Rakkauspakkaus

Ikävöin hiljattaisessa tekstissäni niitä pieniä hetkiä, jotka kantavat läpi kurjien kelien, väsymyksen ja motivaation puutteen. Niitä on tosiaan täällä suunnalla ollut viimeisten toipilaskuukausien ajan melko vähän, kun ratsastus on ollut lähinnä taistelua. Ja miten mahdotonta onkaan taistella hevosta kävelemään rennosti itseään kipeyttämättä: Mahdotonta, mä kerron!

Mutta nyt se kävi. Aurinko nousi täällä pohjolassa sen verran korkealle, että pieni pilkahdus osui sinne risukasaan mihin olemme pesiytyneet. Ja kuulkaa tädillä meinasi itku päästä. Työvuorojen takia en päässyt koko viikolla ratsastamaan. Tuisku oli käynyt keskiviikkona vähän taluttelemassa. Lähdettiinpä siis maastoon sillä odotuksella että mennään varmaan passagea koko matka. Koitin tavoitella sitä kortisolihuurujen alla asuvaa minääni joka hengittää rauhassa, on läsnä ja rakastaa hevostaan.

Mietin jo lähtökohtaisesti, kun tiet olivat ihanan lumiset, että nyt voisi mennä vähän reippaammin, niin ehkä se sitten siitä rauhottuisi. Ennakkoluulottomasti varustauduin vielä kuolaimettomalla. Ensin käveltiin pellolla vähän syvemmässä lumessa ja sitten otettiin intervallimaisesti kolme muutaman sadan metrin pätkää ravia, joista viimeisellä kuulkaa uskalsin pyytää jopa laukkaa!! Laukattiin NÄTISTI?!?! rynnimättä 10 metriä ja hiljennettiinkin ihan pelkällä äänimerkillä. Tässä kohtaa jo meinasin tirauttaa, mutta kovin oli vielä edessä: kääntyminen tien päässä ja kotiin päin kulkeminen kaiken tuon "vauhdin" jälkeen. Askel reipastui, tuli pari raviaskelta, huokaisin syvään ja kaivoin jostain mieleni syövereistä helteisen kesäpäivän löysän fiiliksen, kun jäädään varjoihin pitämään siestaa. Ja sitten me käveltiin. Mentiin ihanaa, reipasta, venyttävää, selkää isosti liikuttavaa KÄYNTIÄ ja mä en ole ikinä ollut niin onnellinen käynnistä. Otettiin pikku säpsy puolivälissä matkaa pikkulinnusta ja senkin jälkeen mentiin KÄYNTIÄ? Kehuin ihan maasta taivaaseen tammaa koko ajan. Oli niin mahtavaa tuntea, että se liikkuu kerrankin niin että se tekee sille hyvää. Se on meinaan kamala tunne ratsastaa kun tiedät, että hevonen on kuin jännitetty jousi, ja mietit kuinka pahasti se kipeytyy joka hetki.

Tänään oltiin sitten vielä kaiken hatuksi pitkästä aikaa tunnilla. Toipilaita löytyi sekä hevosten että ratsastajien keskuudesta, joten otettiin rauhassa. Haettiin vaihteita ravissa ja kylläpä löytyi vaihteita. Hevosellani pääsee saman matkan kahdeksalla ja kolmellatoista raviaskeleella! On se aika haitari :)
Bronca pisti vajaasta kunnostaan huolimatta hienosti itseään peliin ja oli koko tunnin tosi tyytyväisen oloinen.

Hän on maailman rakkain ja hän on tekevä hevonen!

Riittämättömyyden tunteesta, sen hyväksymisestä ja vähän uusista tuulahduksistakin

Minulla on ollut nyt oma hevonen yli kaksi vuotta. Lukuunottamatta muutamaa kuukautta koko sen ajan hevoseni on asunut tallissa joko puolihoidolla tai kokonaan itsehoidolla kimppatallissa. Kirjoitin aivan hiljattain resursseista ja ajankäytöstä: kuinka vähäemmän taloudellisia resursseja omaavana on mahdollista pitää hevosta kunhan resurssina on aikaa. Jokaisella hevosharrastajalla ja ammattilaisella on kausia, jolloin miettii että josko sitä olisi valinnut ennemmin harrastuksekseen vaikka sulkapallon. Jotain kivaa, halpaa, vähän varusteita vaativaa, jota voi harrastaa sisätiloissa. Kun räntää vihmoo 15 metrin sekunttivauhdilla päin näköä samalla kun kuskailee leijan tavoin leijuvia hevosia kurasta sisätiloihin ja nostelee 20 kiloa painavia märkiä toppaloimia katonrajaan kuivumaan, ei ole mikään ihme että kyseenalaistaa harratukseen mielekkyyden. Se mikä meitä hevosihmisiä kuitenkin ajaa ovat ne (joskus vain sekunnin pituiset) hetket kun kaikki loksahtaa kohdalleen. Zen virtaa ja hevonen lukee ajatukset. Niillä me elämme ja niiden takia jaksamme rämpiä päivästä toiseen tallille vaikka vaakataso kutsuisi enemmän.

Rakas Bronca on ollut jo kolmatta kuukautta toipilaana ja se aika on ollut erityisen haasteellista sekä ratsastuksellisesti (toissapäivänä riemuitsin siitä että ratsastin 30 minuuttia ilman että hevonen otti yksiäkään lähtöjä) että ilmastollisesti. Hevosen terveyshuolet poikivat lopulta crohnintautini aktivoitumisen, josta luojan kiitos selvisin ilman sairaalareissua tällä kertaa. Samaan syssyyn vaihdoin työpaikkaa. Hain sisäisessä haussa firman patologian laboratorioon töihin, sain paikan ja aloitin siellä viime maanantaina. Patologia on aivan oma maailmansa. Tuntuu kuin olisin muuttanut ulkomaille osaamatta kieltä tai kultturia. Uutta asiaa on niin paljon opittavana, etten oikein vieläkään tahdo uskoa miten ikinä saatan sen kaiken sisäistää. Olin toki innoissani: enhän olisi hakenut paikkaa jos ei uuden oppiminen ja ammatissa kehittyminen olisi minulle houkuttelevaa ja kiinnostavaa.

Jo ensimmäisenä päivänä epäilykseni heräsivät. Tampereen yliopistolisen keskussairaalan kampuksen parkkipaikat ovat määrällisesti niin käsittämättömän alimitoitetut pelkästään siellä työskentelevän henkilökuntamäärän tarpeisiin, että autolla töihin kulkeminen oli jo oletusarvoisesti iso kysymysmerkki. Koska työ on normaalia arkityötä ja bussilla teoriassa pääsee, en myöskään saa autolla kulkemisesta verotuksellista helpotusta. Myös parkkipaikka on maksullinen ja vaikka siitä maksaisi, ei ole lainkaan taattua että parkkipaikkaa kampukselta saa. Päätin siis kulkea bussilla. Töitä on niin paljon, että olen neljässä päivässä uutena, vielä perehdytettävänä työntekijänä tehnyt 2 tuntia ylitöitä. Muutamassa päivässä kävi selväksi, että aikaisemmin käytössäni ollut resurssi aika, häviää käsistä.

Laskin että kolmena päivänä viikossa, kun teen normaalien tallihommien lisäksi ilta- tai aamutallin, en ehdi ratsastamaan. Teenkö siis töitä kahdessa "kohteessa", jotta voisin olla ehtimättä harrastamaan sitä minkä vuoksi teen töitä? Lähdin miettimään sitäkin milloin olen viimeksi saanut sen tunteen, jolla jaksan taas seuraavan puoli vuotta ja tulin vain surullisemmaksi. Olin suoraan sanottuna ahdistunut ja onneton. Tunsin itseni riittämättömäksi, vertasin itseäni ahkerimpiin ja työteliäimpiin tuntemiini ihmisiin ja mietin miksi minusta tuntuu siltä etten jaksa. Olenko huono hevosenomistaja jos en hoida hevostani itse? Tiistaina työ- ja tallipäivään meni 14 tuntia ja sinä aikana ei jäänyt aikaa edes huolehtia omista perustarpeista, joten päivän syömiset jäivät pastalounaaseen ja kahteen leipään. Silloin myönsin ettei tämä nyt ole pitkässä juoksussa kovin terveellinen tai nautinnollinen tapa elää. Jos ihan todellakin ajattelin tappaa kaiken ilon ja nautinnon harrastuksestani, niin tässä se käy hyvin nopeasti.

Annoin periksi, nielin suomalaisen itseppäisen asenteeni ja kysyin josko voitaisiin muuttaa Broncan kanssa täysihoitopuolelle. Asia varmistuu toivottavasti muutamassa päivässä ja sitten, voitteko kuvitella, harrastan vaan. Menen tallille (tai herra siunaa en menekään!?!?) ja harrastan vaan. En tee ratsastuksen lisäksi puolesta tunnista kahteen tuntiin kantamista, nostamista ja tarpomista.

Harrastuksen mielekkyyden säilyttämisen puolesta puhuu myös visiitti pohjanmaalle. Vakavamielisen Neron lisäksi moikkasin Neron täysveljeä Vallua vähän paremmin. Vallu on fiksu ja komea 3 vuotiaaksi kääntyvä oripoitsu: Broncan varsa. Alustavasti harkitsimme, josko poika voisi tulla kesällä vähän Kangasalle eskariin ja samalla voitaisiin tutustua vähän paremmin: että josko siitä jopa seuraaja rakkaalle ensihevoselle.

Ei käyttöhevonen eikä köpöttelyhevonen

Vaati muutaman päivän aikaa sulatella tätä juttua ennen kuin siitä kirjoittaminen onnistui. Perjantaina kävimme meinaan klinikalla jälkitarkastuksessa ja vuosi alkoi huonoin uutisin. Melkein kahden kuukauden aikana jalan ultralöydöksessä ei ollut tapahtunut mitään paranemiseen viittaavaa. Jänteen säievauro on nähtävissä edelleen ja jännetupen tyrän nyt näkee ihan silmälläkin. Eläinlääkärin mukaan täydellinen toipuminen lähentelisi ihmettä. Koska hevonen kuitenkin on kivuton ja ontumaton (otti klinikan käytävälläkin pienet villiintymiset vauhdin hurmassa), niin saatiin lupa ottaa mukaan ravia hyvillä pohjilla suoraan ja kuukauden päästä laukkaa. Kylmäämistä tietysti jatketaan niinkuin tähänkin asti. Riskinä kuitenkin on, että jännetupen seinämän annettua periksi, tyrä voi suuressa rasituksessa ihan vaikka tarhassa rytkähtää isommaksi. Tämä riski elää mukanamme (jos ei sitä ihmettä tapahdu), niin kauan kun yhdessä taivallamme.

Jotkut hevoset olisivat vallan mielellään pihankoristeina ja kävelisivät hissuksiin vaikka maailman tappiin tätikuljettimina. Valitettavasti edes ikä ei ole saanut ainakaan talvista tammaani rauhoittumaan köpöttelyhevosen tasolle. Eilen tehtiin kauniissa lumisessa maisemassa melkein 10 kilometrin lenkki ja ehkä kilometrin 6-7 välissä tammani rauhoittui kävelemään niin ettei joka toisesta askeleesta tarvinnut muituttaa että askellaji oli käynti. Harjunmäen sain roikkua rystyset valkoisina ohjissa ettei Bronca ampaissut siinä laukkaan. Se ei säästele itseään yhtään. Polkee alleen kuin hurjapää, nostelee koivet korkeuksiin ja harjun jyyyyrrkä mäki mentiin passagea muistuttavassa askellajissa.

Niillä korteilla mennään mitkä on jaettu. Pyrin kuntouttamaan hevosen parhaan kykyni mukaan ja kylmään jalan joka liikutuksen jälkeen. Loppu on niinsanotusti herran haltuun. Sitten tehdään niitä juttuja loppuelämä mistä tamma tykkää. Maastoillaan kun kelit sallii. Ei välitetä turhaan vinouksista, kunhan hevonen on pilke silmäkulmassa, iloisella mielin ja tossu nousee. Jos jalka menee totaalisen kaput tai pilke silmäkulmasta katoaa niin aika on kypsä.

Vaikka pahalta tuntuu, niin tavallaan tässä lähdettiin kulkemaan sitä viimeistä matkaa. Ei tavoitteita. Tai no se että hevoseni saa tehdä niitä asioita mistä se tykkää, ja niihin kuuluu joskus lujaakin meneminen. Se on riski, mutta sama riski asuu joka askeleessa. Kyllä se kertoo kun se ei enää jaksa. Toistaiseksi se ei muuta sanokaan kun mennäänmennäänmennäänlujempaa!!!

<3

Angstiposti

Tiedän ettei kelit hivele yhtään sen enempää ketään muutakaan, mutta aika raivokkaasti saa pinnistää tällä hetkellä, että näkisi yhtään mitään hyvää tässä harrastuksessa. Nilkkoihin asti ulottuvassa lillingissä päivä toisensa jälkeen säkkipimeässä tarpomista. Jos kenttä ei ole yhtä kuralätäkköä, se on jääkiekkokaukalo. Maneesimaksua on turha maksaa hevosen kävelyttämistä varten. Niin ja mikä kävely. Tallikaveritkin alkavat moittia, kun Bronca töhöttää tarhatessa. Ei se kai mihinkään lähde, mutta pomppi paikallaan ja nakkelee niskojaan.

Ihan ensimmäisen kerran kahden vuoden aikana oli pakko lopettaa ratsastaminen sen takia että raivoistuin niin totaalisesti, että katsoin parhaimmaksi lopettaa ennen kun kiehuu yli. Yritin puoli tuntia ratsastaa hevosta rennoksi. Siis siinä määrin että se käynnissä edes sekunniksi malttaisi olla, relata, kuunnella ja keskittyä. Muttakun ei. Ei edes sekunniksi. Jos laittoi pohkeen kiinni se ampaisi dramaattisesti alta raviin ja kun otti pidätteen ja hellitti niin ensimmäinen liike oli vilkuilla pää pilvissä muita maisemia. Maastossa vallitseva askellaji on eräänlaista paikallaan ravaamisen ja käynnin sekasotkua maustettuna korkean koulun liikkeillä. Tarhassa ei sitten taas voi liikkua mihinkään, kun se on kun Afrikan savannin viimeinen juomapaikka kuivan kauden lopussa, jossa norsulauma on käynyt pyörimässä (...olisinpa Afrikassa...). Voitteko kuvitella miten jär-kyt-tä-vän jumissa Bronca on: lavat, selkä, lanne you name it.

Ja pata kattilaa soimaten, se negatiivinen ilmapiiri mikä velloo meillä pikkutallissa, ei ainakaan auta. Kaikki meistä asian myöntää ja ollaan sille hysteerisesti naureskeltukin. Täällä ne väsyneet, PMS-oireiset akat harrastaa ja tallista raikaa:
"mikä helvetti saa tän hevosen piehtaroimaan tuolla kurassa?"
"mä en ainakaan tee..."
"kenttä on taas ihan kauhee"
"mä en jaksa tätä paskaa"
"vittu tota keliä taas"

Harkitsen vakaasti oman jaksamiseni ja sitä kautta hevosen hyvinvoinnin takia muuttoa isoon talliin.

Mutta harrastuksen ulkopuolella kaikki on ihanaa. Joulu tulee, parisuhde on höttöistä ruusunpunaa ja minut valittiin juuri parinkymmenen hakijan joukosta patologian labraan töihin.

Kuva osoitteesta http://nyt.fi/fokit/s1305897731038

Hengissä ollaan

Kävelylomaa pitäisi vielä jatkaa kolmisen viikkoa. Ei tule tapahtumaan, eikä suoraansanottuna ole tapahtunut enää hetkeen. Kävelyreenit kentällä tuppaa olemaan vähän puista pureskeltavaa sekä hevoselle että omistajalleen, mutta auta armias jos suunta on maastoon, niin espanjatar herää sellaiseen voimantuntoon ettei sitä pitele enää mikään. Juurikaan se ei malta kävellä ja kiukuksissaan viskoo päätä niin että saa väistellä ettei ohtaluut kolahda yhteen. Toissapäivänä kotiinpäin käännyttäessä kokeiltiin ihan sellaista vanhanajan "poistun paikalta sivuttain juosten" -taktiikkaa ja kun siihen vähän ärähdin niin seuraava temppu oli pysähtyä paikalleen ja aloittaa hillitön paikallaan pomppiminen (Broncan mielestä ne oli pukkeja, mutta ei kerrota sille kuinka säälittäviä ne oli). Taas ääniavut kehiin ja matka jatkui. Tovin päästä mummeliponi käveli steppasi kohti vesilätäkköä siihen malliin, että ehdin ihmettelemään onko ihme tapahtunut, kun näyttää siltä että se ihan itse kävelee lätäkön läpi, mutta unen näin. Neiti jännevamma kohottautui lätäkön reunalla hitaasti ja hallitusti takajaloilleen, josta suoritettiin tasajalkalaskeutuminen lätäkön toiselle puolelle. Nauruhan siinä enimmäkseen tulee, mutta kyllä alkaa olla aika selvät merkit ilmassa siitä että tätä toipumislomaa alkaa olla hevosella mitta täynnä.

Me saamme ratsastaa!

Tänään kärrättiin viimein Bronca klinikalle. Ensin todettiin että ei onnu enää spontaanisti. Taivutettiin vähän vuohisniveltä, joka teki kyllä tammalle taivuttaessa niin kipeää että kävi vähän kahdella jalallakin, eikä saatu kuitenkaan kun kakkosen reaktio. Sitten ultrattiin, kuvattiin ja lopulta todettiin, että jännetupessa on revähtymää ja pinnallisen koukistajajänteen alaosassa on pieni säievaurio. Aikansa kuulemma ottaa tämän ikäisellä hevosella, mutta kuntoon pitäisi tulla ainakin siinä määrin kun tuollaisen harrastehevosen tarvitseekaan. Ohjeeksi saatiin, että ratsastaa saa ja mielellään pitääkin, jotta paino pysyy kurissa. Tosin loppuvuosi käynnissä. Maastoon saa mennä, mutta ei sinne kivikkoon missä tämä sattui.

Kuriositeettina löytyi myös sivulöydös, että fröökynän puikkoluu on poikki! Ilmeisen vanha ja melko siisti murtuma. Puikkoluun pää oli vain tipahtanut sentin-pari ja asettunut nätisti siihen. Tamma myös käyttäytyi äärimmäisen mallikkaasti. Sekun on sellainen kissamainen ja sulkeutunut luonne, niin huomasi kyllä että nyt kun oltiin vieraassa paikassa, jossa ei ollut muita tuttuja kuin minä, niin otti kovasti kontaktia ja haki turvaa. Ihme ettei ottanut mun järkyttävää jännitystilaa itselleen. En nukkunut kolmen jälkeen silmäystäkään ja hädin tuskin kykenin työntämään aamulla suuhuni kourallisen muroja. Klinikalla suu oli kuin autiomaa, ja välillä mietin pitäisikö oksentaa vai pyörtyä. Tamma kuitenkin oli siinämäärin emäntäänsä rauhallisempi, että röntgensetä kysyi ihmeissään, että joko se on rauhoitettu. Sanoin että ei ole, johon kundi totesi että taitaa olla aika perusjärkevä tapaus. Jälkikäteen ajateltuna joo: Töissä on vaikeampi koittaa ottaa liikehäiriötäntä sydänfilmiä muutaman vuoden ikäisestä lapsesta kun mitä oli ottaa 5 röntgenkuvaa rauhoittamattoman Broncan jalasta.

Tämä viikko pistellään kortisonia lihakseen, jotta saadaan tulehdusreaktio rauhoittumaan ja ah pääsee ratsastamaan! Aamuyön tunteina kun mielessä pyöri niitä synkimpiä ajatuksia, niin päiväänsä ei viitsisi paremmin päättää. Tekisi mieli vetää pullo viiniä ja 24 tuntia unta, mutta pitää mennä lepäämään töihin huomenna :)  

Vielä syvemmälle rapaan

Sain oman olkapääni kuntoon ja pääsin jo vähän ratsastamaankin kun kävi seuraavaa: Pyhäinpäivän hubertusmaastossa ihastuttava herrasmies J-P Leskinen johdatteli meitä harjumaastossa, kauniissa kuulaassa pakkasaamussa pitkin Kangasalan perinnemaisemia. Kivikkoisella harjurinteellä hätähousuna teputtavan tamman jalka taisi livetä ja jotain kävi. Mitään ontumaa en huomanut loppumaaston aikana enkä vielä tarhatessakaan, mutta seuraavana päivänä sain tallilta soiton että Bronca ontuu. No ontuuhan se, ja vasemman jalan vuohsinivelessä ulkosivulla on reilun marmorikuulan kokoinen, melko kiinteän tuntuinen turvotus. Käynnissä meno ei näytä yhtään erikoiselta, mutta ravissa ontuu.

Jalkaa on nyt reilun viikon verran kylmälty ja lämppäröity ja liikunta on ollut taluttelua mahdollisimman hyvällä pohjalla eli maneesissa. Muutosta suuntaan tai toiseen ei ole tapahtunut, joten tänään varasin ajan klinikalle, jotta saisin selvyyttä mitä siellä on tapahtunut ja miten hoitaa. En tahdo oikein uskaltaa tehdä mitään ja hoidoistakin on kamala epävarmuus, kun ei tiedä mikä jalkaa vaivaa. Se selvinnee viikon päästä. Peukkuja pystyyn meille eiksjeh :)

Pohjamutaa

Ei mene ruusuisesti ei.
Ensin näytti hyvältä. Ohjasajotreenit meni hyvin, kaikki maastakäsittelyhommat meni loistavasti ja valmennuksissakin saatiin hyviä hetkiä, mutta sitten alkoi pikkuhiljaa tuntua siltä että Broncassa on niin paljon virtaa, etten pysty sitä enää kunnolla kanavoimaan oikeisiin asioihin. Samaan aikaan oma olkapää lähti vihoittelemaan siinä määrin että ratsastuksen jälkeen oli aina päivän järkkykipeä. Viimeinen niitti oli viikonloppuinen iltatalli, jossa ensimmäisen kahden märän ja painavan loimen ripustaminen katonrajaan kuivumaan teki olkapäästä selvää niin, ettei lääkekaappini sisältö enää riittänyt tuomaan edes nukkumiseen vaadittavaa kivuttomuutta. Pitä enemmän Bronca seisoo, sitä enemmän huolehdin höyryääkö se niin paljon ettei käteni kestä sen pitelyä.

Viimeviikolla kun koin olevani jonkinlaisessa kunnossa, kiipesin selkään ja kappas kun Bronca ei laukannut ollenkaan. Se kyllä nosti laukan mutta jäi vain köyrimään ja pomppimaan paikalleen. Verkkailin vähän lisää ravissa, kokeilin uudestaan ja pari askelta mentiin eteen ja sitten taas pompittiin paikallaan. No kipeähän sen on siis jostain oltava. Tyydyttiin pitkiin maastokävelyihin ja kutsuttiin hieroja paikalle, jonka mukaan rinnasta löytyi kipeyttä, mutta muuten ei mitään pomppimisen selittävää jumia mistään ilmennyt. Hierojan ehdotus oli että saattaapi olla lannerangassa tai ristissä ongelmaa ja ehdotti lähinnä liike on lääke -tyylistä lähestymistapaa. Kantti ei kuitenkaan riitä lähteä urheilemaan pinkeällä ponilla vajaakuntoisella kädellä. Omatunto jäytää rotan lailla.

