Kelin aiheuttamaa harmitusta ja siitä ylitse pääsemistä

Tämän talven kelit ovat saattaneet minut useammin kuin kerran epätoivon partaalle. Ensin oli kolme kuukautta marraskuu, jonka jälkeen pari hassua viikkoa tiukat pakkaset ilman merkittävää lumen tuloa, ja nyt ennustan tulevaksi kolmen kuukauden maaliskuuta. En ole ylipäätään mikään talvifani, mutta joten kuten olen pystynyt nauttimaan lumisista pakkasmaastoista, joissa voi päästää pehmeä lumi pöllyten täyttä kiitoa. Haavekuvaksi ovat moiset reissut tänä talvena jääneet.

No mutta mitäs minä itken kun maneesitallilla asun. Maneesi tosin maksaa ja kun taloudellinen tilanne pistää miettimään sellaisia asioita, että mitä sitä syö viimeisen viikon ennen tilipäivää, on maneesissa ratsastaminen liittynyt haavekuvien albumiin. Hevonen on pörreä ja *askainen, sekä täynnä pölvästienergiaa silloin kun sillä menee maastoon. Kenttä muistuttaa puolisulanutta jääkiekkokaukaloa, suojakelillä peltolenkki on velliä ja pakkasella kovettunut kyntöpelto. Lunta on ehkä hieman notkelmissa ja varjopaikoissa.

Talvimasennuksen aiheuttamaan motivaatiopuutokseen keksin lääkkeeksi rokotusloman, jonka aikana mietin millä aseilla lähden lähes mahdottomassa tilanteessa Broncan kanssa jotain tekemään. Ensimmäinen kokeilu oli rento vähävarusteinen kävely kentällä, jossa ei haettu mitään muuta kuin pitkää venytystä eteen ja alas. Hienoilla tuloksilla. Harvoin Bronca malttaa olla niin pitkiä aikoja selkä ylhäällä ja korvien asennosta näki, että vaikka vaativia tehtäviä sille ei asetettu, se kuunteli minua jatkuvasti. Toinen kokeilu menikin sitten metsään ja syvälle korpeen asti. Ajattelin että etsin maastosta tienpätkän, jossa olisi sen verran pehmoista, että voisin ottaa ravia ja mahdollisesti varovaista laukkaa. Sellainen tienpätkä löytyi, mutta kun äärimmilleen viritetty jousi, hevonen otti ja sinkosi mielentilansa aivan sfääreihin asti muutamasta suoralla tiellä otetusta ravipätkästä eikä paluuta maanpinnalle ollut. Painoin pääni rintaan ja yritin pysytellä rauhallisena ja tyynenä Broncan töhöttäessä piffpaffhölkkää ja sidepasseja esitellen kotiin. Kävin vielä kentällä oman mieleni mukaan "prässäämässä hevosen ruotuun", mutta mitäs prässäät kun hevonen naksahti rennoksi, kuuliaiseksi ja jopa tahmeaksi kentän jäätikölle päästyämme.

Niin paha mieli oli tuon reissun jälkeen, että päätin ottaa ohjelmistoon jotain, mikä ei varmasti aiheuta pahaa mieltä tai jännitystä kummallakaan. Sellaista ohjelmaa jota liian harvoin tulee tehtyä: maastakäsittelyä. Pilkoin taskun täyteen pieniä porkkanan palasia ja otin tyhjälle kentälle mukaan riimun ja ajopiiskan. Heitin narut ja kepit maahan, päästin Broncan irti ja poltin tupakan. Annoin sen touhuta omiaan kun minä touhusin omiani. Bronca käyskenteli kentällä ja nyppi laidoilta suuhunsa nuhjuisia korsia. Aloin kuljeksia pitkin kenttää keskittymättä juurikaan hevoseen, mutta tarkkailin kuitenkin mitä se tekee. Se katseli ja ihmetteli, käyskenteli ja aivan täysin kutsumatta tuli luokseni ja alkoi kulkea vierelläni. Annoin porkkanaa. En tiedä voiko tätä nyt varsinaisesti kutsua miksikään join-upiksi, mutta hieno fiilis tuli joka tapauksessa. Hevonen siis valitsi paineistamatta seurani täysin irti kentällä ollessaan. Siinä sitten tehtiin kaikenlaista. juostiin yhdessä, venyteltiin, väistäteltiin ja totuteltiin siihen ettei piiska ole pieksämistä varten. Taisin ottaa Broncan kerran kiinni koko session aikana, kun kaivoin ajopiiskan esiin, koska tiesin että se suhtautuu siihen varauksellisesti. Broncan kanssa tälläiset jutut tulee niin yksinkertaisesti. Tuntuu jopa ettei niissä ole mitään haastavaa ja voin taata että kummallakaan ei ollut jännittynyt tai huono olo tämän touhun jälkeen. Tarhaan viedessä syötin taskunpohjalta ylijääneet porkkanan palaset portilla Broncalle.

Tänään lähdettiin samalla asenteella talutellen maastoon. Bronca oli selvästi innoissaan: sen askeleessa oli tarmoa ja korvat olivat tiukasti tötteröllä. Se ei kuitenkaan kiilaillut tai rynninyt, mitä se nyt muutenkaan MAASTAkäsin ei tee. Vajaa parin kilsan lenkki tehtiin ja palautin Broncan tarhaan. Portilla se käänyi takaisin luokseni ja ilmoitti että hei mikä unohtui: eilenkin sain. Ja sai tänäänkin.

Jos ei ole mahdollista treenata fysiikkaa niin treenataan sitten yhteistyötaitoja. Olen kuullut että niistäkin voi olla hyötyä. :)