Ei pitäisi kirjoittaa tässä mielentilassa

... koska hehkutuksen määrä tulee olemaan jotain tähtitieteellistä.
Mutta minkäs teet. Mulla on maailman mahtavin pikkutamma ja mulla on nyt enemmän kun koskaan aikaisemmin sellainen olo, että olen tehnyt jotain todellakin oikein.

Tämänpäiväisen Katin valkun hienoin saavutus oli puolikas laukkaympyrä. Puolikas vain siksi, että sen puolikkaan jälkeen ei riittänyt enää mikään pikkurapsutus kaulalle vaan ohjat löysälle ja iiisot kehut! Miten mahtavaa oli tuntea ne muutamat askeleet joissa Bronca otti takapään alleen, hidasti, taipui (ei kaatunut) ja ylläpiti laukan, vaikka tunsin koko ajan että nyt hevonen todellakin antaa nyt kaikkensa.

Pari kuukautta sitten mentiin lähinnä vain karmeaa vauhtia kaarteissa kiihdyttäen.

Lakkasin oikeastaan ratsastamasta laukkaa. Sileällä jos mentiin niin muutamia nostoja ja lyhyitä pätkiä. Maastossakaan ei olla viimeaikoina laukattu. Keskitytty vaan hakeutumaan vähän hankalammille tai pidemmille reiteille ja kävelty kilometri toisensa jälkeen. Ja tässä on tulos. Puolikas laukkaympyrä! JEE!
Kyllä te hevosihmiset tiedätte miten pienestä tässä hommassa välillä saa päiväkausiksi hymyn naamalleen.

Oli meillä vähän hankaluuksiakin kun vasemmassa kierroksessa taas oikeaa pohjetta ei aina välillä saanut läpi, mutta se ei nyt tunnu miltään. Oikeassa kierroksessa mulla oli hetkittäin olo, että eihän tässä tarvitse kun ajatella mitä tehdään ja mihin mennään. Yhdessä hevosen kanssa.

Kati sanoi, että selvää muutosta on tapahtunut. Hevonen on rennompi eikä tikuta menemään niin kuin vielä viimekerralla. Käynnissä mennään eteen. Kuulemma todennäköisesti meidän maastoreissujen peruja. Eikä edelleenkään voinut uskoa että Bronca on jo 18 :)

Niin joo ja karvanlähtö on jo ihan tautista. Jos joku haluaa myydä mulle kevättakin, joka on jotain muuta kun mustaa (kohta enemmänkin valkoinen) fleeceä (suorastaan imee kaikki karvat) niin otan tarjouksia vastaan.