Kurssittelua

Edellisviikonloppu meni Katariinan kurssilla Huvikummun tallilla. Talli ja tallin porukka onkin minulle ennestään tuttua. Toki Kangasala on pieni paikka, mutta Poni asusteli Huvikummussa silloin kun aloitin sen vuokraamisen. Jännitin kurssia lähtökohtaisesti monta viikkoa. En suinkaan sitä että ekaa kertaa reissaan ihan omiin juttuihini Broncan kanssa, enkä sitä että Bronca yöpyi tarhassa kurssipaikalla viikonlopun, vaan eniten jännitystä aiheutti paikalla oleva mahdollinen yleisö. Onneksi mukaan lähti kurssittelemaan tallikaveri ja valmennuspari poninsa kanssa jännitystä lievittämään.

Perjantai venyi työpäivineen ja iltatalleineen valmistellessa lauantain lähtöä peräti 15 tuntiseksi. Sain hyvän syyn kurssista pestä kaikki talven ajan ryönästyneet kamat, sekä talven aikana rusehtuneen Espanjattaren. Korvaamaton Emma lähti meille kuskiksi, kun kaverin Be-projekti on inssiä vajaa. Yhdeksältä aloitettiin lastaus ja Bronca talsi koppiin mukisematta. Eestinponia joutui vähän houkuttelemaan, mutta lopulta ruuna taipui porkkanan ja naisseuran edessä. Matka sujui niin mallikkaasti, että perillä lyötiin kummempia epäröimättä ponit samaan tarhaan, ja mikä epädramaattisuuden multihuipentuma siitä seurasi: ei vinkumista, ei edes raviaskelia vaan muutma tuima korvailmaisu ja käyskentelyä kohteliaan välimatkan päässä. Poni otti naisen haltuun ja Espanjatar tyytyi liikuteltavan osaansa ja etsi oman heinäkasan.

Katariina puhui teoriaosuudessa paljon ohjasotteiden vaikutuksista ja avasimme ihastuttavasti vihaamiani termejä "takaa eteen" ja "ohjan ja pohkeen välissä". Puhuimme paljon tasapainosta, ei niinkään fyysisestä kuin henkisestä. Puhuimme niistä mielentiloista, mitkä ovat ratsastukselle haitallisia ja miten helposti ne tarttuvat ihmisten ja eläinten välillä. Puhuimme paljon erilaisista peloista, puhuimme kommunikoinnista ja hevosen kuuntelemisesta.

Minä sain kunnian hypätä päivän ensimmäisenä satulaan. Aloitettiin maastakäsinharjoituksella, jota ollaan tehty Katariinan tunnilla aikaisemmin. Siinä tarkoituksena on ohjasajaa hevosta sen viereltä, pyytää sitä asettumaan ja myödätä nopeasti. Tämä auttaa selkeästi sitten kun hyppää hevosen selkään asti. Asetukset tulevat helpommin ja ovat rehellisiä. samalla pääsin vähän testaamaan mitä Bronca sanoo edellispäivänä ostamastani nivelbaucherista. Katariina suositteli kokeilemaan tätä kuolainta. Hän sanoi, että se on nopea ja tarkka ja kolmipalaan verrattuna kieleen tulee vähemmän painetta, jos se vaikka olisi osa Broncan kuolainvastahakoisuuden syytä. Tälläkertaa lisäsimme myös eteen alas houkuttelua maastakäsin. Sitten kun hyppäsin selkään menikin kaikki vähän plörinäksi. Bronca oli ensinnäkinn tosi jumissa oikeasta lavasta ja tuntui alkuun ihan mahdottoman epäpuhtaalta. En tiedä yhtään mistä lapa on mennyt yhtäkkiä noin jumiin. :(

Ongelmia ilmeni myös ratsastettavuudessa. Nyt meni sitten ne sulut täydelliseen pannaan hetkeksi. Niitä kun on nyt hinkattu, ja hyvistä suorituksista on kehuttu niin tarjolla ei ollut juuri muuta kun sulkutaivutusta ja vielä yleensä niin, että kun ratsastettiin ympyrällä yleisön ohi niin neiti siirsi takapäänsä kauniisti uran sisäpuolelle. Välillä siis istuin hevoseni selässä ohja löysällä ja pää käsissäni lysyssä istuen ja hevonen allani menee korrektia sulkutaivutusta. Katariina pyysi monesti korjaamaan avotaivutukseen, missä siis olisin vain säilyttänyt taivutuksen mutta siirtänyt etupään kulkemaan hieman uran sisäpuolella, mutta tarjolla oli vain takapään luiskahdun ulkouralle ja ympyrällä vastasulkua. Kirotun fiksu poni! Kyllä se aivan selvästi ymmärsi että siltä ei nyt pyydetä sulkua, mutta sinnikkäästi sitä tarjosi, kun siitä on viimeaikoina aina palkittu. Lopulta saatiin pakonomaista sulkutyrkytystä vähenemään ja päästiin palkitsemaan muista asioista, kuten suoraan menemisestä. Kaikki keskittyminen meni kuitenkin suurimmaksi osaksi tähän sulkuvääntöön ja siitä aiheutuneeseen turhautumiseen, joten aika moni muu asia opetuksessa meni valitettavasti ohi. Tunnin jälkeen Kata naureskeli että PRE mikä PRE. Yhden sellaisen oli kuulemma joskus opettanut menemään maahan ja toista ei tule.

