä helposti irrottaa istuimesta, jos ei ole varautunut. Emma on kyllä super. Heti vaan selkään ja uusi ysitys samaan suuntaan ja samassa kohdassa eikä tullut protesteja. Kohta varmaan luovutaan liinan päässä kulkemisesta. Olin muuten ihan pieninä hetkinä näkevinäni että Vallu olis ite hakenut tuntumaan!
Minun on kovasti ikävä ratsastamista. Sellaista ratsastamista, missä tehdään muutakin kun istutaan selässä metsässä ja välillä noustaan poimimaan sieniä. Sellaista missä hevonen osaa enemmän kuin ratsastaja. Missä tulee kunnolla hiki. Kävin viime viikolla yhden kaverin friisiruunan päällä pomppimassa kun testailtiin satuloita ja edellinen kerta olikin sitten toukokuussa Rikulla. No lähdenpä tästä kohta tyyppaamaan kaverin _rautiasta_ _täykkäri_ _tammaa_. Kirjoittakaa hautakiveen, että hän kuoli tehdessään sitä mitä rakasti :D Tämän kanssa voi kuulemma tuntea lentävänsä. Nähtäväksi jää tarkoittaako se positiivisessa vai negatiivisessa mielessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti