Ratsastajan kuuluisi olla mahdollisimman symmetrinen. Puolierot omassa kehossa aiheuttavat syyllisyyttä ja syövät naista rotan lailla. Sen lisäksi että niitä on harmillisen vaikea tavallisessa arjessa havaita, niitä tuntuu olevan myös lähes mahdotonta korjata.
Lähtökohtaisesti tiesin jo että oikea jalkani on vanhan polvivamman takia heikompi, mutta kyllä oli kylmää kyytiä kun fyssari-täti sanoi tänää: "Tiedätkös, sulta puuttuu täältä kaikki tätä oikeaa lapaa tukevat lihakset."
Kyse oli tietenkin työasioista ja syy miksi fyssarille menin oli jatkuvasti kipeä oikea olkapää. Jumppaohjeita eteeni pinottaessa kaivoin kuitenkin raivoisan motivaation harrastuksesta. Onhan se nyt ihan sama pystynkö tekemään vielä 40 vuotta töitä, mutta jos voin edes vähän parantaa ratsastustani niin kaiken teen :D
Ratsastin tänään läpi sen ensi sunnuntaisen kouluohjelman. Käynnistä saadaan hyvällä säkällä nelonen, jos hevonen suostuu ravilisäysten jälkeen lävistäjän aikana kävelemään edes kolme-neljä askelta, mutta muuten vaikuttaa ihan mahdolliselta tehtävältä. Pitää vaan muistaa säilyttää tahti, katsoa että peruutus menee suoraan, nousee oikea laukka ja että se laukka saadaan vielä poiskin (lävistäjä olis just se paikka kiihdyttää). Elätän myös pientä toivonkipinää että Bronca fiksuna konkarina hokaa kouluaidoista että jahas, nyt ollaan tosi toimissa. Ainakin yhden asian voin jättää täysin ressaamatta: hevonen on kisapaikalla ja tilanteesa kuin viilipytty. Ainoa jännitys mitä hevoseen voin saada aikaan on minusta itsestäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti