sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Harmaankin päivän pelastaa sinnikkyys

Ah sitä tunnetta kun ulkona lorottaa harmaalta taivaalta ämmiä ja äkeitä ja pitäisi lähteä tallille. Mieli keksii jos jonkinmoista hyvää ja huonoa tekosyytä miksei tarvitsisi lähteä. Sitten kun olet tunnin tai kaksi psyykannut itseäsi (ja odottanut sateen loppumista todetten sen vain yltyvän), saat itsesi taivuteltua matkaan. Ja kun nyt kerran liikkeelle päästiin niin kyllähän se riittää kun nopeasti vaan juoksuttaa tai tehdään kiva pikku maastolenkki vaan. Takaraivossa kolkuttaa kuitenkin perjantainen vapaapäivä ja eiliseltä mönkään mennyt valmennus pakkasesta kovettuneen kentän takia.

Ei kun kyllä minä nyt ratsastan!

Onneksi (ainakin) 30 kiloa painavan märän loimen alta löytyy jotakuinkin puhdas ja kuiva hevonen. Kuitenkin aina on yhtä ihanaa pukea hevoselle kamppeet päälle siinä tiedossa, että mikä määrä luttaamista on suojien ja pinteleiden pesussa. Sen lisäksi olen syyllisyydessäni ottanut tavakseni pyyhkiä ja rasvata sekä sautan, että suitset joka ratsastuskerran jälkeen, koskapa edellisen hallitsemattoman maastoutumiseni seurauksena toista tonnia maksavan satulan siiven alla oli kuulemma kilo kuraa :(

No päästiinpä kentälle asti. Ajatuksissani en odotanut paljoakaan, mutta harvinaista kyllä, minulla oli kerrankin selkeä suunnitelma mitä teen: väistöjä. Ensin käynnissä aina keskihalkaisijalta uralle kumpaankin suuntaan. Yritin pitää touhun aika rentona, enkä välittänyt suuremmin tuliko takapää ihan täydellisesti mukana. Keskityin enemmänkin siihen, että etujalat astuvat ristiin, jotta lavat aukenevat. Jatkoin ravissa ja voi kuinka ihana oli ehkä ensimmäisen kerran kesän jälkeen tuntea, kuinka Poni naksahti täysin siihen "työmoodiin". Se odotti, se kuunteli ja ennenkaikkea oli rento ja se jos jokin on ollut hakusessa viimeaikoina.

Näin hyvässä fiiliksessä oli pakko kokeilla ne laukannostotkin, vaikka heti hiipi pieni epäilys että ahnehdinko nyt liikaa. Aloitin vasemmassa kieroksessa ensin ravi - käynti siirtymisillä ja lopulta nostin käynnistä. Poni räjähti välittömästi käsiin kamalassa rodeossa, mutta pääni toimi onneksi nopeammin kun hysteeriseen suussaroikkumiseen taipuvainen käteni. Annoin hetkeksi kunnolla ohjaa, nousin kevyeeseen istuntaan ja päästin purkamaan. Yksi pitkä sivu riitti ja sitten sain jo laukan hallintaan. Palasin takaisin ympyrälle ja ratsastin laukkaa kunnes se oli hyvä ja kunnolla hallinnassa.

Tämän jälkeen mietinkin kuinka saada oma ja Ponin pää rauhoitettua. Keksin jatkaa väistöharjoituksia, koska olin saanut niissä aikaisemmin Ponin niin hyvin kuulolle. Jatkoin näitä niin kauan kunnes tunsin itseni ja Ponin rentoutuneen ja sitten kokeilin nostaa sen "vaikeamman" laukan, joka lopulta nousikin huomattavasti vähemmällä showlla kun se "helpompi". 

Lopulta olin valtavan tyytyväinen. Olin sinnikäs ja lähdin tallille. Olin sinnikäs ja ratsastin vaikka epäröin. Ja lopulta sain ihan yksin ratsastettua Ponin sen tutuiseksi etten ole pitkään aikaan sitä saanut. Ratkaisin ongelman ilman apua. Tänään tunnen todellakin oppineeni jotain. Jos olisin tehnyt niinkuin olisi vain tuntunut hyvältä (eli jäänyt kotiin löhöämään), en olisi oppinut mitään.

3 kommenttia:

  1. Kuulostaapas hyvältä ratsastuskerralta. :) Miten siinä yleensä niin käykin kun on vähiten fiilistä ratsastaa ja ajattelee tekevänsä jotain helppoa rennosti niin sitten saakin kaikkein parhaimman fiiliksen ja kaikki sujuu hyvin.
    Itselläni on tänään sellainen päivä ettei oikein huvittaisi. Puoliso on kipeä ja tallille pitäisi ehtiä aina pojan nukkuessa päiväunia. Leipominen veti pidemmän korren tänään. Ehkä illalla voisin ihan pikaisesti käydä ratsastamassa.. No, yleensä jos on kiire tai tuntuu että pitää kiirehtiä niin siitä ei tule yhtään mitään..

    VastaaPoista