Houkuttelin meidän vuokraajan stuntkuskiksi. Siellä ne ovat toivonmukaan viilettäneet rennosti maastossa tänään paikkoja availlen, ja huomenna tulee vielä leegotohtori tarkistamaan Broncan hampaat ja suun muutenkin.

Tässä meidän vikasta valkusta ku vielä kropat pelittää ;)

Ihan miellyttäviä vastataivutuksia!

Hevosenpidon kustannuksista

Lueskelin tuosta eräästä toisesta blogista huumorissävytteisen kirjoituksen hevosenomistajan kanssa seurustelusta. Yksi hevosnaisen kanssa elämisen edellytyksistä oli asema eli toisin sanoen rahallisesti vakaa talous. Vaikka kirjoitus oli hauska katsaus hevosnaisen kanssa elämiseen ja olemiseen liittyvistä haasteista, ja sellaisena sen toki itsekin ymmärsin, niin jäin miettimään ihan vakavissani näitä talouspuolen asioita.

Tavatessani täysin uusia ihmisiä huomaan usein eräälaisen ennakkoasenteen, jonka lähtökohtia minun on vaikea ymmärtää. Kun kerron että minulla on oma hevonen, usein vastapuolen kasvoille nousee ilme, joka on kuin avoin kysymys: kuinkakohan paljon tuolla ihmisellä oikein on rahaa, kun sillä on varaa omaan hevoseen? Tähän asenteeseen törmäsin jopa tavatessani uudet appivanhempikokelaat hiljattain. He sentään kysyivät ihan suoraan, ja minä tein kuten jokainen hevosihminen nauroin ja sanoin, että se raha mitä tulee niin se kyllä myös menee siihen hevoseen. Voisin väittää ettei kukaan hevoshullu rahassa kylve. Jos alkaa tuntua siltä että rahaa jää yli, niin sitten hankitaan lisää hevosia, jotka pitävät niistäkin rahoista huolen.

Pidetäänkö hevosta edelleen statuksen ja vaurauden merkkinä? Harrastajien määrä on kasvanut 90-luvusta huimasti ja siihen porukkaan mahtuu kyllä varmasti monenmoista ja -tuloista tallaajaa. Äiti aina opetti ettei raha-asioista puhuta edes tuttujen kanssa, mutta ruotiakseen tätä asiaa on pakko avata myös omaa taloutta. En ole millään muotoa hyvätuloinen terveydenhuollon perusliksaa nauttiessani. Miesystäväni on ns. "between jobs", joten vastaan pääasiallisesti peruskuluistamme: kohtuukokoisen kaksion vuokrasta, sähköstä, vakuutuksista, autosta ja 64 kilometrin päivittäiseen työssäkäyntiin uppoavasta bensasta. Ruokaa ostaa yleensä se, joka kaupassa paremmin ehtii käydä eli kuitenkin hyvin harvoin minä. Tilistä lohmaisee vielä osansa opintolainan lyhennys ja säästötilille menevä pieni summa. Noin parin tonnin tilistä ei siis kamalasti jää edes tässä vaiheessa yli, ja hevoseen ei ole pistetty vielä penniäkään.

Mitä "köyhä" hevosenomistaja sitten tekee. No töitä ihan hitoksiin. Jos oma työala antaa mahdollisuuden, voi paiskia niska limassa ylitöitä ja viikonloppuhommia. Jos taas työ ei tarjoa mahdollisuutta moiseen, tehdään töitä tallilla. Tämähän on vähän tälläinen hyshys juttu, mutta todellisuus on että aika monella suomalaisella tallilla on mahdollisuus alentaa vuokraa tekemällä tallivuoroja ja moni tälläinen vähävarainen harrastaja usein etsiikin tallipaikkaa sillä ehdolla, että töillä voi alentaa kustannuksia. Palveleehan se yrittäjääkin. Ei tarvitse ressata hiuksia päästään, kun sairastuessaan on puhelinrinki, jonka voi pirautella läpi josko joku pääsisi autamaan tai tuuraamaan. Korvauksen täytyy toki olla järkevä. Niin ettei yrittäjä jää siitä persnetolle, mutta työtä tekevä kokee kuitenkin ettei häntä riistetä. Omalla tallilla korvaus on juuri sitä. Pienehkö mutta kuitenkin sellainen, että kunnon ponipöpi ihan mielellään vapaa-aamunaan lähtee tarhailemaan heppoja ja siivoamaan karsinoita, kun tallille sitä menisi kuitenkin. Se mikä kuitenkin loppupeleissä on suurin taloudellinen pelastukseni on itsehoitotalli.

Viiden akan porukassa vuokraamme siis vain tilaa ja hoidamme kaiken itse. Tallissa ei ole mitään ylimääräisiä hienouksia, mutta se on toimiva ja turvallinen ja saamme tietysti käyttää ylläpitotallin pesaria, kenttää ja maneesia. Yrittäjälle järjestely on kelpo, koska tilaa vuokratessa alv on 0% ja ylimääräistä työtä tallimme hevosista ei aiheudu. Koska rahaa menee huomattavasti vähemmän, täytyy tämä tehdä jonkun muun resurssin kustannuksella ja se on aika, koska aikaahan noihin hommiin menee. Aamulla täytyy varata työmatkaan ylimääräinen 20 minuuttia, että matkalla saa 6 hevosta ruokittua, loimitettua ja tarhattua. Töiden jälkeen auton nokka taas kohti tallia ja omien hommien tekoon. Oman hevosen karsinan siivous, vesien kanto tarhaan ja karsinaan, kolme kassillista heinää sinne tänne (yksi illaksi karsinaan ja kaksi valmiiksi tarhan viereen ruoka-aikaan nakattavaksi) ja lopulta hevosen liikutus. Mittaa päivälle tulee helposti kotoa lähdöstä kotiin paluuseen 13 tuntia, joskus jopa enemmän jos tahtoo panostaa vaikka pitkään maastolenkkiin. Vuokra oli kuitenkin lokakuulta vain 120e.

Valintoja täytyy tehdä silloin kun aikaa ei tahdo jäädä miesystävälle saati kavereille. Vaatii varmasti aika suurta ymmärrystä puolisolta, että arkielämä pyörii pitkälti kaviokkaiden ehdoilla, lomamatkat on suunniteltava laidunkaudelle ja uusi auto kilpailee tarpeellisuudessaan uuden satulan kanssa, vaikkei auto enää meinaa kuljettaa edes kauppamatkalle. Jotain kertonee myös se, että koko itsehoitotallimme porukka on lapsettomia kypsiä naisia. Emme kai me sentään kuitenkaan surullisia ole, kun jokainen meistä jaksaa päivä toisensa jälkeen kantaa kortensa yhteiseen kekoon. Rakkaus harrastukseen on niin suuri, ettei sitä voi enää oikein edes sanoa harrastukseksi kuten "mä käyn kaks kertaa viikossa spinningissä" -harrastusta.

Istunnan ihmeellinen maailma

Muistan kirjoittaneeni tänne blogiin joskus kuinka Bronca on istunnalla ratsastettava, mutta minä en ole vielä istunnalla ratsastaja. Ilokseni olen kommenteistakin saanut lukea huomioita istunnan kehittymisestä ja todellakin, nyt aletaan olla siinä vaiheessa että istunnalla ratsastamisen ovea on raotettu: ja mikä maailma siellä onkaan!

Heinäkuusta lähtien olen kurssittautunut ja valmentautunut keskittyen n. 80 prosenttisesti istuntaan. Nyt kun hevonenkin on viritelty laiskanpulskeasta laiduntamisesta talvikauteen, ja se alkaa olla todella herkkä ja nopeasti reagoiva, koko maailma avautuu. Todellakin sekä kaasu, jarru että ratti löytyvät omasta perseestäni!

Tämä on niitä hetkiä kun tuntuu samaan aikaan, että on ottanut kilometrin pituisen askeleen eteenpäin, ja samalla huomaa että matkaa on vielä satoja kilometrejä. Matka ei pelota kun tietää että varrelta löytyy monta hienoa kokemusta ja oivallusta. Tähänkään en pystyisi ilman rakasta, superherkkää mamiponiani <3