Ei niin putkeen mennyt ratsastuskouluvierailu

Palasin vanhalle ratsastuskoululleni perjantai-iltana tuplatunnille, joista ensimmäisellä mentiin koulua ja toisella esteitä. Tiesin jo katsoessani hevosarpajaisten tulosta että helppoa ei tule olemaan. Lantti on tuttu hevonen ennestään, joten tiesin että tiedossa on jäätävän isoa ja vaikeaa ravia sekä rautakangen niellyt hevonen, joka vetää mehut minusta aivan taatusti.

Mistä olin eniten ihmeissäni oli tunnin rakenne. Ohjattua verkkaamista tehtiin varmasti yli puolet tunnista ennen kuin pääsimme itse tehtävään, eli kolmikaariseen kiemurauraan joissa suoristusten jälkeen siirtymiset ravista käyntiin. Verkassa otettiin vähän siirtymisiä ja ympyröitä ensin tietysti käynnin ja ravin välillä ja sitten ravin ja laukan välillä. Suuren osan tunnista lohmaisi kuitenkin opettajan ihme raivarit yhdelle ratsastajalle, joka ei saanut poniaan laukkaamaan. Poni oli selvästi kokematon laukkaaja, meni herkästi ristilaukalle ja laukka oli nelitahtista kaahotusta. Ratsastajan tasosta en tiedä, mutten silti allekirjoita että tilanne olisi vaatinut pää punaisena huutamista ja raivoamista.

Itse koitin äheltää tunnin lähinnä sen parissa että sain Lantin pidettyä edes joten kuten pohkeen edessä. En jotenkin muistanut että se olisi aikaisemmin ollut noin vetelä. Mutta ihan yhtä kankea se oli kun mitä muistin. Jos yritin saada ympyröillä tahdin säilymään niin se ei taipunut hiukkaakaan, ja jos sain sen taipumaan niin eteenpäinpyrkimys hävisi. En mitenkään halua morkata hevosta, tiedän kyllä että se on osaavissa käsissä todella hieno, mutta olin aika hukassa kun yritin näitä kaikkia asioita hiki päässä tehdä ja samaan aikaan löytää sellaista ravia missä en pomppinut kun kasa perunoita säkissä. Tavallaan tiesin että pystyisin istumaan sen ravissa jos se olisi peräänannossa, mutta peräänanto oli haave vaan kun hädin tuskin sain sen pohkeen eteen. Oli toki tyydyttäviäkin pätkiä, joissa sain ensin hitaan mummoravin kautta kroppani mukaan ja jalat rennoksi, jolloin saatoin pyytää ihan pikkaisen enemmän ravia ilman että siitä tuli kaameaa töksötystä.

Ja tähän väliin löysin muuten tallin sivuilta kuvauksen Lantista, joka sanoo näin "Lantti on erittäin mukava ja osaava peruspolle, josta tykkää niin junnut kuin sennutkin. Ja se harjoitusravikin muuttuu kivaksi istua kun saa hevosen kunnolla jalan eteen." Kappas!

Toinen tunti olikin sitten esteitä. Pyysin melko vaatimattomia ja tehtävänä olikin pienten ristikoiden avulla lähestyä ravissa ja tähdätä siihen että esteen jälkeen jatketaan ratsastajan valitsemassa laukassa. Heti kävi selväksi opettajankin huomautuksista etten osaa istua yhtään kevyessä istunnassa ja ekassa hypyssä vielä unohdin katsoa eteeni mikä tarkoittaa sitä että kellahdin itse eteen kun katselin alas. Pari mukavankin tuntuista hyppyä tuli, mutta tunti oli lopullisesti pilalla kun opettaja sai toiset raivarit pienelle ponitytölle, jonka jälkeen ei mennyt aikaakaan kun kaikkensa antanut opettajatar ryhtyi oksentamaan... Sitten odoteltiin kun paikalle soitettiin naapurissa pulataikinaa väsäävä ratsastuskoulun pyörittäjä joka tuli pitämään tunnin loppuun. Siinä vaiheessa olin itse jo niin väsynyt ja kypsä että homma meni aivan sähläämiseksi enkä saanut enää Lanttia laukkaamaan. Olin niin poikki sen ravissa istumisesta että aloin puristautua jaloilla kiinni ja lopulta suoranaisesti fuskasin, nousin kevyeeseen istuntaan ja ajoin sen laukkaan.

En ole tyytyväinen itseeni, enkä kyllä oikein opetukseenkaan. Ymmärrän, että jos on kipeä, ärsytyskynnys voi laskea todella radikaalisti, mutta jotenkin tuo täysin mihinkään johtamaton raivoaminen ei saa minulta kyllä yhtään myötätuntoa. Ketä se auttaa jos olet epäonnistumisen kirteessä eikä opettaja laita sitä poikki vaan huutaa että NOSTA SE LAUKKA, RISTILAUKKAA!!, NOSTA UUSI LAUKKA! NYT LAITAT SEN PONIN SIITÄ ESTEESTÄ YLI! RAIPPAA!! Ja todettakoon siis että tämä pieni ponityttö putosi kerran näissä kieltelyissä ja huuto jatkui edelleen. Mahtoikohan edes kysyä että sattuiko. Kyllä joskus pitää patistaa ja joskus saa sanoa tiukasti, sitä en väitä, mutta kyllä äänensävystä tunnistaa agressiivisen ja turhautuneen huudon verrattuna kannustavaan komentamiseen.

No ainakin Nero ja Bronca selvisivät hienosti vuolemisesta. Tai Neron kavioille nyt näytettiin lähinnä raspia harjoituksen vuoksi. Olin ylpeä pojasta, koska oli rohkea ja jalkojen nostelu sujui. Se onkin ensimmäinen asia minkä olen eläessäni hevosvarsalle itse opettanut. Ja kyllä taas tämän jälkeen sietää olla onnellinen Broncan ratsastettavuudesta.