Jos jotenkin välittyy sellainen illuusio, että meillä menee tosi hienosti kaikki, niin se ei ole lainkaan harhaa vaan ihan totista totta. Joo tottakai joskus tulee päiviä että ähs!, mutta useimmiten osaan vaan haistella että koska sellainen päivä on kohdalla ja löysään pipoa. Eilen Vallu sai taas Emman ratsutushoitoa ja oli jo lähtökohtaisesti jotenkin raskas kun hain sitä laitumelta. En rehellisesti tiedä onko se vaan niin herkkä mun omiin fiiliksiin, että jos jännitän yhtään se ottaa siitä jotenkin itseensä sellaista "hermostunutta virtaa", joka on vaan tosi ärsyttävää hevosessa. Tai sitten se oli vaan virtapiikissä. Emma otti askellajit nopeasti läpi, niin että olin varmistelemassa vielä liinan päässä, ja sitten päästettiin napanuora poikki ekaa kertaa. Mun silmään meno olis voinut näyttää rennommalta ja vähemmän vastustelevammalta, kun se sitä kerran on ollutkin joskus aikaisemmin, mutta Emma oli kuitenkin kovin tyytyväinen. Kääntyy kuulemma hyvin. Jumittaa vielä melko paljon, mutta osaa myös relata. Tasapainon kanssa on vielä paaljon tekemistä.
Tänään oli sitten ajatuksena käydä näyttämässä tulevalle maastohepalle isootietä. Kävelysaikulla oleva kaveriruuna lähti aikuisen malliksi. Ja sinne me mentiin Vallu kärkihevosena, riimu päässä ja emäntä (ilman hanskoja hyi!) liinan toisessa päässä. Päästiin Lahdentielle ja seurailin vähän tilannetta. No ei mitään raportoitavaa. Tien vieressä Vallu löi pään pölyisiin heiniin vaikka ohi meni kahdeksaakymppiä tukkirekka, moottoripyörä, maitorekka, linja-auto ja lukuisia pikkuautoja. Päätettiin mennä yli ja heittää lenkki pohtiolammella. Olin lähinnä äimänä siitä miten voi hevonen olla noin tyyni! Ihan kuin sitä olisi salaa joku käyttänyt moottoritien varressa seisoskelemassa! Mikäs tässä on liikennevarmuuta opettaessa kun hevoselle se tulee ihan luonnostaan ja se jos mikä on mulle henkilökohtaisesti ja muutenkin äärimmäisen tärkeä ominaisuus!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti