Ei käyttöhevonen eikä köpöttelyhevonen

Vaati muutaman päivän aikaa sulatella tätä juttua ennen kuin siitä kirjoittaminen onnistui. Perjantaina kävimme meinaan klinikalla jälkitarkastuksessa ja vuosi alkoi huonoin uutisin. Melkein kahden kuukauden aikana jalan ultralöydöksessä ei ollut tapahtunut mitään paranemiseen viittaavaa. Jänteen säievauro on nähtävissä edelleen ja jännetupen tyrän nyt näkee ihan silmälläkin. Eläinlääkärin mukaan täydellinen toipuminen lähentelisi ihmettä. Koska hevonen kuitenkin on kivuton ja ontumaton (otti klinikan käytävälläkin pienet villiintymiset vauhdin hurmassa), niin saatiin lupa ottaa mukaan ravia hyvillä pohjilla suoraan ja kuukauden päästä laukkaa. Kylmäämistä tietysti jatketaan niinkuin tähänkin asti. Riskinä kuitenkin on, että jännetupen seinämän annettua periksi, tyrä voi suuressa rasituksessa ihan vaikka tarhassa rytkähtää isommaksi. Tämä riski elää mukanamme (jos ei sitä ihmettä tapahdu), niin kauan kun yhdessä taivallamme.

Jotkut hevoset olisivat vallan mielellään pihankoristeina ja kävelisivät hissuksiin vaikka maailman tappiin tätikuljettimina. Valitettavasti edes ikä ei ole saanut ainakaan talvista tammaani rauhoittumaan köpöttelyhevosen tasolle. Eilen tehtiin kauniissa lumisessa maisemassa melkein 10 kilometrin lenkki ja ehkä kilometrin 6-7 välissä tammani rauhoittui kävelemään niin ettei joka toisesta askeleesta tarvinnut muituttaa että askellaji oli käynti. Harjunmäen sain roikkua rystyset valkoisina ohjissa ettei Bronca ampaissut siinä laukkaan. Se ei säästele itseään yhtään. Polkee alleen kuin hurjapää, nostelee koivet korkeuksiin ja harjun jyyyyrrkä mäki mentiin passagea muistuttavassa askellajissa.

Niillä korteilla mennään mitkä on jaettu. Pyrin kuntouttamaan hevosen parhaan kykyni mukaan ja kylmään jalan joka liikutuksen jälkeen. Loppu on niinsanotusti herran haltuun. Sitten tehdään niitä juttuja loppuelämä mistä tamma tykkää. Maastoillaan kun kelit sallii. Ei välitetä turhaan vinouksista, kunhan hevonen on pilke silmäkulmassa, iloisella mielin ja tossu nousee. Jos jalka menee totaalisen kaput tai pilke silmäkulmasta katoaa niin aika on kypsä.

Vaikka pahalta tuntuu, niin tavallaan tässä lähdettiin kulkemaan sitä viimeistä matkaa. Ei tavoitteita. Tai no se että hevoseni saa tehdä niitä asioita mistä se tykkää, ja niihin kuuluu joskus lujaakin meneminen. Se on riski, mutta sama riski asuu joka askeleessa. Kyllä se kertoo kun se ei enää jaksa. Toistaiseksi se ei muuta sanokaan kun mennäänmennäänmennäänlujempaa!!!

<3