En viitsi tässä yhteydessä kamalasti muiden ratsukoiden asioista jakaa, mutta kerrottakoon että tallikaverimme pääsi päivänaikana harjoittelemaan kontrollin menettämisen pelosta luopumistaan, kun Katariina vei kaikki varusteet ratsukolta pois. Kaveri tuntui nauttivan laukkailusta kaulanarulla.

Helteinen päivä ja ensimmäinen ulkona vietetty yö verotti Broncalta voimia sen verran, että seuraavana päivänä se oli pitkästä aikaa aivan täi tervassa. Menin ilman satulaa ja Bronca tuntui edelliseen päivään verrattuna paremmalta lavastaan, mutta toisaalta vauhdikkain liikkuminen mitä eteenpäin suuntautui oli hissuttelumummoravia. Tehtäväkseni sain volttikahdeksikolla taivutella hevosta ja tunnustella istunnallani kuinka hevosen rintaranka liikkuu. Todella haastavaa minulle, vaikka olin ilman satulaa ja minun olisi pitänyt tuntea liikkeet hyvin, mutta sain kyllä pinnistää keskittymiskykyni äärimmilleen että sain kiinni siitä miten rangan liike liikuttaa minua selässä. Voisin uskoa että vaiketutta lisäsi se, että Bronca liikkuu selästään melko säästeliäästi. Toki silläkin on hetkensä, mutta se niin mielellään menee vähän lyhyttä ja jännittynyttä askelta, eikä käytä selkäänsä aivan sataprosenttisesti. Huomasin meinaan heti kun sain käynnin rennommaksi ja askeleen pidemmäksi ja selän työskentelemään, että sain paremmin kiinni yhteisestä liikkeestämme. Lopuksi mekin saimme kokeilla kaulanarulla hömpöttelyä. Kotitallilla olen muutaman kerran mennyt niin, että kuolaimettomat suitset ovat olleet kaulanarun backuppina, että sentään joku keino on sitten ollut mihin voi turvautua. Nyt ei ollut sitäkään. Kentän reunoilla kasvava vihreä ruoho oli kova kilpailija huomioni kanssa, mutta päästiin lopulta raviakin pari pätkää. Hyvä pointti minkä Kata kertoi oli se että löperöllä narulla ei kaulanaruratsastusta kannata tehdä. Kaulanarun olisi oltava niin jäykkä, että siitä pystyy rehellisesti poistamaan paineen kun hevonen sille myötää. Onneksi meidän tallilla on yksi dudette, joka on Katariinalta itseltään ostanut säädettävän cordeon, joka on siis juurikin tätä tarkoitusta varten valmistettu jäykkä naru. Cordeon puuttuessa nyloninen jäykkä riimunnaru on parempi vaihtoehto, kuin mikään pehmeä kaulalle laskeutuva naru.

Kerrankin puhdas heppa :)

Kaulanaruhötsäilystä

Kuski menossa eri suuntaan kun hepo

Palkkaa hyvin tehdystä työstä

Vapaana Bronca seuraa kuin koira

Kieltämättä oudon näköistä toimintaa, mutta häntämarto on melkein ainoa paikka mistä Bronca todella tykkää että rapsutetaan

Kurssilta selvittiin ehjin nahoin, mukavia juttuja mielessä, pää täynnä informaatiota, palanein hartioin ja väsähtänein ponein. Kelien lämmetessä tein päätöksen että Bronca saa viettää yötkin nyt tarhassa vielä ennen laidunkauden alkua (joka voi muuten olla jo helatorstaina :). Koska rutiinien muutos on vienyt vähän mehut ponista, niin liikunta on nyt ollut kyllä ihan lunkia maastoköpöttelyä. Maanantaina käytiin jopa JÄRVESSÄ! Ehkä neiti Espanjattaren ensimäinen kokemus who knows. Vettä se on ainakin kammonnut ihan naurettavuuksiin asti, mutta nyt päästiin kahlaamaan järveen. Ensin houkuttelin maastakäsin porkkanoilla lahjoen, ja kun pulikointi alkoi maistua kiipesin rannassa selkään ja mentiin uudestaan. Sai lapajumi varmasti kyytiä kun Bronca kauhoi tomerana menemään.

Operaatio puomien demystifiointi

Huomasin jo viime kesänä että Broncalla on suuri ja hallitsematon intohimo kaikkia puomeja ja esteitä kohtaan. Kentällä ratsastellessani joku oli jättäny maahan muutaman puomin ja ajattelin sellaisen huvikseni ylittää . Poni röhkäisi pari kertaa lähestyvän puomin havaittuaan ja lähti kuin kuppa Töölöstä. Kuskin mieli heltyi hevosen innon edessä ja pari kertaa käytin valvonnassa maahankaivettuja hyppelehtimässä, kunnes hevosen into alkoi olla oman nautinnon tiellä. Bronca korvasi taitoa vauhdilla ja esteisiin tottumatonta kuskia hirvitti. Ravipuomitehtävän Bronca saattoi suorittaa hyppäämällä keskelle ravipuomirivistöä ja sen jälkeen nostella satunnaisessa järjestyksessä milloin mitäkin jalkaa, riippumatta siitä oliko se puomin sijainnin tai askellajin kannalta oikea jalka.

Edellisestä kohtaamisesta puomien kanssa viisi kuukautta, joten ajattelin aloittaa puomitotuttelun juoksuttamalla ja yhden puomin kanssa. Näin välttyisin järkyttämästä kuskia. Vauhtia toki oli, mutta ei se nyt juoksuttavan silmään näyttänyt ihan kamalalta, joten ajattelin sysätä epäilykseni sivuun ja ottaa seuraavan session selästä käsin. Taas ympyrälle yksi puomi ja ensin ravissa ylittelemään. Pientä kiihdyttelyä ja tarpeetonta loikkimista oli ilmassa, mutta en odottanutkaan heti alkuun tyynen zenimäistä lähestymistapaa, pääasia että pysyi hanskassa ja sai ylityskertoja alle. Päätin kokeilla vielä laukassa. Oikeassa kierroksessa muutama vauhdikkaanpuoleinen, mutta hallituhko ylitys ja tässä kohtaa olisi pitänyt jo lopettaa tai palata raviin koska vasemman kierroksen ylityksestä tuli grande katastroof. Kolmen laukka-askeleen rynnistys puomille, neljän metrin leiskautus yli laukka vaihtaen ja kuskia litran mittana päinvastaiseen suuntaan kun hän oli haluamassa. Hetki rauhoiteltiin ravissa ja kokeiltiin uudestaan samoin tuloksin. Ei auttanut kun laukata turhia höökejä alta pois jotta hevonen oli taas kontrollissa ja sitten nöyrästi ravissa puomia ylittämään.

Seuraavalla kerralla pysyteltiinkin sitten kiltisti ravissa vaikka meno olikin välillä kuin Teivon montelähdössä. Otin nyt taktiikaksi että jokaisesta RAUHALLISESTA ylityksestä saa paljon kehuja ja rapsuja ja kahdesta peräkkäisestä RAUHALLISESTA ylityksestä saa isot kiitokset ja hetken levon pitkällä ohjalla. Voi siinä sitten ehkä miettiä, että miten niitä puomeja kannattaa ylittää, tai vaihtoehtoisesti kerätä voimia siihen että voi taas rynniä seuraavalla kerralla.

Kata otti viime valmennukseen puomejakin mukaan. Ehkä itsenäisessäkin reenissä voisi ottaa 3-4 ravipuomia ja toivoa ettei Bronca tee "hyppää sekaan ja sinnittele" -ratkaisuja.  

Sulkutaivutuksia noita demonien keksimiä sulkutaivutuksia!

Sulkutaivutus on mielestäni ehkä vaikein ratsastuksen perusliikkeistä. Yksi hyvä syy siihen voi olla se tosiasia, etten ole sulkuja juurikaan ratsastanut. Ratsastuskoulussa muistan yhden kerran tunnin aiheena olleen sulkutaivutuksen. Teoriassa ymmärrän kyllä miten hevosen tulee sulkutaivutuksessa liikkua, mutta sen ratsastaminen onkin sitten ihan toinen juttu. Myönsin kaiken tämän Katalle pari viikkoa sitten valmennuksessa, kun selvisi että nyt mennään sulkutaivutuksia.

Ja eikun ratsastamaan sulkutaivutuksia:
Paino sisäistuinluulle = Okei, piece of cake, siirrä paino niin että tunnet voimakkaammin sisäistuinluuni ja istutkin juuri niinkuin Kyra kirjassaan Ratsastuksen Taito selittää olevan yleinen virhe. Ylävartalo kaatuu sisällepäin, jolloin paino onkin todellisuudessa ulkona.
Taivuta sisäpohkeen ympäri = Purista julmetusti sisäjalalla ja jos hevosen lavat seilaavatkin puristavaa pohjetta vasten, niin kaivaudu vielä vähän syvemmälle hevosen kainaloon.
Siirrä ulkopohkeella hevosen takaosa uran sisäpuolelle = Koitat kaiken jo edellä mainitun lisäksi antaa ulkopohjetta, mutta hevonen ei jostain syystä siirrä takaosaa, otaa ehkä haparoivan väistöaskeleen ja koska ihmisaivot huutavat päässäsi että TAKAosaa niin siirrät ulkopohkeen pikkuhiljaa taaemmas ja taaemmas kunnes tuntuu että se on seuraavaksi hevosen kankun päällä.

Tulos: Hevonen on täysin sekaisin, mitä itsensä aivan vänkyrälle vääntänyt ja joka suunnasta tökkivä ja nykivä ratsastaja haluaa, ja ratsastaja vääntää itkua kun tietää että ajautuu joka yrityskerralla minuutin sisään tähän tilanteeseen ja _tietää_ että tekee aivan päin honkia.

Tästä tilanteesta lähdettiin ja eikun reenaamaan. Valmennuksessa harjoituksena oli mennä sulkua ympyräkahdeksikolla niin, että toinen ympyrä mentiin sulkutaivutuksessa ja ympyrän vaihtuessa jatkettiin samassa liikkeessä toinen ympyrä, eli siis vastataivutuksessa. Vastasulkuympyrällä vaatimustasoa hieman kevennettin. Aluksi riitti asetus ulos ja pikkuhiljaa alettiin pyytää enemmän taivutusta. Joka ikisen vastataivutusympyrän jälkeen myötäsulku toisella ympyrällä tuntui helpommalta ja helpommala. Tunnin jälkeen jäin kuitenkin edelleen tuskastelemaan kropanhallintaongelmani kanssa, joten parin viikon aikana jokaiseen kenttätyöskentelyyn sisällytin pyrkimyksen ratsastaa edes muutaman askeleen sellaista sulkutaivutusta, jossa samanaikaisesti oma keho on rento, jäntevä ja puristamaton ja hevonen ymmärtää mitä haluan ja suorittaa jännittymättä ja hämmentymättä.
Sitten yhtenä päivänä jätin satulan talliin ja palaset loksahtivat kohdalleen. Ilman satulan antamaa tukea en saanutkaan itseäni väännettyä tippumatta ihmeellisiin vänkyröihin ja ensimmäistä kertaa mentiin ihan kokonaisia pitkiä sivuja sulkua. Seuraavassa valmennuksessa kaksi viikkoa myöhemmin homma toimi ajoittain niin vähällä, että nostin sisäkättä ja siirsin painoa sisäpuolelle taivutin hevosta enää sisäistuinluun ympärille.

Sitten siirryimme raviin ja saamme aloittaa saman paketin kasaamisen aivan alusta tässä askellajissa.  

Huono bloggaaja, muttei suinkaan huono hevosenomistaja

Nyt kun talvikarva alkaa vihdoin pudota tukkoina (kiitos ADE-kuurin), kapisen talvikarvan alta paljastuu jo omaankin silmään melko kivan näköinen poni. Valmennuksien katutta treeniin on tullut järkeä ja tavoitteellisuutta, olkoonkin etteivät tavoitteet ole kisakentillä. Alla melko puutteellinen kuvakollaasi viimeisen vuoden ajalta. Puutteellinen siksi että mukaan mahtuu erilaisia variaatioita vielä enemmän ja lisäksi aivan tuorein kroppa uupuu.

Vuosi sitten. Melko hyvässä peruskunnossa, mutta erittäin erittäin tiineenä

Varsoneena, koulukiusaajan kanssa turhan köyhällä laitumella. Laiha ja lihakseton. Pahaa tekee kun tätä kattoo.

Neron vieroittamisen jälkeen Bronca kieltämättä vähän levähti. Liikkuminen kurjissa keleissä ei aina ollut ihan tulokseen tähtäävää ja vaikka väkirehut vähennettiin anostukselle "säälikourallinen" maha ei vaan tahtonut lähteä pienentymään. Mutta sitten alkoi emäntä saada langan päästä taas kiinni. Laitettiin kesäkengät alle ja raspattiin hampaat ja alettiin treenaamaan matkustelun sijaan.

Maaliskuun loppupuolella. Heinämasu alkoi vetäytyä muiden mielestä vaikka emäntä ei sitä myöntänyt

Sitten tuli räpsittyä kännykällä nämä kuvat ja piti myöntää että ei voi enää haukkua läskiksi.
Liikkeessä ja...

...paikallaan
Ja tämä siis huhtikuun loppupuolella

Ja mikä on uskomatonta on se vauhti jolla kehitys nyt tapahtuu. Muutama viikko sitten voitiin ensimmäisen kerran jo puhua hieman sporttisemmasta mummosta vaikka tottahan on, että ikuisiksi ajoiksi nuo vatsanpeitteet ovat venähtäneet, eikä melkein parikymppisestä voi enää kisakireän nuoren tamman näköistä saada.

Ja se suurin uutinen: viikkotolkulla tuijottelin epätoivoisena satulaa ja mietin että se on kyllä nyt liian kapea. En vaan voinut uskoa että satula, johon vielä syksyllä suositeltiin romaania alle, vaatisikin jo yhtä leveämmän kaaren. Vaihdoin testimielessä kaaren, iskin satulan selkään ja kas johan taas istui. Kiukuttelu satuloinnin yhteydessä väheni 50% (loput 50% tulee tammamisesta äksyilystä oli sitten kyseessä vaikka vain loimivyö) ja etuosa nousee laukassa ihan uudella tavalla.

Katariina Albrechtin valmennuksista

Jospa vihdoin saisin aikaiseksi kirjoittaa tästä aiheesta, kun Katariinan valmennuksia on takana kaksi kappaletta.

Olin tosiaan syksystä asti pohdiskellut Katariinan valmennukseen osallistumista ja tilaisuus tarjoiltiin ihan omalle tallille joka toinen viikko. En ole päässyt aikaisemmin sellaisen valmentajan oppiin, jolla olisi merkittävää aikaisempaa kokemusta barokeista ja oma kokemus on, että kyllähän nuo hieman eri tavalla toimivat. Esitellessäni Broncaa Katariinalle mainitsin sen "suuongelmista" ja yhdessä kauhisteltiin arpeutuneita suupieliä. Kerroin käyttäväni sekä kuolaimettomia että kuolaimia melko tasaisesti puolet ja puolet ajasta. Heti alkuun tulikin sitten oikea informaatiotulva. Katariina vinkkasi heti monta asiaa. Hän kehotti kokeilemaan, jos ottaisin turparemmin kuolaimellisista suitsista kokonaan pois. Kata kertoi että usein suustaan herkät hevoset ahdistuvat myös ylimääräisestä paineesta turvan ympärillä. Tunti aloitettiin maastakäsittelyllä, jossa hevosta ikäänkuin ohjasajettiin sen vierellä kulkien. Ensin oli tarkoitus vain paikallaan, kuolainta liikuttaen saada hevonen liikuttamaan suutaan ja "makustelemaan" kuolainta. Bronca ei vaan tässä harjoituksessa toiminut ollenkaan. Vaikka kuolainta olisi ruuvaillut suussa miten, ei haluttua reaktiota tullut. Siispä sain luvan työntää sormeni Broncan suuhun ja kehua aina valtavasti sen maiskuttaessa. Tämän jälkeen otattiin paikallaan asetuksia molempiin suuntiin ja seuraavaksi mentiin käynnissä ja pyydettiin vierellä kulkien asetusta pitäen aivan kuolainrenkaan takaa ohjasta kiinni. Lopuksi vielä ravissa sama, ideana se että hevonen ravaa vierellä niin hiljaa, että itse pysyy kävellen vauhdissa mukana. Viimeinen vinkki suuasioihin oli nostavat ohjasotteet. Olin aiemmin kuullut, että Katariina suosittelee näitä ja nyt sain perustelunkin. Taas ideana oli "ressata" hevosen aisteja mahdollisimman vähän: nostava ohjasote vaikuttaa enemmän vain hevosen suupieleen, eikä esimerkiksi suupielen lisäksi kieleen. Tätä neuvoa jalostettiinkin heti kääntämiseen. Hieman meni tädiltä pakka sekaisin kun neuvottiin kääntäessä ottamaan tasainen nostava tuntuma sisäohjasta ja päästämään ulko-ohjasta! Näitä asioita päässäni pyöritellessä, oma paketti pääsi leviämään vähän joka suunnasta, ja tuntui siltä etten osaa ratsastaa enää ollenkaan. Koko tunti meni jotenkin räpeltäessä, hevonen oli tahmea ja tädillä lonkankoukistajat jumissa.

Seuraavalla viikolla tein ahkerasti kotiläksynä tuota "ohjasajoharjoitusta" kunnes oli huoltopäivät. Bronca raspattiin ja hetkohta kun olisi kuolaimet taas iljennyt suuhun laittaa niin tyttö oli riehunut kengän oikein kahteen osaan jalassaan. Mutta hei! Ensimmäinen itsenäinen kengänirrotus on nyt suoritettu. Kengittäjä tuli onneksi jo heti seuraavana aamuna ja saatiin kesätossut Broncalle. Mökkilomailun takia Katariinan valmennuksille tuli väliä peräti neljä viikkoa, mutta kun viimein taas tunnille päästiin niin meno olikin jo aivan jotain muuta.

Tunnin alussa Katariina kertoi teettävänsä tänään painonsiirtoa ja myönsin heti että minulla ei ole aiheesta sitten minkäänlaista käsitystä. Ensin siis tuntikaverin kanssa käytiin läpi tämä asia ihan pysähdyksissä kentän keskellä. Katariina heitteli kysymyksiä, että millä saamme hevosen siirtämään painon millekin jalalle. Minä pyörittelin vain päätäni siinä missä kaveri harjoitusta tehneenä heitteli vastauksia ja pääsin kokeilemaan paikallaan että näin todellakin on: Jos otan johtavan ohjasotteen vasemmalla, hevonen siirtää painoa vasemmalle etuselle ja jos otan epäsuoran otteen vasemmalla tai nostavan oikealla, paino siirtyy oikealle takaselle. Harjoitusta lähdettiin tekemään ensin käynnistä pysähdykseen, josta molempien ohjien nostavalla ohjasotteella siirrettiin paino hevosen takaosalle. Heti painonsiirrosta oli taas tarkoitus lähteä liikkeelle. Alkuun Bronca otti helposti jopa yhden askeleen taakse, mutta kun harjaannuin itse vähän paremmin hellittämään ajoissa, niin sekä pysähdykset tulivat hienosti tasan ja painonsiirto alkoi sujua ilman taaksepäin suuntautuvaa liikettä. Tätä jatkettiin ravista seis ja painonsiirron jälkeen taas heti raviin. Kun päästiin harjoitukseen laukassa, alkoivat Katariinan mukaan Broncalla "kastanjetit kilistä", eli ymmärrettäväähän on että tuollainen harjoitus sai sen kuumiamaan. Tuli toki ponnekkaita nostoja, mutta noston jälkeen vauhti ja suunta tahtoi olla kuskin ajatuksesta eroava. Katariina neuvoi taas kilahduksien sattuessa ottamaan sisältä nostavan ja päästämään ulkoa ja uskomatonta, mutta se auttoi välittömästi! Ihan kun Bronca olisi todennut että ahaa eihän tässä kannata mihinkään juosta. Mutta niinkuin aikaisemminkin olen tainnut mainita, Bronca on parhaimmillaan juuri silloin kun ne kastanjetit vähän kilisee ja tälläkin kertaa se saatiin todeksi näytettyä. Katariina otti lopuksi meidät vielä yksin ympyrälle ja laukkaan ja käski ottaa laukan rytmissä aina etujalkojen noustessa painoa taaske siirtävän nostavan ohjasotteen. Samalla piti istua vahvasti yläsisäreidelläreidellä hevosta vasten, kuitenkaan olemalla liikettä vastaan (vaikea selittää tätä, kun tiedän miten se kuuluisi toteuttaa, mutten osaa sanoin selittää). Tälläistä istuntatekniikkaa käytän yleensä muutenkin kun pyrin kokoamaan laukkaa, mutta nostavien ohjasotteiden kanssa (joille Katariina joutui huutelemaan kyllä tahtia) saatiin hevosesta taas tanssija esiin! Bronca nousi edestä fiiliksen perusteella ainakin puoli metriä, jalat polkivat näyttävästi ja vakuutan ja vannon että kuulin katsojien joukosta ihastuneita huokauksia! Valkkukaveri kehui vielä seuraavana päivänä että maagista ja kuinka olin istunutkin niin hyvin. Siitähän en itse tiedä mitään, kun olin naama riemunvirneessä hevosen suorituksesta. Kaikki tämä hehkutuksen arvoinen ratsastus kesti sen yhden ympyrän verran, eli varmaan 10 sekunttia, mutta kyllä syöpyi muistoihini taas yhtenä huippuhetkenä.

Lopputulemana siis totesin, että vaikka Katariinan ensimmäinen valmennus oli ehkä enemmänkin palikoiden uudelleen asettelua, joka sai minut tuntemaan itseni lähes ratsastustaidottomaksi, niin tälläisiä 10 sekunnin pätkiä jos saan hänen avullaan Broncasta esiin, niin varmasti valmennussuhde tulee säilymään!

Vinoon menneitä peruutuksia

Blogi on nyt jäänyt hieman taka-alalle kun elämässä tapahtuu mukavia uusia juttuja :)

Lomailen tässä kohta toista viikkoa ja aamutallin jälkeen sain kuvasta idean seuraavalle päivälle

Fiksasin kameran pöydälle ja kuvasin kun ratsastin. Muistikortista loppui tila kymmenen minuutin kohdilla ja tämä nyt on muutenkin sellasta "välipäåivärentoilua". Vinoja peruutuksia kolmikaarisella uralla, mutta kuitenkin sekaan mahtuu yksi ihan kelpo sisäänratsastuksen tyylinen ja ihan lopussa on omaan silmään oikein nätti pohkeenväitö.

Kelin aiheuttamaa harmitusta ja siitä ylitse pääsemistä

Tämän talven kelit ovat saattaneet minut useammin kuin kerran epätoivon partaalle. Ensin oli kolme kuukautta marraskuu, jonka jälkeen pari hassua viikkoa tiukat pakkaset ilman merkittävää lumen tuloa, ja nyt ennustan tulevaksi kolmen kuukauden maaliskuuta. En ole ylipäätään mikään talvifani, mutta joten kuten olen pystynyt nauttimaan lumisista pakkasmaastoista, joissa voi päästää pehmeä lumi pöllyten täyttä kiitoa. Haavekuvaksi ovat moiset reissut tänä talvena jääneet.

No mutta mitäs minä itken kun maneesitallilla asun. Maneesi tosin maksaa ja kun taloudellinen tilanne pistää miettimään sellaisia asioita, että mitä sitä syö viimeisen viikon ennen tilipäivää, on maneesissa ratsastaminen liittynyt haavekuvien albumiin. Hevonen on pörreä ja *askainen, sekä täynnä pölvästienergiaa silloin kun sillä menee maastoon. Kenttä muistuttaa puolisulanutta jääkiekkokaukaloa, suojakelillä peltolenkki on velliä ja pakkasella kovettunut kyntöpelto. Lunta on ehkä hieman notkelmissa ja varjopaikoissa.

Talvimasennuksen aiheuttamaan motivaatiopuutokseen keksin lääkkeeksi rokotusloman, jonka aikana mietin millä aseilla lähden lähes mahdottomassa tilanteessa Broncan kanssa jotain tekemään. Ensimmäinen kokeilu oli rento vähävarusteinen kävely kentällä, jossa ei haettu mitään muuta kuin pitkää venytystä eteen ja alas. Hienoilla tuloksilla. Harvoin Bronca malttaa olla niin pitkiä aikoja selkä ylhäällä ja korvien asennosta näki, että vaikka vaativia tehtäviä sille ei asetettu, se kuunteli minua jatkuvasti. Toinen kokeilu menikin sitten metsään ja syvälle korpeen asti. Ajattelin että etsin maastosta tienpätkän, jossa olisi sen verran pehmoista, että voisin ottaa ravia ja mahdollisesti varovaista laukkaa. Sellainen tienpätkä löytyi, mutta kun äärimmilleen viritetty jousi, hevonen otti ja sinkosi mielentilansa aivan sfääreihin asti muutamasta suoralla tiellä otetusta ravipätkästä eikä paluuta maanpinnalle ollut. Painoin pääni rintaan ja yritin pysytellä rauhallisena ja tyynenä Broncan töhöttäessä piffpaffhölkkää ja sidepasseja esitellen kotiin. Kävin vielä kentällä oman mieleni mukaan "prässäämässä hevosen ruotuun", mutta mitäs prässäät kun hevonen naksahti rennoksi, kuuliaiseksi ja jopa tahmeaksi kentän jäätikölle päästyämme.

Niin paha mieli oli tuon reissun jälkeen, että päätin ottaa ohjelmistoon jotain, mikä ei varmasti aiheuta pahaa mieltä tai jännitystä kummallakaan. Sellaista ohjelmaa jota liian harvoin tulee tehtyä: maastakäsittelyä. Pilkoin taskun täyteen pieniä porkkanan palasia ja otin tyhjälle kentälle mukaan riimun ja ajopiiskan. Heitin narut ja kepit maahan, päästin Broncan irti ja poltin tupakan. Annoin sen touhuta omiaan kun minä touhusin omiani. Bronca käyskenteli kentällä ja nyppi laidoilta suuhunsa nuhjuisia korsia. Aloin kuljeksia pitkin kenttää keskittymättä juurikaan hevoseen, mutta tarkkailin kuitenkin mitä se tekee. Se katseli ja ihmetteli, käyskenteli ja aivan täysin kutsumatta tuli luokseni ja alkoi kulkea vierelläni. Annoin porkkanaa. En tiedä voiko tätä nyt varsinaisesti kutsua miksikään join-upiksi, mutta hieno fiilis tuli joka tapauksessa. Hevonen siis valitsi paineistamatta seurani täysin irti kentällä ollessaan. Siinä sitten tehtiin kaikenlaista. juostiin yhdessä, venyteltiin, väistäteltiin ja totuteltiin siihen ettei piiska ole pieksämistä varten. Taisin ottaa Broncan kerran kiinni koko session aikana, kun kaivoin ajopiiskan esiin, koska tiesin että se suhtautuu siihen varauksellisesti. Broncan kanssa tälläiset jutut tulee niin yksinkertaisesti. Tuntuu jopa ettei niissä ole mitään haastavaa ja voin taata että kummallakaan ei ollut jännittynyt tai huono olo tämän touhun jälkeen. Tarhaan viedessä syötin taskunpohjalta ylijääneet porkkanan palaset portilla Broncalle.

Tänään lähdettiin samalla asenteella talutellen maastoon. Bronca oli selvästi innoissaan: sen askeleessa oli tarmoa ja korvat olivat tiukasti tötteröllä. Se ei kuitenkaan kiilaillut tai rynninyt, mitä se nyt muutenkaan MAASTAkäsin ei tee. Vajaa parin kilsan lenkki tehtiin ja palautin Broncan tarhaan. Portilla se käänyi takaisin luokseni ja ilmoitti että hei mikä unohtui: eilenkin sain. Ja sai tänäänkin.

Jos ei ole mahdollista treenata fysiikkaa niin treenataan sitten yhteistyötaitoja. Olen kuullut että niistäkin voi olla hyötyä. :)

Tänään aamulla.

Aamutallilaista odotti kumoon askarreltu hylly. Onhan se kai hyvä että vanhakin leikkii. Voin vaan kuvitella miten seinille hepat on hyppineet kun hylly on rämähtänyt yön pimeydessä nurin.

Taas on muutto takana

Bronca muutti maanantaina vihdoin itsehoitotalliin. Talli siis käytännössä pysyi samana, vain tallirakennus vaihtui. Uusi kotimme on hieman vaatimattomampi, ainakin näin ensihätään kun jouduimme kaikesta huolimatta tekemään loppukuuksi pienen tilapäisratkaisun. Bronca käytännössä asuu tallin käytävällä. Siinä on melko tiiviisti heppaa pienessä tilassa.

Kännylaatu mutta siis neljä hevosta löytyy tästä pienestä tilasta

Ensiksi olin aika kauhuissani tuosta "ovesta", mutta asiaa pähkäiltyäni totesin, että samanlaisia ratkaisuja on tarhoissa ja jos Bronca nyt jotenkin onnistuisi jäämään tuohon kiinni, niin haka antaa kyllä puomissa periksi.

Itsehoitotallilla asustaa yhteensä viiden emännän hepat ja hoidamme koko tallin hommat yhteisesti. Joku tekee aina päivässä aamun tai illan (eli siirtää hepat sisään/ulos ja ruokkii) ja jokainen hoitaa omat tallihommansa. Näin kertyy jokaiselle n. 8 aamu- tai iltatallia kolmessa viikossa, joka ei ole ihmeellinen homma kun hevosia on kuusi ja kaikki saa vietyä pareittain ulos. Broncan sopeutumista helpottaa vieressä asusteleva tarhakaveri. Tarkoitus on päästä kuun lopulla muuttamaan yksiöön, eli perinteiseen ulkokarsinaan.

Tänään omia hommia tehdessäni huomasin, että kyllä tätä on ollut ikävä. Täysihoitotalli ei vaan ole se mun juttu. On paljon palkitsevampaa harrastaa kun näet päivittäistä konkreettista vaivaa eläimesi hyvinvoinnin eteen. Jotenkin pelkkä tallilla ratsastamassa käyminen on kuin kävisi kuntosalilla: heppa sisään, kamat päälle, ratsastus ja heppa pois. Vaikka siinä ohessa kuinka lääräisi, niin ei siitä vaan tule samaa fiilistä. Melkein vuoden oltiin puoliylläpidossa entisellä tallilla, ja koko sinä aikana oli kaksi päivää joina en käynyt itse hoitamassa hommia. Toisella kertaa olin mahataudissa ja toisella kertaa olin Rushin keikalla Helsingissä. Tästä se taas lähtee: hevosvelvollisuuden kahlitsema elämä, mutta mikä elämä se onkaan <3

Pöhinäenergiasta saa liikkeen laatua ja kapasiteettia oikein kanavoituna

Latasin aikamoiset odotukset tähän päivään, koska rahaa "oikeaan" valmentautumiseen ei ole ollut, edellisestä ohjatusta tunnista oli jo hyvä tovi. Onneksi en ladannut turhaan. Olin hetken ehtinyt verkkailemaan käynnissä ja ravissa, kun Emma tuli paikalle ja pääsin selittämään perimmäistä ongelmaa eli yksinkertaisesti sitä että kuumiaa laukassa ja lähtee viemään, jolloin käsijarru hirttää kiinni ja ollaan vetokilpailussa, jonka systemaattisesti häviän.

Emma aloitti avaamalla tajuntani sille, että ota laukkaa heti verryttelyn alkuun. En ole tullut ajatelleeksikaan. Jotenkin olen jumiutunut siihen ajatteluun, että huonokuntoisen hevosen pateja ei kannata ladata heti alkuun, mutta kun ei ole enää huonoa kuntoa. Laukkasin reippaasti, mutta kaahailematta pitkät pätkät lyhyen keventelyn jälkeen. Kaahailua toki yritettiin, mutta Emma neuvoi kääntämään heti isolle ympyrälle. Oikeaan kierrokseen mentiin ensin ja siinä Bronca oli vielä varsin mallikas. Vasempaan kun vaihdettiin niin johan piti pari pukkiloikkaa esittää. Ja sen minkä tiesinkin oli se, että myötäämällä ja hellittämällä sai paljon enemmän aikaiseksi kun lähtemällä vetokilpailuun. Tässä jo miettii, josko pitäis nauhoittaa joku äänite, jossa on vain toistona "pidätä ulko-ohjalla, aseta ja myötää" ja "älä vedä".

Kävelyn jälkeen Emma suositteli erityistä harjoitusta siihen kun hevonen ryysii eikä malta. Pieni volttikahdeksikko. Emman ohjeet alkuun olivat yksinkertaisuudessaan sellaiset, että ihan sama mikä askellaji, muoto tai meno, kuvion on säilyttävä. Ensin otettiin ravissa josta suunnan vaihto kahden käyntiaskeleen kautta. Alkuun meno oli aika hirveän näköistä ravin ja laukan sekamelskaa ja aina pitkän sivun auetessa eteen, kääntäminen ja piteleminen vaikeutui, mutta työllä ja Emman ohjeistuksella Bronca alkoi pikkuhiljaa hoksata ja malttaa. Harjoitusta jatkettiin niin, että Emma "vain" huuteli että vasen tai oikea ja askellajit (ja aina välillä: aseta, myötää, käännä, ajattele jo ravia, ole rentona, kokoa, yms.). Kyllä Emma hevosensa tuntee. Tämä harjoitus oli sille aivan omiaan. Ikinä se ei voinut ennakoida kumpaan suuntaan voltille lähdetään ja mikä on askellaji. Pakko oli kuunnella minua! hähää! Otettiin lopulta jopa laukasta muutama käyntiaskel ja uudestaan laukkaan ja vitsit mitä nostoja! Aivan mieletön fiilis kun hevonen kasaa koko moottorin alleen ja ponnistaa laukkaan! Ja laukasta käyntiin siirryttäessä tuli niin hienoja koottuja askeleita. Olisin voinut lähteä rinta rottingilla starttaamaan helppoa A:ta siltä istumalta, niin hyvältä tuntui!

Olen ihan hetkittäin päässyt kokemaan nyt Broncan kanssa sen, kuinka laadukkaan ylöspäin suuntautuvan liikkeen sieltä voi saada, kun sen vireyden saa taitavalla ratsastamisella kanavoitua oikein. Taitavaa ratsastusta mitataan valitettavasti vielä sekuntteina, mutta se on aina pieni lusikallinen sitä mansikkahilloa, josta Kyra puhuu.