Rakkauspakkaus

Ikävöin hiljattaisessa tekstissäni niitä pieniä hetkiä, jotka kantavat läpi kurjien kelien, väsymyksen ja motivaation puutteen. Niitä on tosiaan täällä suunnalla ollut viimeisten toipilaskuukausien ajan melko vähän, kun ratsastus on ollut lähinnä taistelua. Ja miten mahdotonta onkaan taistella hevosta kävelemään rennosti itseään kipeyttämättä: Mahdotonta, mä kerron!

Mutta nyt se kävi. Aurinko nousi täällä pohjolassa sen verran korkealle, että pieni pilkahdus osui sinne risukasaan mihin olemme pesiytyneet. Ja kuulkaa tädillä meinasi itku päästä. Työvuorojen takia en päässyt koko viikolla ratsastamaan. Tuisku oli käynyt keskiviikkona vähän taluttelemassa. Lähdettiinpä siis maastoon sillä odotuksella että mennään varmaan passagea koko matka. Koitin tavoitella sitä kortisolihuurujen alla asuvaa minääni joka hengittää rauhassa, on läsnä ja rakastaa hevostaan.

Mietin jo lähtökohtaisesti, kun tiet olivat ihanan lumiset, että nyt voisi mennä vähän reippaammin, niin ehkä se sitten siitä rauhottuisi. Ennakkoluulottomasti varustauduin vielä kuolaimettomalla. Ensin käveltiin pellolla vähän syvemmässä lumessa ja sitten otettiin intervallimaisesti kolme muutaman sadan metrin pätkää ravia, joista viimeisellä kuulkaa uskalsin pyytää jopa laukkaa!! Laukattiin NÄTISTI?!?! rynnimättä 10 metriä ja hiljennettiinkin ihan pelkällä äänimerkillä. Tässä kohtaa jo meinasin tirauttaa, mutta kovin oli vielä edessä: kääntyminen tien päässä ja kotiin päin kulkeminen kaiken tuon "vauhdin" jälkeen. Askel reipastui, tuli pari raviaskelta, huokaisin syvään ja kaivoin jostain mieleni syövereistä helteisen kesäpäivän löysän fiiliksen, kun jäädään varjoihin pitämään siestaa. Ja sitten me käveltiin. Mentiin ihanaa, reipasta, venyttävää, selkää isosti liikuttavaa KÄYNTIÄ ja mä en ole ikinä ollut niin onnellinen käynnistä. Otettiin pikku säpsy puolivälissä matkaa pikkulinnusta ja senkin jälkeen mentiin KÄYNTIÄ? Kehuin ihan maasta taivaaseen tammaa koko ajan. Oli niin mahtavaa tuntea, että se liikkuu kerrankin niin että se tekee sille hyvää. Se on meinaan kamala tunne ratsastaa kun tiedät, että hevonen on kuin jännitetty jousi, ja mietit kuinka pahasti se kipeytyy joka hetki.

Tänään oltiin sitten vielä kaiken hatuksi pitkästä aikaa tunnilla. Toipilaita löytyi sekä hevosten että ratsastajien keskuudesta, joten otettiin rauhassa. Haettiin vaihteita ravissa ja kylläpä löytyi vaihteita. Hevosellani pääsee saman matkan kahdeksalla ja kolmellatoista raviaskeleella! On se aika haitari :)
Bronca pisti vajaasta kunnostaan huolimatta hienosti itseään peliin ja oli koko tunnin tosi tyytyväisen oloinen.

Hän on maailman rakkain ja hän on tekevä hevonen!