Metsässä samoilu oli tehnyt tehtävänsä. Sen verran tahmealta tuntui valmennus eilen. Itse en osannut ratsastaa ja aina eteenpäinpyrkivä ja pikantti pomppu-Poni oli väsähtäneen tuntuinen!?
Kirosin jo maastoilupäivinä, että vasen jalka tekee ihan omiaan heti jos askellaji on jotain muuta kun käyntiä. Monet ratsastusongelmistani johtuvat juuri tuosta vasemmasta jalasta. Polvessa on jo lapsuudessa hankittu vanha vamma, joka alkoi oireilla sairastuttuani crohnin tautiin. Kipuilevasta ja krepitoivasta polvesta johtuen jalasta on tullut ajan kanssa lihaksistoltaan heikompi. Vaiva on sitä laatua, etten usko sen olevan parannettavissa ainakaan näillä tuloilla, (jos voitan lotossa kävelen coxaan ja ostan uuden polvinivelen) joten sen kanssa on vaan elettävä ja yritettävä tehdä parhaansa. Ehkä selittelyn makua, mutta tavoite kuitenkin on oppia pikkuvioistaan huolimatta ratsastamaan. Voihan pikkuvikainen hevonenkin olla mahtava, kunhan viat ottaa reenissä huomioon.
Tunnin aiheena oli taas pohkeenväistö. Kamppailin alkuun taas apujeni puristavuuden kanssa kunnes hoksasin käyttää mieluummin naputtavaa pohjetta. Sen jälkeen piti vielä säätää napautus niin, ettei jäänyt jatkuvasti muistuttamaan vaan muistutti vasta kun liike oli lähdössä käsistä. Saatiin ihan hyviäkin pätkiä ja koska Poni oli niin nuutuisen tuntuinen, myös harjoitusravissa oli ilo istua. Suurimmassa osassa väistöjä ongelmana oli kuitenkin liika jyrkkyys ja se etten saanut liikettä lopetettua silloin kun itse halusin. Myös eteenpäinpyrkimyksen kanssa oli ongelmia. Jos etupää lähti liiraamaan edellä ja korjasin pidätteellä, Poni saattoi jopa pysähtyä, ja jos ei pysähtynyt niin ravista tuli ainakin ihan kamalaa hiippailua. Sain myös Jonnalta kommentin etten saisi lukita kättä suoraksi alas (minkä ilmeisesti teen) jos Poni jännittyy ja nostaa pään. Nyt pitäisi muutenkin löytää se kultainen keskitie käden kanssa. Ensimmäiset kaksi vuotta kuuntelin joka ratsastustunti ainakin 20 kertaa käskyä "käsi alas!" ja nykyään kädet asuvat satulan kaaressa. Että perille meni. Nyt vaan pitäisi opetella kantamaan se kätensä ja luomaan jotain kulmaa kyynärpäähän.
Vikojaan voisi tässä luetella vaikka ja kuinka, ja vaikka laukannostot olivat taas niin hyviä että voisin jopa kuvitella niiden alkavan tosissaan sujumaan, ei valkusta jäänyt kyllä mitään parhainta fiilistä. Ponikin oli niin selvästi väsyneen tuntuinen. Se on silti mitä lutuisin tapaus. Tunnin jälkeen seisoskeltiin kentällä ja rapsuttelin sitä harjantyvestä. Poni asetteli turpansa olkapääni päälle ja painoi pehmo-turpansa kaulaani vasten. Siinä se sitten tuhisteli ja oikein antoi päänsä painua. Ihana eläin <3
 |
| Kuva: Heikki Saarinen |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti