Olen tässä saattanut mainita pariinkin otteeseen tietynlaisesta liirailusta. Tiistaina liirailu meni jo ihan naurettaviin mittasuhteisiin. Yritin monta kertaa nostaa ravia ja minulle tarjottiin pohkeenväistöä oikealle. Aloin jo epäilä että varusteissa (eli satulassa) on jotain mätää ja mietin pääni puhki mitä seuraavaksi. Pyysin jo viimeviikolla Emmaa ratsastamaan Broncan joku päivä ja se päivä oli eilen. Toivoin saavani vastauksen siihen mistä liirailu johtuu. Epäilyn alla: kuski, satula ja hevonen.
Ensin kuski vaihtoon.
Emma aloitti meidän Barefootilla ja kentän reunalle otettiin se vähiten huono rungollinen satula.
Heti parin ensimmäisen minuutin jälkeen huutelin uteliaana miltä tuntuu ja vastaus oli etten ollut ainakaan kuvitellut mitään, oikealle olisi tehnyt mieli luisua. Vika ei siis ollut kuskissa. (huh)
Emman kommentti oli että oikealta tulevat avut eivät mene perille ja Bronca on haluton taipumaan vasemmalle, eli venyttämään oikeata kylkeä.
Vaihdettiin satula, ongelma ei hävinnyt mihinkään. Vika ei siis ollut satulassa. (huh)
Lopulta oli pakko kaivaa Emmalle keppiä käteen kun oikealta tulevat avut ei vaan menneet perille. Menivät ympyrällä käynnissä ihan vaan siirrättäen takapäätä ensin sisäpuolelle. Ja voi Broncaa joka regoi kun kunnon rinsessa tuohon raippaan. Kun pohkeeseen ei vastattu, seuraavana oli vuorossa pohje ja pieni kosketus takapäähän ja reaktio tuli heti huutomerkein varustettuna. Bronca on karsinassakin hirveän herkkä komentamiselle. Sille ei tarvitse kun vähän ärähtää ja heilauttaa kättä sen suuntaan niin se on jo ihan järkyttynyt.
Näillä mentiin ihan vaan käynnissä ja pikkuhiljaa alkoi homma toimia ja Emma pääsi kiittämään oikeasta reaktiosta.
Itse vaivuin tuumailuihin. Lopulta vika löytyi hevosesta, mutta peiliin piti silti katsoa. Olen antanut hevosen livetä sieltä mistä aita on matala. Olen tosi huono tosissani komentamaan. Ratsastaessani olen vaan pyytänyt ja pyytänyt ja pyytänyt nätisti kunnes Bronca on todennut että kun ei viimksikään tarvinnut reagoida niin ei varmaan nytkään. Lisäksi olen ihan törkeän tumpelo raipan kanssa. Se on tiellä ja häiritsee, enkä yleensä edes uskalla sillä hevosta koskettaa. Vähän niikuin kannustenkin kanssa. Joskus aikanaan vähän tahmeampaa hevosta ratsastaessani sain valmentajalta kommentin, että minkä takia sulla ne kannukset on jalassa kun ei se ole kertaakaan käynyt siellä hevosen kyljessä ja hevo menee ihan omia reittejään.
Pakko on kuitenkin hevonen saada avuille. Nyt itseä niskasta kiinni ja keskitytään ihan vaan vaikka hitaassa temmossa siihen että hevonen on avuilla ja toivotaan että huutomerkkejä ei tarvitse käyttää montaa kertaa ennenkun voi taas kuiskata.
Ja valmentautumisrintamalla on aktivoiduttava.
Tämä päivä sisältää jotain käsittämättömän jännää: palaan ratsastuskoulun penkille.
Vuorossa on puolivuosittainen irtotunti estevalmennusryhmässä. Alkoi sillä siunatulla sekunnilla jännittämään kun eilen puhuin Likan kanssa puhelimessa ja sovittiin että tulenkin jo huomenna. Ja tosiaan valmennusryhmään, joka hyppää. Minä menen sinne taas jalustimilla joita joudun lyhentämään kolme kertaa tunnin aikana niin, että lopulta tuntuu että ratsastaa polvet suussa. "Paino jalustimille!" lienee myös suosittu huudahdus meikäläiselle. No katsoo miten käy. Voi olla että rohkeutta löytyy edelliskertaa enemmän, viimeksi kun tein kyseisen ekskursion muutama viikko lannerankarysäyksen jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti