Vinoon menneitä peruutuksia

Blogi on nyt jäänyt hieman taka-alalle kun elämässä tapahtuu mukavia uusia juttuja :)

Lomailen tässä kohta toista viikkoa ja aamutallin jälkeen sain kuvasta idean seuraavalle päivälle

Fiksasin kameran pöydälle ja kuvasin kun ratsastin. Muistikortista loppui tila kymmenen minuutin kohdilla ja tämä nyt on muutenkin sellasta "välipäåivärentoilua". Vinoja peruutuksia kolmikaarisella uralla, mutta kuitenkin sekaan mahtuu yksi ihan kelpo sisäänratsastuksen tyylinen ja ihan lopussa on omaan silmään oikein nätti pohkeenväitö.

Kelin aiheuttamaa harmitusta ja siitä ylitse pääsemistä

Tämän talven kelit ovat saattaneet minut useammin kuin kerran epätoivon partaalle. Ensin oli kolme kuukautta marraskuu, jonka jälkeen pari hassua viikkoa tiukat pakkaset ilman merkittävää lumen tuloa, ja nyt ennustan tulevaksi kolmen kuukauden maaliskuuta. En ole ylipäätään mikään talvifani, mutta joten kuten olen pystynyt nauttimaan lumisista pakkasmaastoista, joissa voi päästää pehmeä lumi pöllyten täyttä kiitoa. Haavekuvaksi ovat moiset reissut tänä talvena jääneet.

No mutta mitäs minä itken kun maneesitallilla asun. Maneesi tosin maksaa ja kun taloudellinen tilanne pistää miettimään sellaisia asioita, että mitä sitä syö viimeisen viikon ennen tilipäivää, on maneesissa ratsastaminen liittynyt haavekuvien albumiin. Hevonen on pörreä ja *askainen, sekä täynnä pölvästienergiaa silloin kun sillä menee maastoon. Kenttä muistuttaa puolisulanutta jääkiekkokaukaloa, suojakelillä peltolenkki on velliä ja pakkasella kovettunut kyntöpelto. Lunta on ehkä hieman notkelmissa ja varjopaikoissa.

Talvimasennuksen aiheuttamaan motivaatiopuutokseen keksin lääkkeeksi rokotusloman, jonka aikana mietin millä aseilla lähden lähes mahdottomassa tilanteessa Broncan kanssa jotain tekemään. Ensimmäinen kokeilu oli rento vähävarusteinen kävely kentällä, jossa ei haettu mitään muuta kuin pitkää venytystä eteen ja alas. Hienoilla tuloksilla. Harvoin Bronca malttaa olla niin pitkiä aikoja selkä ylhäällä ja korvien asennosta näki, että vaikka vaativia tehtäviä sille ei asetettu, se kuunteli minua jatkuvasti. Toinen kokeilu menikin sitten metsään ja syvälle korpeen asti. Ajattelin että etsin maastosta tienpätkän, jossa olisi sen verran pehmoista, että voisin ottaa ravia ja mahdollisesti varovaista laukkaa. Sellainen tienpätkä löytyi, mutta kun äärimmilleen viritetty jousi, hevonen otti ja sinkosi mielentilansa aivan sfääreihin asti muutamasta suoralla tiellä otetusta ravipätkästä eikä paluuta maanpinnalle ollut. Painoin pääni rintaan ja yritin pysytellä rauhallisena ja tyynenä Broncan töhöttäessä piffpaffhölkkää ja sidepasseja esitellen kotiin. Kävin vielä kentällä oman mieleni mukaan "prässäämässä hevosen ruotuun", mutta mitäs prässäät kun hevonen naksahti rennoksi, kuuliaiseksi ja jopa tahmeaksi kentän jäätikölle päästyämme.

Niin paha mieli oli tuon reissun jälkeen, että päätin ottaa ohjelmistoon jotain, mikä ei varmasti aiheuta pahaa mieltä tai jännitystä kummallakaan. Sellaista ohjelmaa jota liian harvoin tulee tehtyä: maastakäsittelyä. Pilkoin taskun täyteen pieniä porkkanan palasia ja otin tyhjälle kentälle mukaan riimun ja ajopiiskan. Heitin narut ja kepit maahan, päästin Broncan irti ja poltin tupakan. Annoin sen touhuta omiaan kun minä touhusin omiani. Bronca käyskenteli kentällä ja nyppi laidoilta suuhunsa nuhjuisia korsia. Aloin kuljeksia pitkin kenttää keskittymättä juurikaan hevoseen, mutta tarkkailin kuitenkin mitä se tekee. Se katseli ja ihmetteli, käyskenteli ja aivan täysin kutsumatta tuli luokseni ja alkoi kulkea vierelläni. Annoin porkkanaa. En tiedä voiko tätä nyt varsinaisesti kutsua miksikään join-upiksi, mutta hieno fiilis tuli joka tapauksessa. Hevonen siis valitsi paineistamatta seurani täysin irti kentällä ollessaan. Siinä sitten tehtiin kaikenlaista. juostiin yhdessä, venyteltiin, väistäteltiin ja totuteltiin siihen ettei piiska ole pieksämistä varten. Taisin ottaa Broncan kerran kiinni koko session aikana, kun kaivoin ajopiiskan esiin, koska tiesin että se suhtautuu siihen varauksellisesti. Broncan kanssa tälläiset jutut tulee niin yksinkertaisesti. Tuntuu jopa ettei niissä ole mitään haastavaa ja voin taata että kummallakaan ei ollut jännittynyt tai huono olo tämän touhun jälkeen. Tarhaan viedessä syötin taskunpohjalta ylijääneet porkkanan palaset portilla Broncalle.

Tänään lähdettiin samalla asenteella talutellen maastoon. Bronca oli selvästi innoissaan: sen askeleessa oli tarmoa ja korvat olivat tiukasti tötteröllä. Se ei kuitenkaan kiilaillut tai rynninyt, mitä se nyt muutenkaan MAASTAkäsin ei tee. Vajaa parin kilsan lenkki tehtiin ja palautin Broncan tarhaan. Portilla se käänyi takaisin luokseni ja ilmoitti että hei mikä unohtui: eilenkin sain. Ja sai tänäänkin.

Jos ei ole mahdollista treenata fysiikkaa niin treenataan sitten yhteistyötaitoja. Olen kuullut että niistäkin voi olla hyötyä. :)

Tänään aamulla.

Aamutallilaista odotti kumoon askarreltu hylly. Onhan se kai hyvä että vanhakin leikkii. Voin vaan kuvitella miten seinille hepat on hyppineet kun hylly on rämähtänyt yön pimeydessä nurin.

Taas on muutto takana

Bronca muutti maanantaina vihdoin itsehoitotalliin. Talli siis käytännössä pysyi samana, vain tallirakennus vaihtui. Uusi kotimme on hieman vaatimattomampi, ainakin näin ensihätään kun jouduimme kaikesta huolimatta tekemään loppukuuksi pienen tilapäisratkaisun. Bronca käytännössä asuu tallin käytävällä. Siinä on melko tiiviisti heppaa pienessä tilassa.

Kännylaatu mutta siis neljä hevosta löytyy tästä pienestä tilasta

Ensiksi olin aika kauhuissani tuosta "ovesta", mutta asiaa pähkäiltyäni totesin, että samanlaisia ratkaisuja on tarhoissa ja jos Bronca nyt jotenkin onnistuisi jäämään tuohon kiinni, niin haka antaa kyllä puomissa periksi.

Itsehoitotallilla asustaa yhteensä viiden emännän hepat ja hoidamme koko tallin hommat yhteisesti. Joku tekee aina päivässä aamun tai illan (eli siirtää hepat sisään/ulos ja ruokkii) ja jokainen hoitaa omat tallihommansa. Näin kertyy jokaiselle n. 8 aamu- tai iltatallia kolmessa viikossa, joka ei ole ihmeellinen homma kun hevosia on kuusi ja kaikki saa vietyä pareittain ulos. Broncan sopeutumista helpottaa vieressä asusteleva tarhakaveri. Tarkoitus on päästä kuun lopulla muuttamaan yksiöön, eli perinteiseen ulkokarsinaan.

Tänään omia hommia tehdessäni huomasin, että kyllä tätä on ollut ikävä. Täysihoitotalli ei vaan ole se mun juttu. On paljon palkitsevampaa harrastaa kun näet päivittäistä konkreettista vaivaa eläimesi hyvinvoinnin eteen. Jotenkin pelkkä tallilla ratsastamassa käyminen on kuin kävisi kuntosalilla: heppa sisään, kamat päälle, ratsastus ja heppa pois. Vaikka siinä ohessa kuinka lääräisi, niin ei siitä vaan tule samaa fiilistä. Melkein vuoden oltiin puoliylläpidossa entisellä tallilla, ja koko sinä aikana oli kaksi päivää joina en käynyt itse hoitamassa hommia. Toisella kertaa olin mahataudissa ja toisella kertaa olin Rushin keikalla Helsingissä. Tästä se taas lähtee: hevosvelvollisuuden kahlitsema elämä, mutta mikä elämä se onkaan <3

Pöhinäenergiasta saa liikkeen laatua ja kapasiteettia oikein kanavoituna

Latasin aikamoiset odotukset tähän päivään, koska rahaa "oikeaan" valmentautumiseen ei ole ollut, edellisestä ohjatusta tunnista oli jo hyvä tovi. Onneksi en ladannut turhaan. Olin hetken ehtinyt verkkailemaan käynnissä ja ravissa, kun Emma tuli paikalle ja pääsin selittämään perimmäistä ongelmaa eli yksinkertaisesti sitä että kuumiaa laukassa ja lähtee viemään, jolloin käsijarru hirttää kiinni ja ollaan vetokilpailussa, jonka systemaattisesti häviän.

Emma aloitti avaamalla tajuntani sille, että ota laukkaa heti verryttelyn alkuun. En ole tullut ajatelleeksikaan. Jotenkin olen jumiutunut siihen ajatteluun, että huonokuntoisen hevosen pateja ei kannata ladata heti alkuun, mutta kun ei ole enää huonoa kuntoa. Laukkasin reippaasti, mutta kaahailematta pitkät pätkät lyhyen keventelyn jälkeen. Kaahailua toki yritettiin, mutta Emma neuvoi kääntämään heti isolle ympyrälle. Oikeaan kierrokseen mentiin ensin ja siinä Bronca oli vielä varsin mallikas. Vasempaan kun vaihdettiin niin johan piti pari pukkiloikkaa esittää. Ja sen minkä tiesinkin oli se, että myötäämällä ja hellittämällä sai paljon enemmän aikaiseksi kun lähtemällä vetokilpailuun. Tässä jo miettii, josko pitäis nauhoittaa joku äänite, jossa on vain toistona "pidätä ulko-ohjalla, aseta ja myötää" ja "älä vedä".

Kävelyn jälkeen Emma suositteli erityistä harjoitusta siihen kun hevonen ryysii eikä malta. Pieni volttikahdeksikko. Emman ohjeet alkuun olivat yksinkertaisuudessaan sellaiset, että ihan sama mikä askellaji, muoto tai meno, kuvion on säilyttävä. Ensin otettiin ravissa josta suunnan vaihto kahden käyntiaskeleen kautta. Alkuun meno oli aika hirveän näköistä ravin ja laukan sekamelskaa ja aina pitkän sivun auetessa eteen, kääntäminen ja piteleminen vaikeutui, mutta työllä ja Emman ohjeistuksella Bronca alkoi pikkuhiljaa hoksata ja malttaa. Harjoitusta jatkettiin niin, että Emma "vain" huuteli että vasen tai oikea ja askellajit (ja aina välillä: aseta, myötää, käännä, ajattele jo ravia, ole rentona, kokoa, yms.). Kyllä Emma hevosensa tuntee. Tämä harjoitus oli sille aivan omiaan. Ikinä se ei voinut ennakoida kumpaan suuntaan voltille lähdetään ja mikä on askellaji. Pakko oli kuunnella minua! hähää! Otettiin lopulta jopa laukasta muutama käyntiaskel ja uudestaan laukkaan ja vitsit mitä nostoja! Aivan mieletön fiilis kun hevonen kasaa koko moottorin alleen ja ponnistaa laukkaan! Ja laukasta käyntiin siirryttäessä tuli niin hienoja koottuja askeleita. Olisin voinut lähteä rinta rottingilla starttaamaan helppoa A:ta siltä istumalta, niin hyvältä tuntui!

Olen ihan hetkittäin päässyt kokemaan nyt Broncan kanssa sen, kuinka laadukkaan ylöspäin suuntautuvan liikkeen sieltä voi saada, kun sen vireyden saa taitavalla ratsastamisella kanavoitua oikein. Taitavaa ratsastusta mitataan valitettavasti vielä sekuntteina, mutta se on aina pieni lusikallinen sitä mansikkahilloa, josta Kyra puhuu.

Skitsofreenistä harrastelua

Kehuinko viimeksi kuinka hienosti poni meni pelkällä kaulanarulla? Oli niin kuulolla ja yhteistyöhaluinen. Se taisikin sitten pinnistää kaiken herttaisuutensa ja kuuliaisuutensa tähän suoritukseen ja päättää hieman possutella sen jälkeen. Kaulanaruratsastusta seurasi "käyntimaasto", jossa ei niinkään kävelty kun ravattiin paikallaan tai käyntivauhtia. Välillä yritettiin ottaa lähdöt puusta tippuvasta lumesta, takaa tulevasta koirasta, edestä tulevasta autosta. Hienosti mentiin kaula kaarella, tossu nousi, puhina kävi ja emäntä pyöritteli päätään. Tästä päättelin, että ehkä jalkavaivoista johtunut kävelykuuri on aika pikkuhiljaa lopettaa, jos ei halua joutua maata kiertävälle.

Seuraavana päivänä suuntasin kentälle. Käynti tuntui hyvälle ja ravi tosi hyvälle, joten päätin ihan pikkiriikkiset pätkät ottaa laukkaa. Lyhyeltä sivulta ennen kulmaa kääntö ja muutama askel pohkeenväistöä uralle ja laukannosto ja melkein heti takaisin raviin. Pari hienoa nostoa tuli alle, jonka jälkeen saatoin oikein kuulla kun kuppi meni nurin. Broncaa suoranaisesti vitutti! niin paljon se olisi vaan halunnut mennä: se laukkasi paikallaan, lähti ravissakin viemään, takapää oli korkea, pupuloikkaa mentiin sinne tänne ja ärräpäät kaikuivat peltomaisemassa. Työstin sitten pitkään ja hartaasti harjoitusravissa ponia takaisin kuulolle, ja sain kuin sainkin sen lopulta rentoutumaan, kuuntelemaan ja malttamaan.

Tunsin itseni pitkästä aikaa niin käsittämättömän avuttomaksi tuossa tilanteessa, että pistin heti viestiä Emmalle. Kerroin mitä kävi, ja kerroin että tunnistan oman virheeni: jään tosi vahvaksi kädellä enkä uskalla ratsastaa pohkeella, jolloin saan alleni ruutitynnyrin, joka makaa sadalla kilolla käsille. Myönsin tarvitsevani apua ja Emma oli kultainen ja lupasi tulla lauantaina ohjeistamaan. Sanoi että kannattaa päästää myös menemään, koska siitä se tykkää ja sillä se rentoutuu.

Seuraavana päivänä suuntasin siis pellolle ajatuksena "päästää höyryjä" ja niitä höyryjä oli. Olen viimeksi pelännyt puhtaasti hevosen vauhtia vuonna 2010, kun ensimmäisen erittäin vauhdikkaan vuokrahevoseni kanssa yritin opetella menemään laukkaa maastossa. Nyt tiedän mikä on se vauhti, jolla tuollainen pikkuponi voittaa täykkärin peltolaukassa. Ei meillä mitään hätää kuitenkaan ollut. Jarrut oli ainakin silloin kun niitä paniikinomaisesti kaipasi (fiksuuttani??? laitoin kuolaimettomat tähän ralliin!), mutta ehkä pahimmassa kiihdytysinnossa saattoi tuntua siltä että mitenkähän tämä pysähtyy. Ja me mentiin niin lujaaaa! Pelkäsin ihan tosissani kuinka käy, jos hevonen esimerkiksi lipeää ja kaatuu. No onneksi mitään ei käynyt. Bronca oli samaan aikaan tohkeissaan, raukea ja hikinen eikä jaloissa ollut tippaakaan ylimääräistä nestettä!

No tottakai ajattelin että seuraavana päivänä kun hyppään kyytiin niin allani on rauhallisempi hevonen. Väärin ajattelin. Mielessäni edellisten päivien armoton prässi varustauduin kevyeen hömpöttelyyn: ilman satulaa, kuolaimettoman ja kaulanarun yhdistelmällä. Hyvin nopeasti selvisi kuitenkin että ohjat saa pitää kyllä kädessä tänään. Jäykkyyttä oli havaittavissa, mikä olikin enemmän kun odotettavaa, mutta kahdesta rankemmasta päivästä huolimatta esimerkiksi ravi-seis-ravi -siirtymisissä tarjottiin lähtökohtaisesti enimäkseen laukkaa.

Tänään otinkin sitten maastoratsastuksen merkeissä ensimmäisen erävoiton vähään aikaan. Pohjat on nyt ikävän kovat, kun lunta ei ole kovinkaan paljon tullut, mutta löysin lähistöltä hyvällä lumisella keskivallilla varustetun parinsadan metrin pätkän. Sitä sitten hinutettiin edestakaisin. Aluksi karmeassa paketissa ravaten (ja jalka nousi!), kunnes tuntu, että Bronca alkaa olla enemmän kuulolla kun menohaluissa. Sitten otettiin oikein mukavia askeleen lyhennyksiä ja pidennyksiä ravissa, ja lopulta kokeiltiin JOSKO voisi laukata ilman raketinomaista ampaisua karmeaan vauhtiin. Pari kertaa Bronca yritti lähteä, mutta ymmärsi lopulta että emäntä on nyt huumorintajuttomalla päällä, eikä auta kun mennä vaadittua nopeutta. Ja lopulta alkoi emännällä huumorintaju löytyä, kun hevonen ensimmäisen kerran päiväkausiin laukkaa nätisti: ja vielä maastossa! Eikä kotimatkalla otettu kuin kahden käden sormilla laskettava määrä raviaskelia, kun viimeaikoina samoilla sormilla on voinut laskea käyntiaskelia.

Sisäinen hippi elää ja voi hyvin

Pakko heti kärkeen myöntää että tietysti luen Kaktun blogia, siitä sain idean tämänkin päiväiseen yritykseeni eikä auta kun olla kiitollinen. Kaktu postasi hiljan videon, missä menee Futuralla kaulanarulla. Meillä kaulanaru on ollut myös käytössä, mutta sen pääasiallinen tarkoitus on ollut toimia ratsastajan kauhukahvana siinä vaiheessa kun tasapaino meinaa pettää, ettei tarvitse repiä hevosta vahingossakaan suusta.

Videon innoittamana lähdin tänään kentälle varustuksenani kaulanaru ja varmuuden varuiksi kuolaimettomat suitset. Pitkien alkukäyntien jälkeen tehtiin hetki vähän vakavamielisemmin hommia hiljaisessa tahdissa kun jalat eivät ole vielä ihan priimakunnossa. Tämän jälkeen heitin ohjat pois ja aloin testailemaan miten homma toimii kaulanarun kanssa. Muutaman kerran jouduin lähinnä suuntaa korjatakseni (kentän portti auki, joten voihan siitä yrittää vaivihkaa liukua ulos) ottamaan ohjan käteen. Äänellä ja istunnalla auttaen saatiin tosi nopeasti aika teräviä pysähdyksiä käynnistä, kokeiltiin vähän kaarevia teitä: voltteja ja kolmikaarista ja lopuksi otettiin vielä ravia. Olin jatkanut näitä touhuja ehkä 15 minuuttia ja oltiin saatu alle jo muutama mieltäylentävä ravista käyntiin siirtyminen, kun päätin kokeilla millaisen jarrutusmatkan vaatii ravista seis. Ilmeisesti kaksi metriä. Koko tienoo raikasi kun kehuin niin vuolaasti, hyppäsin välittömästi alas ja kapsahdin ihanan tamman kaulaan. On se hieno! Loppukäynnit tepasteltiin taas irti kulkien pää melkein emännän selässä kiinni. Onko olemassa tässä maailmassa mitään mistä saisi vastaavan fiiliksen!? Onneksi tallilla ei ollut juuri ketään: ei näkemässä tätä hienoutta eikä kuuntelemassa hehkutustani :)

Vielä olemassa, mutta kiireinen

Elo on ollut melko rankkaa viimeaikoina ja siksi bloginkirjoittelukin on jäänyt taka-alalle. Edelliset kahden päivän vapaat pidin uudenvuoden tietämillä ja seuraavat ovat tiedossa helmikuun puolella. Lompakko vaikeroi tyhjyyttään, ja koska autokin (tai tarkemmin auton akku) päätti pakkasten edessä alistua ja luovuttaa, ei jää muuta vaihtoehtoa kun painaa töitä töitä töitä.

Muutaman kerran olen päässyt seuraamaan Broncaa muiden liikuttamana. Ida ratsasti Broncan muutama viikko sitten ja molemmilla näytti olevan hauskaa. Kiinnitin itse heti huomiota siihen miten Broncan etupainoisuus on hävinnyt aivan täysin. Ida ratsasti hyvällä asenteella ensin vain paljon eteen, jotta hevonen lämpenee ja vetreytyy, ja sai tätä kautta taivutukset paremmin läpi. Emma ratsasti Broncan pienen rokotusloman jälkeen reilu viikko sitten ja sai taas ihmeitä aikaan. Sain Emmalta neuvot että nyt vaan rohkeasti vaatimaan, koska kunto on parmpi ja koska kunto on parempi, myös tietynlainen höökiminen avuista läpi yrittää nostaa päätään. Siis paljon tehtäviä nopeassa tempossa ja vaihtelevasti, ettei neiti ennakoi turhia (joo tiesinhän minä senkin, mutta kun aina ei oma mielikuvitus riitä!). Emma kommentoi myös laukkan parantuneen.

Siinä muutama päivä koitettiin touhuta ohjeiden mukaan, kunnes kovat pakkaset pakottivat hieman hissuttelemaan ja sitten puhkesikin rivi molempiin takasiin. Ilmeisesti mudassa seisominen sai vuohiskuopat kuivumaan niin, että pakkasten alettua se halkeili auki. Aivan uusi vaiva minulle hoidettavaksi, mutta toistaiseksi vaikuttaa hyvältä. Kävelylenkkejä on tehty talutellen ja tänään jo selästäkin, jotta nesteturvotus hieman laskisi. Ensin tehtiin molempiin jalkoihin betadinehauteet, jotta ruvet pehmenisivät ja nyt niitä on ahkerasti rasvailtu ja hyvältä vaikuttaa. Jokaisella rasvauskerralla rupea tipahtelee mukavasti pois ja rasvaaminen parantaa vuohiskuoppien kuivuutta, jotta nahka ei halkeile lisää. Tänään tunnin käyntimaaston jälkeen toinen takanen oli jo aivan normaali kuivahko itsensä.

Päivät pitenevät kohisten. Kohta ehtii jo töiden jälkeen valoisalla maastoon!

Kun se nyt kerran on oma niin sitten se sekoo

Voihan härregyyd! Espanjanponissa on virtaaa. En tiedä mikä on syynä nyt kun väkirehutkin otettiin lähes kokonaan pois, mutta olen leikkinyt viime viikolla enemmän litran mittaa kun ratsastajaa. Tai no on aavistus siitä, että kyseessä voisi olla Neron lähdöstä aiheutunut äitiväsyn loppuminen, ja kuitenkin pohjalla on jo jonkinlainen peruskunto. Kai se vaan on niin että kapasiteetin kasvu ja rauhallisuus ei niin hyvin kulje käsi kädessä.

Maastossa ei varsinaisesti ole ollut muuta ongelmaa kun ajoittainen jarrujen totaalinen häviäminen, mutta kovimmat kyydit sain uudenvuoden aattona. Ja vannon kautta kiven ja kannon, että paukkeella ei vielä siinä vaiheessa ollut mitään osutta asiaan. Käynnissä ja ravissa mentiin vielä ihan nätisti, mutta laukannostoissa Bronca alkoi törkeällä tavalla ennakoimaan ja kun en antanut mennä puski sisäpohjetta vasten ja sitten mentiin pari kierrosta pukkilaukkaa. Tottakai mielessä kävi onko kipeä jostain kun nyt yhtäkkiä näin tekee, mutta ainakaan selkää painelemalla en saanut mitään reaktioita ja juuri saatiin synninpäästö meidän satulallekin. Kyllähän se siitä sitten kun vaan laukkasi. Puoli kierrosta mentiin aina nätisti ja suoran auetessa mamma veti kaasun pohjaan ja taas neuvoteltiin. Huh huh. Ei ollut kaukana että olisin keräillyt itseäni kentän hietikolta.

Epäily kipeydestä kaikkosi sitten seuraavalla kerralla kun näin minkälaista menoa pieni andalusianponi piti mutaisessa tarhassa kaverinsa kanssa. On se vaan hieno näky kun se kaula kaarella töhöttää, vaikka samaan aikaan itkin mielessäni, että kuinkakohan monta kenkää tuolla enää on jalassa kun sen sieltä haen. Totesin vaan että taitaa olla hieman virtaa.

Joskus oli lunta ja rauhallinen ratsu ;)

Haaste hevosenomistajalle

Kauaakaan en ole hevosenomistajana keekoillut kun Noora heitti haasteen. Katsoin tätä jo aikaisemmin jonkun blogissa ja mieleni teki se tehdä. Pieni odotus palkittiin ja sieltähän se tuli meikäläisellekin.

"Tämä haaste on tarkoitettu niille, jotka omistavat hevosen/hevosia. Tarkoitus olisi myös että kysymyksiin vastataan laajemmin kuin yhdellä sanalla. Haasta vähintään kolme blogia, ei takaisin haastamista. Kerro blogissasi kenet olet haastanut."

Kerro hevosestasi; rotu, taso ja hieman luonnetta. 

Bronca on puhdasrotuinen PRE eli Andalusialaisena paremmin tunnettu. PRE tulee sanoista Pura Raza Espanola. Bronca on heA tasoinen, mutta nyt vasta pääsen selkeästi sitä tasoa havainnoimaan ja ratsastamaan. Ennen minulle tuloaan Broncalla oli takanaan melko pitkä aika suhteellisen joutilasta elämää. Luonteeltaan tamma on melko kissamainen; se saattaa vaikuttaa ihmistä kohtaa välinpitämättömältä tai jopa kylmäkiskoiselta, mutta silloin tällöin tulee se hetki kun hän haluaa kommunikoida ja seurustella ja se on sitäkin mukavampaa. Bronca on rutiinien rakastaja. Tai no mikä hevonen nyt ei, mutta Broncalle voi opettaa uuden rutiinin viikossa, jonka jälkeen se jo vaatii sen suorittamista. Tämä tuli esille viime talvena kun liikutuksen jälkeen tarjosin aina lämmintä vettä. Kaikkein parhainta ratsastuksellisesti Broncalta saa kun tekee jatkuvasti jotain. Itse olen kamppaillut sen asian kanssa paljon koska taistelen jatkuvsati oman perusratsastukseni kanssa, jolloin tuppaavat kaikki temput jäämään taka-alalle. Hyvä esimerkki toimivasta harjoituksesta kuitenkin tämän tamman kanssa on jotakuinkin seuraavanlainen: Lyhyellä sivulla siirtyminen, kulmaan voltti josta avoon, suoristus, siirtyminen, siirtyminen, avoon, kulmaan voltti, siirtyminen lyhyellä sivulla ja tässä siis vain puoli kierrosta. Bronca on melko erikoinen yhdistelmä tasaisuutta ja nopeita reaktioita. Nimenomaan tämä ominaisuus tekee siitä juuri minulle niin mieluisan.

Hevoset vai poni? Miksi?

Kuinka maailma onkaan niin julma ja laittoi ponitytön hevostytön ruumiseen. Eli ponit. Muistan jo lapsena rakastaneeni shettiksiä yli kaiken ja itkeneeni katkeria kyyneleitä kun kasvoin niistä yli. Toki tässä 170 sentin varressa on ollut sovittelemista ja kompromissintekoa poniratsastajuuteen, mutta toistaiseksi vielä porskutellaan. En ole koskaan tuntenut oloani kotoisaksi ison hevosen selässä, ja koska kilometrejä on jo kertynyt ja kertyy koko ajan lisää ponikokoisen hevosen selässä, en usko että sopeutuminen ainakaan helpottuisi.

Ensimmäinen hevonen/poni, jolla ratsastit itsenäisesti enemmän?

Lapsuudessani ensimmäinen poni, jolla sain ratsastella itsekseni oli nuori risteytysponi. Poni oli aika hankalassa jamassa, koska sitä ei juuri kukaan liikuttanut koska sen varsinainen omistaja oli vasta pieni tyttö. Joku fiksu isä ostanut lapselleen lahjaksi eron jälkeen vaikkei tyttö edes aktiivisesti ratsastanut. Minun tarjoamani liikutuksen määrä ei vaan ollut tarpeeksi nuorelle ponille, ja muutaman kuukauden keräiltyäni itseäni kentän hiekoista useamman kerran yhdellä reissulla, fiilis tippui melko tavalla. Yli kymmeneksi vuodeksi. Aloitettuani uudelleen harrastuksen parissa Vilma taisi olla se ensimmäinen hevonen, jonka kanssa sai touhuta ihan keskenään

Kengätön vai kengällinen. Kengän koko hevosellasi?

Olenko nyt huono hevosenomistaja kun en tiedä hevoseni kengän kokoa? Bronca on minulla ollessaan ollut sekä kengätön että kengällinen. Viime toukokuussa nyppäytin kengät pois ja koko kesä mentiin ilman tossuja. Vasta marraskuussa lyötiin uudelleen kengät alle, koska kengittäjä mainitsi että nyt alkaa kulumaan vähän liikaa ja tiesin että reenaamisen määrä vain kasvaa. Onneksi Bronca pitää kengät nätisti, nyt syksyllä vasta saimme ensimmäiset hokinpolkemat, joten mitään hirvittävää estettä kengille ei ole ollut. Ymmärrän kengättömyyden lähinnä sellaisilla hevosilla jotka ovat nuoria, todella kevyellä käytöllä tai niin toheloita kenkien kanssa ettei niitä turvallisesti voi pitää kengässä.

Klippaus; puolesta vai vastaan?

Broncan karva on lyhyt oli kesä tai talvi, joten ainakaan toistaiseksi en ole tuntenut tarvetta sitä klipata. Tokihan se välillä hikoilee, mutta lyhyt karva kuivuu ihanan nopeasti! Toki jos hevosen karva olisi pitkä ja pörheä niin klippaisin. Toki nyt kun olemme muuttamassa ulkokarsinaan, pitää miettiä myös enemmän sisällä tarkenemista. Klippaamista vastaan minulla ei kuitenkaan ole mitään; kunhan loimittaa hevosen järkevästi.

Tarhaako hevosesi yksin vai laumassa? Miksi?

Tällähetkellä Bronca tarhaa nuoren tammakaverin kanssa. Tarhakaveri asustelee itsehoitopuolella, johon mekin olemme muuttamassa, joten tarhakaveri on valikoitunut käytännöllisyyden takia. Toki ensin kokeiltiin, että ne tulevat toimeen ja ihan hyvältä näyttää likkojen yhteiselämä. Yksin en haluaisi pitää Broncaa koska se ei ole mikään räyhä itse ja kyllä hevosella pitää olla mielestäni mahdollisuus kanssakäymiseen lajitovereiden kanssa. Valitettavasti Bronca joutui olemaan ennen varsomista hyvän tovin yksin kun kevään ja kiimojen alettua akkalaumassa alkoi tunteet kuumiamaan, enkä uskaltanut tiinettä tammaa enää siellä pitää.

Ratkaiseeko hevosessa enemmän luonne vai ulkonäkö?

Jos tähän voi kuitenkin vastata yhdellä lauseella :D 
Olen joskus suureen ääneen paasannut tallin käytävällä, että minulle ei IKINÄ tule kimoa hevosta. Tämä siis ennen Broncaa...

Pahin tippumisesi?

Edelleen kärkisijaa pitää reilu vuodentakainen maastoreissu Ponin kanssa, kun sinkouduin selkä edellä puuta päin ja mursin lannerangan nikaman. Tarinan voi lukea kokonaisuudessaan tästä.

Kuinka monta loimea hevosesi omistaa?

Juuri tänään tallikaverille naureskelin että on se kumma kun tuossa muuttaessa huomasi, että loimia piisaa enemmän kuin tarpeeksi ja silti sitä mietiskelee että vielä tarttis sellasen ja tälläsen. Broncalla on 2 ulkotoppista, toinen kaulakappaleellinen, yksi sisätoppis, 2 fleecevuorellista sadeloimea, yksi vuoreton, kaksi fleeceloimea ja yksi vohveliloimi sekä talven varalle ostettu villaloimi. Mitäs tuosta nyt tulee 10! Vuoden sisällä kaikki hankittu ja kaikki käytettyinä.

Kuinka usein hevosesi liikkuvat?

Bronca liikkuu omista töistä ja menemisistä riippuen 4-7 kertaa viikossa. Maastossa käydään AINAKIN kerran viikossa, mielellään enemmänkin. Loput ovatkin sitten sileätreeniä ja joskus harvoin jotain puomijumppaa. Juoksutan todella harvoin, koska en pidä sitä kovinkaan hyvänä liikuntamuotona. Mielummin menen vaikka taluttelemaan maastoon tai juoksutan irtona.

Oletko varovainen vai "uhkarohkea" ratsastaja?

Enemmän uhkarohkea kuin varovainen, mutta väittäisin että järki pysyy päässä. Joskus aina ihmetyttää jos lähtee jonkun kanssa maastoon eikä kaveri uskalla ravata alamäkiä, laukata lujaa tai kävellä pehmeässä lillingissä. Erilaiset pohjat ja maastonmuodot tekee mun mielestä vain hyvää hevosen jäsenille, mutta järkeäkin voi tässä käyttää. Jos siis sanon näin, se ei tarkoita että laukkailisin Broncalla asfalttitiellä. Monessa tiukassa tilanteessa hevosen kanssa oma rentous on avain onneen ja sen pystyn mielestäni saavuttamaan melko hyvin.

Kaunis rakkaani tänään maastolenkin jälkeen <3

Päätin haastaa vain Airan ja Liisan