Mikä valmennus! Mikä fiilis!

Tiistaina junnu sai popottimet etujalkohin ja saikin sitten vaan olla kolme päivää huningolla ja totutella rauhassa. Lauantaina käytiin pellolla taluttelemassa vähän ylä- ja alamäkiä ja samalla nenusteltiin kaverin 7kk belgianpaimenkoiran kanssa. Vallu oli mahtavan rohkea, itsevarma ja seurallinen koirakaveria kohtaan vaikka koiraa selvästi vähän jännitti. Joka kerta jaksan vaan yllättyä miten järkevä ja tyyni Vallu on aina sellaisissa tilanteissa, missä voisi olla jotain aihettakin puhinaan.

Tänään oli sitten Katan valmennus. Viimeksi tehtiin niitä pysähdyksiä, ohjailtiin vähän ympyrälle ja otettin suorilla pätkiä ravia. Vallu tuntui jo alkuun tosi hyvälle. Sillä oli mukavasti eteenpäinpyrkimystä, joka sisälsi myös poikkeuksellisen paljon rentoutta. Se haki ensimmäistä kertaa vähän itse tuntumaa ja käväisi useammankin kerran sellaisessa "esinyökyssä". Vaikeutettiin hommaa sitten heti kertaheitolla enemmän ja alettiin tehdä kulmiin voltteja! Eiväthän ne tietenkään ole sellaisia voltteja mitä kokeneen hevosen kanssa tehdään: ne eivät ole pyöreitä ja ainoa tavoite oli että etujalat edellä ja takajalat perässä. Mutta mitä tekikään pikkuruuna. Alkoi ensin taipua rungosta ja sitten vielä asettuakin! Ja taas muistutan että nämä ei ole sellaisia asetuksia ja taipumisia mitä aikuinen hevonen tekee. Ne säilyy korkeintaan kolmen askeleen ajan, mutta miten haastavia ne on nuorelle hevoselle ja miten hyvin niitä alkoi tulemaan.

Onhan se nyt käsittämättömän abstrakti asia nuorelle hevoselle, että haluan sen taivuttavan niskaansa 1-2 nikaman kohdalta ilman että se kallistaa päätä sivulle, ja samalla haluaisin että se pidentää ulkokylkeään ja lyhentää sisäkylkeään. Samalla pitäisi vielä kulkea samaa reittiä niiden etu ja takajalkojen kanssa. Se ei kuitenkaan tuntunut nyt edes vaikealta. Vallu vaan jotenkin hoksasi! Lopuksi otettiin taas suorilla urilla vähän ravia ja tänään tuli kyllä rennoimmat ravit sitten ikinä. Pikkuhiljaa loppuu se alakaulan pullottaminen.

Ei juurikaan alakaulaa

Oman tekemisen karsiminen on haastavaa. Aina tahtoo unohtua se, että anna vain niitä apuja jotka hevonen ymmärtää äläkä anna turhia apuja. Katakin sanoi, että on parempi antaa sen mennä hitaasti omalla tasapainollaan, koska se vauhti tulee sieltä kuitenkin jossain vaiheessa kun hevonen on valmis. Minullehan se sopii. Emma saa taitavampana hoitaa nuo vauhdikkaat hommat. Tänään kuitenkin ratsastin itsekin todella hyvin. Mieleni oli tyyni ja huoleton. En ollut turhassa kontrollintarpeessa ja mielestäni myötäsin todella hyvin ja pehmeällä kädellä aina kun Vallu tarjosi sitä esinyökkyään tai asettui. Ja kyllä sen huomasi hevosesta, koska se alkoi tarjoamaan noita asioita.

Tällä jaksaa taas pitkään huonoakin kautta. Hevonen oli ainakin kovin tyytyväisen oloinen, ottaen huomioon että monikin asia ratsastushommissa suoraan sanottuna vitutti sitä alkuun. Se tuli laitumelta paalilta ravaten mun luokse. Ehkä sekin kertoo jotain :)

Vallustel

Elämä jatkuu ja ei voi valittaa. Nyt pääsen keskittymään ihan satasella Valluun ja sen olen tehnytkin. Ollaan oltu jo lapsivalkussa ja maastoiltu ollaan kerran viikossa. Miedän viikko-ohjelma koostuukin kolmesta liikutuskerrasta joista yksi on joko Emman "kunnon ratsastusta" tai minun kanssa valvovan silmän alla lyhyessä valmennuksessa treenaamista. Yhden kerran viikossa mennään maastoon ja yksi kerta tehdään maastakäsin: puomeja, etupään ja takapään siirtelyä (itse kutsun tanssitermein isolaatioiksi), äänikomentoja ja kontaktia. Välillä vaan harjaillaan ja rapsutellaan ja olen kuulkaa ihan leikkinyt sen kanssa laitumella. Vallu ravailee päätä viskellen vieressä ja pysähtyy ku pysähdyn. Siirtelee etupäätä kun hyppelen puolelta toiselle. Ihan mahtavaa ja riemukasta! Nykyään se tulee jo piiitkältä laitumelta vastaan ja näyttää oikein nyrpeää naamaa, jos satun olemaan vaikka iltatallia tekemässä ja otankin mukaan jonkun toisen hevosen.

Kaiken kaikkiaan Vallun asenne on kokenut ihan huiman boostin. Sellaiset asiat mistä se aikaisemmin hermoistui, tai jotka sai sen ihan raivon ja malttamattomuuden partaalle, ei enää tee niin. Vallu ei enää niinkään jumpittele ja jumita ratsastaessa, jos joku ei häntä mielytä. Joko jonkinlainen "uhmis" on väistymässä, tai sitten hän on vaan hoksannut, että näistä hommista saa aina kuitenkin jonkinlaisen palkkion. Tiistaina kävin ratsastuksen päätteeksi sänkkärillä (yksin!) kävelemässä ja Vallu ei olisi halunnut tulla sieltä pois. Vielä kun totutaan kunnolla kaikkeen jännään mitä maastot pitää sisällään, niin tästä tulee ihan voittamaton maastopolle.

Yksi iso askel aikuisuuteen otettiin tiistaina, kun jätkä sai kengät etusiin. Sen päälle onkin nyt saanut sitten pikku loman kiitokseksi hyvästä asenteesta ja rehdistä suorittamisesta, ja samalla aikaa totutella raskaampiin tossuihinsa ihan ilman ylimääräisiä haasteita. Vallunhan olisi kaviolaadun puolesta voinut melkeinpä pitää kengättä, mutta talviliukkaita ja maastoiluja ajatellessani päädyin kuitenkin kenkiin ja ensimmäiseksi en halunnut laittaa joka jalkaan hokkikenkiä. Ei kiitos yletöntä haavahoitoa. Katsotaan josko saataisiin vaikka "kesällä kengättä" -systeemi toimimaan. Buutsirumba on niin hanurista kurakeleillä.

Sunnuntaina valkkuun. Emma nostelee jo suhteellisen sujuvasti laukkaakin Vallulla. Josko kohta minäkin :)

Broncan viimeinen matka

Päätin jo keväällä että tämä saa olla Broncan viimeinen kesä. Jännetupin mentyä sököksi ja vanhan hevosen jäätyä seisomaan vuodet vierivät kuin hyökyaalto sen päälle. Liike on lääke ne sanoo. Niin se kai sitten on. Jalka oli välillä hyvä välillä huono. Metacami oli pakko olla pakissa jatkuvasti ja välillä sai ravata kylmäämässä monta kertaa päivässä. Eihän se kai ole hevosen elämää. Vein Broncan Viitapohjaan samalle tallille kesäksi, jossa ensimmäiseen vuokrahevoseeni Vilmaan tutustuin. Bronca sai olla lauman pomo ja loppukesästä sille tuotiin vielä vuotias varsa omittavaksi. Bronca ei tykkää kamalasti muista hevosista, mutta jos ne on vauvoja, niin asia on ihan eri.

Päädyin ammututtamaan Broncan. Kustannukset olisivat kasvaneet aika suuriksi lopetuksen ja ruhon hävittämisen suhteen ja kun eläinlääkärikaveri vinkkasi lähikunnasta metsästäjän, joka nolladiilillä lopettaisi ja ottaisi hevosesta lihat, päädyttiin siihen. Ja tyytyväinen olen valintaan. Kuulin aika kamalia juttuja lääkkeillä lopettamisesta, silloin kun se ei onnistu.

Emman kanssa ajettiin rakas hevosemme niityn laitaan. Annoin riimunarun miehelle ja toinen hipsi kiväärin kanssa Broncan eteen. Pää rehuämpärissä se lähti. Putosi niille sijoilleen ja sitä pääni kokoista reikää hevosen leuassa katsottuni tajusin että se ei kärsinyt sekunttiakaan. Me itkettiin ja halattiin Emman kanssa. Ja se kiväärimies halasi meitä. Ja taivaalla oli tuplasateenkaari.

Sitä pitkin enkelini laukkasi kivutta pilven päälle.

Kärsivällisyys ei ole hyveeni

Odotan kyllä tolkuttoman hitaassa kassajonossa huokailematta dramaattisesti, eikä ahdistus kasva sisälläni suunnattomaksi, jos äijä puljaa kamojensa kanssa vaikka piti olla jo kymmenen minuuttia sitten matkalla, mutta pitkän tähtäimen kärsivällisyyttä minulla ei ole. Olen tänä kesänä katsellut kun hevoselle opetetaan piruetin alkeita ja haluan itse olla siinä, ja haluan että hevoseni olisi siinä pistessä. Olen ratsastanut nelivuotiasta, joka tuntui upealta ja halusin että oltaisiin Vallun kanssa siinä pisteessä. Toivottavasti näitä tunteita on muillakin nuorten hevosten omistajilla? Nyt vaan alkaa tuntua että ylikuormitun ja ylikuormitan itse hevosta. Haluaisin opettaa sille sataa asiaa samaan aikaan, mutta enhän kykene siihen itsekään. Kaikki johdonmukaisuus häviää ja Vallu kyllä kertoo sen kun homma menee sen mielestä sekavaksi. Ei meillä tyhmäillä tai edes kamalasti protestoida, mutta mulla ja tuolla hevosella tunteiden vaihto pelaa jotenkin aivan nanosekunneissa. Jotenkin mulla ei ole vaikeuksia nähdä pienintäkään muutosta sen käytöksessä, oli se sitten itseni tai ympäristön aiheuttamaa. Se on jännästi samaan aikaan todella herkkä ja silti kova. Tai sitten se on vaan ruuna, joka sekin on mulle ihan uus juttu :D

Älytön ajatuksen virta pähkinänkuoressa: Itselläni on niin mahtavat tulevaisuuden odotteet, etten malta kulkea sitä matkaa tällä hetkellä rauhassa ja hevonen kertoo sen minulle. Rauhotu. Vedä henkeä. Nauti enemmän olemisesta ja tekemisestä, kuin saavutuksista.

Olen edelleen ollut mielestäni tosi ahkera ratsastustaitojen palauttamiseni kanssa. Ainakin pari heppaa on tullut ratsastettua joka viikko ja hepatkin vaihtelee aika tavalla. Tänään ratsastin taas _Rautiaan Tamman_, joka on näistä opettajista kaikkein haastavin. Ei siksi että se olisi huono tai osaamaton. Se on vaan niin herkkä ja erilainen, mihin olen tottunut. Kaikki on sen kanssa kokeilua
-tykkäätkö nostavasta vai johtavasta
-tykkäätkö kevyestä vai tukevasta tuntumasta
-tykkäätkö että painopiste on ylempänä vai alempana
-tykkäätkö pohkeesta lähellä vai kaukana
-tykkäätkö matalasta vai korkeasta kädestä
-ja piru tätä estepenkkiä!!!
Aina ajoitain oli 5 sekunttia kaikki palikat kohdallaan ja ratsastajalla minkäänlaista hajua missä ne palikat olikaan.

Uusi tuttavuus tuli kokeiltua viime sunnuntaina. Pääsin testaamaan sitä, missä Vallu on ehkä vuoden päästä. Eli meidän ihanan apu-Emman nelivuotiasta kouluruunaa Nipsua. Nipsu eli Nintendo (:D) on muuten Sandro Hitin jälkeläisestä Sarkozystä ja emänä kasvattajan ihana luottotäykkäri. Nipsua tullaan varmasti vielä nääkemään radoilla!
Niin hieno fiilis. Mitkä jouset nuorella hevosella ja eka kerta itsellä kun hyppäsin vieraan hevosen selkään ja se tuli todella vahvasti siihen takaa-eteen fiilikseen, mitä en ole oikein koskaan aikaisemmin kokenut ihan näin voimakkaasti. Laukka meni parhaiten kevyessä istunnassa, kun en häirinnyt omalla vinoudellani ja aiheuttanut ristilaukkaa. Todellakin syötti taas sitä fiilistä, että tänne mä haluan Vallunkin pääsevän. Mutta tosiaan nyt pitäisi vähän toppuutella :D

Nipsuhan ei ole mikään pikkuponi kun tätikin näyttää hämähäkkikoipineen selässä ihan sopusuhtaiselta

P.S. Muistatteko saappaat melkein vuoden takaa? Niiden omistaja luovutti ja myi ne minulle! Cavallon käyttämättömät saappaat, jotka on kuin tehty minulle. Viidellä kympillä! Vuoden se kaveri koitti laihduttaa niitä pohkeita onnistumatta ;D No kyllä itsekin tarvii riisujaa kun ei näissä ole vetoketjua, mutta lähtee sentään ilman hikeä.

P.S.S En haluaisi kirjoittaa tästä, mutta valkoisen tamman kanssa eletään viimeisiä päiviä :( Kun olen kykenevä asiaa käsittelemään, teen siitä oman postauksen.

Joskus on kurjaa, useimmiten ei.

Jos jotenkin välittyy sellainen illuusio, että meillä menee tosi hienosti kaikki, niin se ei ole lainkaan harhaa vaan ihan totista totta. Joo tottakai joskus tulee päiviä että ähs!, mutta useimmiten osaan vaan haistella että koska sellainen päivä on kohdalla ja löysään pipoa. Eilen Vallu sai taas Emman ratsutushoitoa ja oli jo lähtökohtaisesti jotenkin raskas kun hain sitä laitumelta. En rehellisesti tiedä onko se vaan niin herkkä mun omiin fiiliksiin, että jos jännitän yhtään se ottaa siitä jotenkin itseensä sellaista "hermostunutta virtaa", joka on vaan tosi ärsyttävää hevosessa. Tai sitten se oli vaan virtapiikissä. Emma otti askellajit nopeasti läpi, niin että olin varmistelemassa vielä liinan päässä, ja sitten päästettiin napanuora poikki ekaa kertaa. Mun silmään meno olis voinut näyttää rennommalta ja vähemmän vastustelevammalta, kun se sitä kerran on ollutkin joskus aikaisemmin, mutta Emma oli kuitenkin kovin tyytyväinen. Kääntyy kuulemma hyvin. Jumittaa vielä melko paljon, mutta osaa myös relata. Tasapainon kanssa on vielä paaljon tekemistä.

Tänään oli sitten ajatuksena käydä näyttämässä tulevalle maastohepalle isootietä. Kävelysaikulla oleva kaveriruuna lähti aikuisen malliksi. Ja sinne me mentiin Vallu kärkihevosena, riimu päässä ja emäntä (ilman hanskoja hyi!) liinan toisessa päässä. Päästiin Lahdentielle ja seurailin vähän tilannetta. No ei mitään raportoitavaa. Tien vieressä Vallu löi pään pölyisiin heiniin vaikka ohi meni kahdeksaakymppiä tukkirekka, moottoripyörä, maitorekka, linja-auto ja lukuisia pikkuautoja. Päätettiin mennä yli ja heittää lenkki pohtiolammella. Olin lähinnä äimänä siitä miten voi hevonen olla noin tyyni! Ihan kuin sitä olisi salaa joku käyttänyt moottoritien varressa seisoskelemassa! Mikäs tässä on liikennevarmuuta opettaessa kun hevoselle se tulee ihan luonnostaan ja se jos mikä on mulle henkilökohtaisesti ja muutenkin äärimmäisen tärkeä ominaisuus!

Mätsärit meni ihan kivasti

Kolme tutia unta alla, puoli seitsemältä herätys ja hevosen puunaus. Kypärä jäi ja kisanumero jäi ja muuta pientä sekoilua. Mutta Vallu sentään teki jotain aivan muuta kuin sekoili. Alkuun se oli turhan purjeissa ja varsinkin sivusta esitettävä ravi meni vähän poukkoiluksi kun yleisö oli juuri siinä sivulla. Meidät arvosteltiin ensin pareittain, ja saatiin omasta parista harmittavasti kakkonen. Kakkoset meni sitten vielä yhteiskehään, josta valittiin kolme vielä ykköskehään. Päästiin näiden kolmen joukkoon, joten homma jatkui vielä ykköskehässä. Tuomari kävelytti ja ravuutti ja kävelytti ja ravuutti ja kävelytti vähän lisää. Mitä enemmän Vallu väsähti, sitä paremmin meillä alkoi kulkea! Se lopetti ylimääräisen riekkumisen ja vitsi miten hienosti se käveli koko kropalla! Sain hyvän tatsin siihen kuinka paljon sitä voi paineistaa, että se kävelee aktiivisesti ilman että ahdistuu ja jumittuu. Lopulta jaettiin erikoispalkinnot.

Parhaat jouhet meni Muumishettikselle, mutta ihan aiheesta :D Muumin tukassa oli rusetteja ja glitteriä! Me oltiin ihan au naturel. Meitäkin kyllä käytiin katsomassa asian tiimoilta. Paras seniori oli meidän tallin uskomattoman hieno russ-poni Arska. Arska vilahtaa blogini kuvissa niillä tienoilla kun Vallu tuli. Vallu oli samassa tarhassa Arskan kanssa. Sitten valittiin niitä sijoittujia ja meidät kutsuttiin palkintojen jakoon! Järjestystä ei vielä tiedetty, mutta voittajaksi tuli meidän arvosteluparishettis (jonka esittäjä sai muuten parhaan esittäjän palkinnon) ja me tultiin toiseksi! Tuomari sanoi terveiset, että sehän alkoi kulkea hienosti, kun aloit oikeasti esittämään sitä hevosta. Olin kai turhan varovainen alkuun kun tunnustelin lähinnä millä fiiliksellä Vallu on.

Arvostelupaperissa lukee: "Hyvin kehittynyt, lihaksikas runko, hyvä takaosa, hyväasentoinen kaula, riittävä luusto. Suorat käyntiliikkeet, matkaavoittava, mutta vielä hieman voimaton käynti. Tahdikas ravi, työntää kivasti takaa. Tarvitsee vielä aikaa."
Allekirjoitan joka sanan.

Helteessä pokattin pystit ja palkinnot ja eikun lastaamaan: emäntä seisoi kopissa hiki nenänpäästä tippuen maanittelemassa hevosta varmaan puoli tuntia. Vallu ei sikaillut tai rikkunut, se vaan jummittui täysin lastaussillalle. Jouduin oikein hakemalla hakemaan mikä taktiikka tähän nyt parhaiten sopii. Vetäminen ehdoton nou. Kaikki paine pois kun hevonen on naama koppiin päin ja kauraämpärillä houkuttelua. Vallun silmistä näki että se on aivan naatti! Vihdoin kun saatiin takajalat sillalle, niin loppuhevonen tuli leikiten, mutta kärsivällisyys oli koetuksella. Onneksi en menettänyt hermojani ja onneksi kuski oli samoilla linjoilla. Kotipihassa se oli aivan hiestä märkä vaikka matkaa oli vaan kolme kilometriä. Äkkiä vaan suitset pois ja siihen se kellahti piehtaroimaan heti laitumen portille.

Nyt Vallu saa uroteostaan ainakin viikon ihan täyttä lomaa. Käydään ehkä maastossa taluttelemassa ja tehdään vaan hevosen mielestä kivoja asioita.

Olen niin ylpeä. Miten fiksusti voi kolmevuotias käyttäytyä ekaa kertaa ihmisten ilmoilla! Niinkuin kasvattajalle laitoin viestiä: helppohan näitä on laittaa kun on niin hyvää sukua :)

Ken on heistä kaikkein kaunein

Kangasalan ratsastajat järjestää Pohtiolammella 9.8. koko perheen tapahtuman HeppaHubaa. Talutusratsastuksen, kepparikisan ja kaiken muun kivan lisäksi tilaisuudessa järjestetään leikkimielinen hevosten ja ponien Match Show. Osallistumme siihen Vallun kanssa. Tähän tapahtumaan on kiva lähteä. Seurani on niin mahtava ja tuttuja roppakaupalla, etten edes epäröi lähteä Vallun kanssa näihin pippaloihin. Ihan sama miten menee, saan puunata hevosen hyvällä tekosyyllä ykköskuntoon, ja kutsu lupaili parhaat jouhet palkintoa, jossa uskon että ollaan aika kova vastus muille :D Samalla Vallu saa aivan loistavaa kokemusta kisapaikalla käymisestä, ilman turhia paineita siitä, että siltä vaadittaisiin mitään sellaista jonka se kokisi hankalaksi. Tai no katsotaan nyt mikä on pojalla päivän fiilis. Sitä kun ei voi etukäteen tietää.

Cousin It

P.S. Mä oon 12 vuotiaana käynyt jonkun lyhyen näyttelykurssin. Arvatkaa muistanko siitä mitään. Vinkkejä erityisesti hevosen kiillotukseen tarvitaan (ei voi laittaa laitumeen kuivumaan koska piehtaroi, eikä voi laittaa karsinaan kuivumaan koska hinkkaa häntää)

Hevosmaailman Tunna Milonoff

Leikittelin tuossa jokunen ehtoo takaperin inhimillistämällä hevosiani oikein huolella. Miehelleni yritin selittää miten erilaiset persoonat Bronca ja Vallu ovat, ja kätevimmin se kävi selittämällä millaisia ne olisivat jos ne olisivat ihmisiä. Broncasta tuli hiljainen ja kärsivällinen perheenäiti, joka ottaa turhat hössötykset tyynesti, taitaa arjen rutiinit silmät kiinni ja kädet selän takana. Rutiinit ovat kuitenkin niin tärkeitä, että tiukkasanainen puhuttelu seuraa välittömästi jos sukat on unohtuneet lattialle tai vessapaperirulla on väärin päin. Äidin kanssa on turha väitellä, koska äiti tietää ja osaa kaiken.

Vallusta tuli Tunna Milonoff. Kavereiden kanssa chillailusta nauttiva seikkailijaluonne, joka ei pelkää uusia tilanteita tai paikkoja. Monet uudet asiat eivät ole uhka vaan "päräyttävän" kiehtovia osia elämää. Rastatukkainen chillailija on mielipiteissään kärkäs ja vähän besserwisser, mutta ehdoton pasifisti. Rastadudella on pilkettä silmäkulmassa, hän tietää olevansa supersöpö ja usein hänet näkeekin paistattelemassa likkalauman rapsuteltavana tyttöjen huokaillessa ihastuksesta pitkää rastakuontaloa sormeillessaan.

Olin viikon Kreikassa lomailemassa äitini kanssa ja Vallu sai ihan ihmislomaa. Sen oli näköinenkin kun sitä menin heti kotiin päästyäni katsomaan. Mutakuorrutus oli kokonaisvaltainen ja pitkässä harjassa roikkui puolen nyrkin kokoisia kurapaakkuja. Kamala ihminen kun noin lomalle hevosensa laittaa. Jos jotain positiivista tästä kesästä saa sanoa, niin se on itikattomuus. Varsinkin meillä Katilassa kun on aukeat maisemat ja Roineen kärki ihan vieressä, tuuleekin usein sen verran ettei Vallun kanssa ole tarvinnut murehtia ötökkämyrkyistä. Toisin oli kuitenkin kun piti mennä Katan valmennukseen ekaa kertaa selästä käsin. Oli lämmin päivä, Vallua ihan tosissaan otti päähän, kuolaimet oli saatanasta ja paarmat kiusasivat. Jo käytävällä oli poikkeuksellisesti eestaas seilaava ja malttamaton kaveri, joka ei kentällä kuitenkaan olisi halunnut liikkua oikein mihinkään. Iski oikein ekaa kertaa sellainen turhautuminen, että mitä tässä pitää tehdä. Aika madalletun kompromissin kautta saatiin lopettaa, mutta tälläistähän se on: joskus on hyviä päiviä ja joskus ei kannata edes yrittää.

Maastoille ollaan päästy jo oikein hienosti. Olen siis maasta käsin kierrellyt tuolla lähistöllä jo jonkin verran, mutta nyt satuttiin lähtemään niin että sattui pari vetohevosta samaan syssyyn. Ja vaikka meillä ei ole ollut mitään ongelmia yksinkään, niin nyt ei olisi kyllä edes uskonut että on kolme vuotiaan kanssa matkassa. Ykkösenä menevälle ruunalle tuli joku venkurointistoppi, niin Vallu ei noteerannut mitenkään. Yritti lähinnä mennä syömään. Tiukka tilanne tuli kun erottiin vetohevosista. Tytöt oli lähdössä vielä autotien reunaan kävelemään ja vaikka uskoin että nyt olisi ollut otollinen tilaisuus katsoa miten autotiellä suoriudutaan, en viitsinyt kun oli kaksi nuorta ilman satulaa hevosillaan. Siinä erotessamme sitten kapealla hiekkatiellä tuli roska-auto ja Vallulla oli hätä eronneiden kavereiden perään. Oltiin tienhaarassa ja viittilöin kuskille että mene ohi vaan. Vallu aivan selvästi kysyi että mitä tässä pitää tehdä. Annoin liinaa sen verran että se sai liikkua ympyrällä jos sitä huolestutti, mutta se ei oikein tiennyt huolestuttaisiko sitä kauempana olevat kaverit vai auto. Yhtään se ei kiskonut tai temponut. Sai pitää ihan löysällä narulla. Ja sitten jatkettiin matkaa ihan yhteisessä ymmärryksessä. Ja kas kun se roska-auto tulikin kohta takaisin päin sitä samaa tietä :D Taas etsittiin tienhaara ja odotettiin. Kuski oli superkohtelias ja ajoi hiljaa kunnon välimatkan päässä, että päästiin alta pois. Annoin taskusta namia kun auto meni ohi. Jatkettiin matkaa ja tallitiellä vielä kolmannen kerran sama roska-auto oli ajamassa tallin pihasta pois. Ja se oli jo niin nähty ettei se ollut Vallun mielestä mitään muuta kun ärsyttävää, että joutui pysähtymään ja odottamaan että se menee ohi.

Lauantaina Emma tuli taas stunttaamaan. Tämä sujuu jo aika hyvin kun minä olen liinan päässä maassa ja Emma selässä. Keli oli vilpoisan tuulinen, joten odotin ainakin eteenpäin liikkuvaa hevosta. Tarkoitus oli saada nyt vähän laukkaa ratsastaja selässä. Juoksutin pikkaisen alle, jotta sain provosoitua vauhtia, kun muuten tuo on aika jumittaja. Ravi meni jo paljon tasapainoisemman näköisesti ratsastajan kanssa! Eka pikkupätkä laukkaa sujui ihan jees, toisella Vallu sitten päätti että jahas tähän mä en kyllä lupautunut :D Heitti kehiin oikein äidiltä perityt käyryselkäpomput ja niin sai Emma vähän maistaa kentän hiekkaa. Ei ne muuvit mitään pahoja olleet, mutta Emma on varmaan oman nuoren kanssa tottunut enemmän sellaisiin taivasta hipoviin pukkeihin. Vallu ei oikein pukita, se vaan köyrii melkein paikallaan ja se kyllä helposti irrottaa istuimesta, jos ei ole varautunut. Emma on kyllä super. Heti vaan selkään ja uusi ysitys samaan suuntaan ja samassa kohdassa eikä tullut protesteja. Kohta varmaan luovutaan liinan päässä kulkemisesta. Olin muuten ihan pieninä hetkinä näkevinäni että Vallu olis ite hakenut tuntumaan!

Minun on kovasti ikävä ratsastamista. Sellaista ratsastamista, missä tehdään muutakin kun istutaan selässä metsässä ja välillä noustaan poimimaan sieniä. Sellaista missä hevonen osaa enemmän kuin ratsastaja. Missä tulee kunnolla hiki. Kävin viime viikolla yhden kaverin friisiruunan päällä pomppimassa kun testailtiin satuloita ja edellinen kerta olikin sitten toukokuussa Rikulla. No lähdenpä tästä kohta tyyppaamaan kaverin _rautiasta_ _täykkäri_ _tammaa_. Kirjoittakaa hautakiveen, että hän kuoli tehdessään sitä mitä rakasti :D Tämän kanssa voi kuulemma tuntea lentävänsä. Nähtäväksi jää tarkoittaako se positiivisessa vai negatiivisessa mielessä.

Ratsastellaan

Viime kerrasta Vallun selässä käyntejä on kertynyt pari lisää. Maasta käsin olen jatkanut aktiivisesti varsinaisten ratsastuskertojen väilissä. Ollaan käyty sekä maastossa talutellen, että kiinnitetty pieniin nyansseihin huomiota. Toisella ratsasstuskerralla Emma selässä, Vallu oli edelleen liinan päässä ja nyt koitettiin jo saada poikaa pohkeesta liikkeelle ja pidätteestä pysähtymään. Mitenkään herkkänä poikana ei alkuun oltu ja aika ronskejakin otteita sai käyttää ennen kuin saatiin reaktio. Palkittiin sekä eteen että taakse liikkumisesta, kunhan liikkui. Ihan pientä päänviskelyä ja paaaaljon jumitusta. Se lienee tämän pojan meriitti: ei takavasemmalle poistumisia vaan maahan juurtumisia. Ehkä se vielä muuttuu, mutta toistaiseksi ollaan tyytyväisiä vähäiseen kekkulointiin ja haetaan vaan eteenpäinpyrkimystä.

Edellä mainitun ratsastuskerran jälkeen todetiin että Vallu heittää kieltä ees sun taas kuolaimen kanssa, joten hetkeksi päätin heittää kukkahatun nurkkaan ja hommasin lainaan remonttisuitset. Ihan puhtaasti hevosen takia. Kun ei se ymmärrä että se kieli olisi paras pitää kuolaimen alla. Pyrin myös hakemaan mahdollisimman pian hieman ohuemman kuolaimen, jos vika onkin siinä ettei tuo paksuhko nivel oikein istu sen suuhun. Ohuempa ei myöskään samalla tavalla saa kielellä "työnnettyä". Selkäännousua hienosäädettiin myös niin että Vallu pysyisi paremmin paikallaan. Kiertelin jakkaran kanssa pientä ympyrää sen kanssa, ja palkkasin kun oli paikallaan. Lopulta kävin tuolilla seisomassa ja palkkasin jos pysyi paikallaan ja lopulta nojailin vähän selkäänkin. Ja sama toiselta puolelta. Luin tuossa myös yhden koirakouluttajan blogia, jossa ohimennen mainittiin, että koiralle sanotaan oho, jos on tarve viestiä "väärin meni, ei tipu palkkaa". Otin sen myös käyttöön. Saa nähdä onko siitä hyötyä.

Tänään ratsasteltiin kolmannen kerran. Selkään nousu sujui ainakin moitteetta: pienen askeleen otti, mutta sehän noin nuorella menee ihan huonon tasapainon piikkiin. Liinan päässä Emma edelleen ja nyt saatiin jo huomattavasti kevyemmillä avuilla reaktio ETEEN. Päätettiin koittaa vähän raviakin. Maasta autoin vähän raipan kanssa ja sieltähän se tuli. Hieman portille vievästi ja kaartaessa takkuillen, mutta tuli kuitenkin, ilman kekkulointia. Näiden pikku harjoitteiden jälkeen, nousin sitten vihdoin itsekkin hevoseni selkään. Ai mikä fiilis! Mahtavuutta! Mentiin kierroksen verran pohkeista etten ja välillä seis. Häntäluu alkaa olla jo siinä kunnossa että näitä vaan lisää.

Emman kanssa ollaan juteltu että edetään nämä perusasiat nopeassa tahdissa ja annetaan sitten pitempi loma. Turha on jahkailla saman asian parissa kuukausitolkulla kun näyttää sujuvan niin hyvin ja Vallun omaksumiskyky on hyvä. Varsinaiset ratsastuskerrat kun on vielä olleet kerta viikkoon, niin asiat hautuu juuri hyvän aikaa, vielä kun maasta käsin niitä nyansseja pääsen hiomaan.

Ensi kesänä mulla on jo varmasti heC tasoinen junnu :)

Kehittyminen huimassa vauhdissa.

Talvella 2009 kiipesin Viitaniemen ratsastuskoulussa hevosen selkään ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1997. En saanut ratsuani laukkaamaan.
Tänään avustin ystäväni kolmevuotiaan ruunan selkään, joka on ollut minulla kuukauden. Itselleni ei ole niinkään tärkeätä se kuka sinne selkään meni, vaan se että kaikki pohjatyö mitä alla on, on minun itseni tekemää. Koko loppupäivän olen mennyt lähes hartaissa tunnelmissa. Olen ollut niin pohjattoman kiitollinen. Kiitollinen äiti-tytär kasvattajaparille näistä kauniista ja älykkäistä hevosistani. Kiitollinen tallinpitäjäystävästäni ja loistavasta talliporukasta. Kiitollinen idyllisestä ruunalaumasta. Kiitollinen persoonallisesta ja rohkeasta valmentajasta.

Ratsukoulutus on sujunut siinämäärin seesteisesti että ainoat kevätjuhlaliikkeet mitä on Vallusta irronnut saatiin kun kävelytettiin kentällä ensimmäistä kertaa satula selässä. Pari köyryä ja that's it. Suitset on jo ihan tylsää ja kuolaimet hän nappaa oikein halukkaasti itse suuhun. Satulointi sujuu kun vanhalta tekijältä. Huopa on lähestulkoon jännempi kun satula, sitä pitää vielä aina vähän vilkaista. Maastossa ollaan käyty talutellen ja selässä on makailtu. Juoksutusreenit alkoivat hieman tahmeasti. Vallu ei meinannut ymmärtää laisinkaan että tarkoitus olisi mennä ikäänkuin mun edellä. Se ei vaan halunnut päästää mua lapalinjan taakse. Peruutti mielummin vaikka puoli kenttää mun mukana, mutta heti kun sain kehuttua sitä yhden kerran oikeansuuntiasesta reaktiosta se ymmärsi mitä siltä halutaan. Sitten edistys olikin jo huimaa. Toisesta liinanpäässä pörräämisekerrasta saatiin videota. Ensimmäisellä kerralla mentiin vain käyntiä, nyt otettiin jo vähän ravia ja nämä on ihan ensimmäiset raviaskeleet mitä tämä herra ottaa satula selässä.

Emman piti alunperin tulla tänä viikonloppuna auttamaan mua noissa juoksutusharjotuksissa, mutta kun ne lakkasivat tuottamasta liiempää päänvaivaa, niin päätettiin sitten että nostetaan likka kyytiin. Ämpäri kauraa avuksi ja sinne se kiipesi. Ekalla kerralla pää vähän nousi ämpäristä siihen malliin että mitä vit*, mutta sitten tuo vain katsoi ämpäriin että hei mullahan on täällä ruokaa. Pari kolme selkäännousua siihen päälle vielä ja sitten taluttaen käynnissä kenttä ympäri. Vallu tuntui rennolta. ei hermoillut eikä hötkyillyt vaikka Emma kokeeksi vähän heilutteli itseään ja taputteli poikaa sieltä täältä. Mun kädet tärisi, sydän hakkasi ja suu oli kuin autiomaa. Viimeksi on varmaan jännittänyt yhtä paljon kisoissa.

Kaikkein hienointa tässä on se, että tämä hevonen rakastaa yli kaiken tätä. Tänään se tuli portille vastaan heti kun näki mun tulevan ja laitumelle sain kiskoa maahanjuurtunutta ruunaa. Oli pakko tehdä sen kanssa pikku kiekka peltotiellä, että se oli tyytyväinen saamaansa huomion määrään. Se jos jokin kertoo, että kaikesta jännyydestään ja uutuudestaan huolimatta nämä asiat on tehty sille mieluisalla tavalla, ja sekös saa mun rintani pullistumaan ylpeydestä. Se likka joka ei saanut kuusi vuotta sitten ekalla ratsastustunnilla ratsuaan laukkaamaan opettaa nuorelle hevoselle ratsun alkeita. Hevonenkin on kyllä ylpeyttä herättävä. Niin fiksu ja rohkea. Kaiken ymmärtävä jeejeemies.

Ja näin laitumella pidetään yllä peruskuntoa: