No siksi että alkuun minä ihan melkein vihasin sitä (niin paljon nyt kun hevosta voi vihata eli ei kovin paljon). Joka kerta kun käppäilin tallin ilmoitustaululle ja näin kohdallani Ilon nimen fiilikset laskivat pohjamutiin. Opin jo heti ensimmäisellä ratsastustunnillani yli kymmenen vuoden tauon jälkeen, että tältä et saa mitään ilmaiseksi. En saanut sitä käännettyä edes voltille ilman taistelua. Välillä se painoi kädelle niin, että tunnin jälkeen tuntui ettei minulla ole käsiä enää ollenkaan. Jos ei sitä saanut laukkaamaan kunnolla, sen laukka oli kamala, nelitahtinen, etupainoinen, joka tuntui joka askeleella vaan vaikeammalta yläpitää. Mutta aika kului ja Enni oppi vähän jotain. Myös päättäväisyyttä ja sinnikkyyttä, mutta enimmäkseen ratsastuksen taitoa. Ilon nimi tuntilistassa omalla kohdalla ei tuntunutkaan enää maailmanlopulta, se oli ihan kiva. Joskus ihan loppuaikoina sain sen vahingossa kulkemaan muutaman askeleen pyöreänä ja kevyenä. Silloin en voinut uskoa että olin kammonnut sitä niin paljon.
Haukuin sitä aina läskiksi, mutta hellyydellä.
Rakastin selvittää sen pitkää tuuheaa harjaa.
Ilon selkään saattoi laittaa ihan kenet vaan, varmempaa tuntiheppaa en ole tavannut.
Hienoin yhteinen muistoni on tallin oman Keimi-cupin estekisoita. En odottanut mitään, olin lähinnä kauhuissani hurjasta estekorkeudesta (50-60cm) ja epäröin saanko Ilon edes pysymään laukassa koko radan läpi. En muista radasta mitään muuta kun sen etten ole ikinä hypännyt niin hyvin. Kaikki ajatukset olivat vain seuraavassa esteessä ja nehän ylitettiin: kolmossijan arvoisesti.
Kiitos Ilo siitä kokemuksesta.
Teit hurjan työn opettaessasi kymmenille, jopa sadoille tytöille ja pojille rutkasti päättäväisyyttä ja sitä kuinka vain itse tekemällä oikein voi hevonenkin toimia oikein.
Adios amigo!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti