Uusia maastoreittejä!

Mitäs se kentällä ratsastaminen onkaan?
Sisäinen kouluratsastajani on saanut pitää koko viikon lomaa kun ollaan samoiltu maastossa pitkin ohjin, laukkailtu enemmän ja vähemmän hallitusti ja olen ajoittain maastossa löytänyt Ponin ravista ihan uuden ulottuvuuden: upea, rento, venyttävä, rauhallinen vain muutamia adjektiiveja mainitakseni.
A-tiimi lähti viime sunnuntaina esittelemään minulle ja Ponille löytämäänsä reittiä, josta aukenivat taas lukuisat uudet mahdollisuudet ja tutkimattomat metsäpolut ja -tiet. Reitti oli paikoitellen aika kivikkoinen ja yhdessä kohdassa oli pakko ihan taluttaa kun viettävä kallio ja suuri syvä lammikko tekivät turvallisesta etenemisestä ratsain mahdotonta. Muutenkaan reissu ei ollut ehkä niitä hehkeimpiä. Ilma oli super-painostava, ukkonen jyrisi jossain etäämpänä. Meno ei ainakaan helpottunut, kun Poni polkaisi ekassa vauhtipätkässä toisen etukengän pois ja arkoi jalkaa välillä oikein kunnolla. Taluttelinkin melkein puolet matkasta kun maantiellä oli paljon irtosoraa joka sattui Poniinin kavioon erityisesti.

Ja sitten ne ***vetin lehmät!

Ajattelin että kyllä tämä tässä kun maasta käsin ja on kaverikin mukana. Lopputulos oli kuitekin sellainen kuviokellunta keskellä tietä, että hyi olkoon! Poni pyöri pää pystyssä väkkäränä ympärilläni, tippui ojaan, meinasi nousta parikin kertaa pystyyn ja samaan aikaan Alli otti pikkuhatkat. Ajatteli varmaan että hän ei jää tätä sekoilua katsomaan. Selvittiin kuitenkin hengissä ja ehjänä ja sadan metrin kävelyn jälkeen Ponin pääkin laskeutui normaalitasolle (sekä fyysisesti että henkisesti). Loppumatka menikin kommelluksitta.

Tiistaina Emmikin tuli mukaan Artulla. Lähdettiin tutkimaan yhtä ihanan näköistä sivutietä. Otettiin tien alkupäässä rauhallista laukkaa kun näytti niin mukavalta ja sitähän sitten jatkettiin melkein kilometritolkulla. Koko tie oli enimmäkseen nouseva ja mukavan pehmeä pohja teki siitä loistavan laukattavan. En ole tainnut sitten viimekesän Pohjanmaalla maastoilun laukata noin pitkää pätkää yhteen menoon. Tie päättyi kääntöpaikkaan, lähdettiin tyytyväisenä takaisinpäin ja mentiin tutkimaan sivuhaaraa. Samassa kuulimme kuinka tiellä viiletti kauhealla kolinalla tukkirekka! Katselimme toisiamme silmät pyöreinä, että onneksi ei tullut äsken vastaan kun viiletettiin tukka putkella pitkin tietä. Rekka kävi kääntöpaikalla, olimme toisessa tienhaarassa kun se tuli takaisinpäin ja siihen tiellehän se sitten jäi jotain kantoja kyytiin nostelemaan. Ja tie todellakin niin kapea, että ei päästy hevosilla ohi. Päädyttiin rämpimään umpimetsään, että päästiin tukkirekan ohi. Huh mitä touhua! :D Loppumatka taas kommelluksitta.

Eilen Jonna sitten päätti lähteä ihan jalkaisin näyttämään meille sen ns. "oikean reitin", joka olikin huomattavasti helpompikulkuisempi ja vähemmän kivikkoinen. Saatiin tehtäväksi kulkea sitä vaan usein niin tulee hyvä ja selkeä polku. Tutkittiin taas sivuteitä ja löydettiin yksi niin mahtava, että ei meinattu uskoa todeksi. Pitkä ja hyväkuntoinen metsäautotie jonka ympärillä metsä oli niin satumaisen kaunis että olin päänahkaa myöden ihan kylmillä väreillä. Tarpeeksi pitkälle kuljettuamme huomasimme että piruvie, nyt ollaan sellaisella tiellä missä ei saisi ratsastaa. Hups. Harmitti ihan vietävästi kun se oli niin kaunis paikka. Arttu on käyttäytynyt todella mallikaasti maastossa! Jossain vaiheessa oli pientä ongelmaa kun se oli kireä ja jännittynyt, eikä voitu esimerkiksi laukata niin, että Poni olisi mennyt edellä. Eilen onnistui pitkästä aikaa sekin.

Kylmissä väreissä <3