Ihan ensimmäisen kerran kahden vuoden aikana oli pakko lopettaa ratsastaminen sen takia että raivoistuin niin totaalisesti, että katsoin parhaimmaksi lopettaa ennen kun kiehuu yli. Yritin puoli tuntia ratsastaa hevosta rennoksi. Siis siinä määrin että se käynnissä edes sekunniksi malttaisi olla, relata, kuunnella ja keskittyä. Muttakun ei. Ei edes sekunniksi. Jos laittoi pohkeen kiinni se ampaisi dramaattisesti alta raviin ja kun otti pidätteen ja hellitti niin ensimmäinen liike oli vilkuilla pää pilvissä muita maisemia. Maastossa vallitseva askellaji on eräänlaista paikallaan ravaamisen ja käynnin sekasotkua maustettuna korkean koulun liikkeillä. Tarhassa ei sitten taas voi liikkua mihinkään, kun se on kun Afrikan savannin viimeinen juomapaikka kuivan kauden lopussa, jossa norsulauma on käynyt pyörimässä (...olisinpa Afrikassa...). Voitteko kuvitella miten jär-kyt-tä-vän jumissa Bronca on: lavat, selkä, lanne you name it.
Ja pata kattilaa soimaten, se negatiivinen ilmapiiri mikä velloo meillä pikkutallissa, ei ainakaan auta. Kaikki meistä asian myöntää ja ollaan sille hysteerisesti naureskeltukin. Täällä ne väsyneet, PMS-oireiset akat harrastaa ja tallista raikaa:
"mikä helvetti saa tän hevosen piehtaroimaan tuolla kurassa?"
"mä en ainakaan tee..."
"kenttä on taas ihan kauhee"
"mä en jaksa tätä paskaa"
"vittu tota keliä taas"
Harkitsen vakaasti oman jaksamiseni ja sitä kautta hevosen hyvinvoinnin takia muuttoa isoon talliin.
Mutta harrastuksen ulkopuolella kaikki on ihanaa. Joulu tulee, parisuhde on höttöistä ruusunpunaa ja minut valittiin juuri parinkymmenen hakijan joukosta patologian labraan töihin.
 |
| Kuva osoitteesta http://nyt.fi/fokit/s1305897731038 |
<3 I feel you.
VastaaPoista