Syysväsymys

En kyllä yhtään tykkää tästä vuodenajasta. Ei mua edes haittaa että sataa ja on kylmää ja kuraista, mutta tämän vetämättömän olon kanssa en kestä. Ihan kuin toimisi puolella kapasiteetilla. Tallilta tullessa meinaa nuokahtaa rattiin ja kotiin päästessä katsoo kelloa ja miettii voisiko aikuinen ihminen mennä jo puoli kahdeksalta nukkumaan. Ei puhettakaan että jaksaisi huushollata edes sen verran että saisi ruokaa tehtyä. Eläköön mies lihapiirakoilla ja leivällä, minusta ei ole kun polttamaan nuudeleita kattilan pohjaan.

Mutta valitus sikseen. Pakottava tarve summata viikon parikin valmennuista jollain tapaa. Tiistaina jännäsin vähän missä kunnossa Jonnan kenttä on, kun vettä tuli niin kerpeleesti sunnuntaina ja maanantaina. Onneksi uima-allas oli imeytynyt melko nopeasti suurempien sateiden lakattua, joten päästiin työstämään jotain muutakin kun käyntiä. Ravissa Poni oli oikein mukavan ja rennon tuntuinen ja pääsin taas istumaan ravissa alas pitkiä pätkiä. Selvästi on apua myös siitä, että olen päässyt paremmin istumaan Mimmin ravissa. On siis paremmin lihasmuistissa se mihin pitää keskittyä omassa kropassaan vaikka Ponin kanssa liikkeen laajuus onkin ihan eri luokkaa kun Mimmillä. Emmi sanoi että se johtuu varmaan osittain siitä että Ponilla on niin suora lapa, että se nostelee jalkojaan ravissa todella paljon. Laukannostoissa (vasempaan, again!) taas takuttiin. Tuli monta väärää kun päätin että nostan vaikka muoto ei olisi täydellinen. Nostihan se, mutta kun asetus ja sisäpohje ei ollut kunnolla läpi, tuli helposti väärä.

Mimmillä menin ekaa kertaa valkkuun torstaina, uudelle opelle Iitulle, jolle nolasin itseni heti kättelyssä. Veikaan että kaikkien valmentajien lempiasenne on juuri se minkä päästin suustani: "oota mä teen tähän voltin, että pääsen ton kaverin taakse, että mulla on edes mahdollisuus saada se laukka nousemaan". Iitun äänestä jo kuuli kuinka sitä vitutti, että luovutin jo ennen kun yritin. Sorry!

Sitten tehtiin laukannostoharjoituksia (kas kumma!!)

Ekat yritykset oli ihan kauheita kylkimyyryä-pohjetta-vasten -taisteluita. Kun Mimmi nosti kehuttiin kaaauhean paljon jonka jälkeen Mimmi ennakoi tavattoman helposti... nosti kuitenkin. Toiseen suuntaan otti oikein kunnon hatkat kun oltiin yksin päädyssä ympyrällä ja kaikki Mimmin kaverit oli toisella puolella maneesia. Nostin laukan ja kun kehaisin sisäkädella rapsuttamalla niin tapahtui the Ampaisu. Eipä sillä, Mimmin riennoissa on helppo pysyä. Vaikka laukkatyö hävetti suunnattomasti (ihan omien möläytystenkin takia), niin väistöissä alettiin saada jo vähän kehujakin. Ei ollut kuulemma väliä mennäänkö lapa edellä, kun tarkoitus oli vaan saada lapoja auki. Kommentti: "siinähän oli jo ajoittain muutamia askeleita oikein kunnon väistöä" riitti hivelemään sieluani. Nämä nyt oli kuitenkin ihan ekat väistöt mitä tein Mimmin kanssa ravissa. Ja voi ne loppuravit. (Miks ne on aina parhaat?) Ensin harjoitusravissa tavoitteena askelta pidentäen. En odotellut kummoisia kun se mun istunta harjoitusravissa on vähän niin ja näin, mutta ai kun lähti kivasti. Ja kun meni kivasti, kevensin ja annoin venyttää alas ja voi että kun selkä nousi varmaan puoli metriä ylös!

Tänään Mimmi sai tehdä poikaystävänsä kanssa kahden tunnin maastolenkin harjulla ja pohtiksella. Kyllä teki varmasti hyvää. Menohaluja oli ainakin vaikka muille jakaa ja poikaystävän perse oli kokoajan tiellä.

Sylikoiran ja Ennin syysterveiset

Googlediagnoosi

Se lienee histiosytooma. Kaikki merkit täsmäävät ja mikä parasta, ei ole itsessään vaarallinen. Pitää sitä vaan vielä puhdistella ja hoitaa koska iho on kuitenkin rikki patin kärjestä. Lenkillä voisin harkita suojaavani kannukset itseliimautuvalla siteellä.

Huojentunut olo kun on edes jonkinlainen (aika varma) käsitys siitä mikä on kyseessä.

Parasta tietoa löysin osoitteesta http://www.solakan.info/lukemista_histiosytooma.htm

EDIT: Histiosyytti ei ole edellisen linkin tiedon mukaan ole kudoksensyöjäsolu siinä mielessä, että se tuhoaisi tai "söisi" kudosta, vaan makrofagi joka sijaitsee kudoksessa. Makrofagia kutsutaan syöjäsoluksi ja makrofagit kiertävät veressä ja pystyvät siirtymään infektioissa niihin paikkoihin joissa niitä tarvitaan.

Tassuhuolia

Olen onnistunut tässä muutaman päivän aikana lietsomaan itseni aikamoiseen neuroosiin Nallen tassun takia. Pojalla on pipi.

Kaikkinensa tarina sai alkunsa jo aikaisemmin syksyllä, kyyhkymetsän jälkeen. Muutama päivä sen jälkeen huomasin Nallen vasemmassa tassussa karvattoman kohdan. Lähdin sitä syynäilemään ja oikein kun suurennuslasilla katsoi, niin siinä näkyi kaksi pientä rupea, jotka lähtivät ihan pinnasta irti. Samu epäili, että Nallea on päässyt käärme puremaan, mutta niin että osuma on ollut huono ja myrkkyä vähän, koska mitään haavoiksi kutsuttavaa rupien alta ei löytynyt. Jalka oli täysin normaalin lämpöinen, ei turvotanut ja koira käveli ja jolkotteli aivan kuin ei mitään. Sen takia ei varmaan huomattukaan koko hommaa ennen kuin karvat putosivat. Karvat eivät kuitenkaan ole kasvaneet takaisin ja aloin huolestua. Päätin näyttää Emmille koipea ja pyytää neuvoja mitä sen kanssa voisi tehdä. Samu mainitsi kuitenkin että näytä myös tätä kannuskynnen anturan alla olevaa pattia (myös vasen jalka). Voi jessus sentään, en ollut moista edes huomannut. Pieni karvaton laikku oli sen jälkeen ihan toissijainen. Näytin kinttua tallinkäytäväklinikalla Emmille, joka sanoin karvattomasta kohdasta että ei tuossa mitään, hyvältä näyttää. Patin epäili olevan joko tulehdus tai kasvain. Käski hoitamaan aluksi tulehduksena ja lupasi katsoa uudestaan jos ei lähde paranemaan.





Äh. Haluan tietää nyt heti mikä se on. Tästä syystä varmaan olen labra-alalla. Inhoan epäselviä tapauksia.
Mietin jatkuvasti ovatko nämä molemmat vammat yhteydessä toisiinsa. Olisiko käärmeenpuremalle pitänyt heti tehdä jotain ja mitä? Miksi koira ei vaikuta kipeältä? Pattia saa puristella aika lujaakin ennen kun Nalle vetää koipensa pois, ei edes vingahda. Jos se olisi tulehtunut, eikö se olisi paljon kipeämpi? Metsälenkillä se aukeaa ja vuotaa verta jonkin verran. Koira ei kuitenkaan sano mitään, ei edes lussuta sitä.

Seuraavaksi graaveja kuvia. Jos joku on nähnyt jotain vastaavaa, kertokaa hyvät ihmiset mikä on kyseessä.

Tässä näkyy sekä karvaton kohta että paise

Paise on aivan tuon ensimmäisen kannuskynnen anturan alla

Ällö lähikuva

Potilas <3

Ohjeena on nyt toistaiseksi putsata paisetta pari kertaa päivässä laimennetulla betadinella ja levittää päälle vetramil -voidetta (ihan kun hevosta hoitais, tää on sentään tuttua). Tämän jälkeen poika joutuu olemaan pari tuntia tötterö päässä, ettei nuole tassua. Kädet kyynerpäitä myöten ristiin että tämä toimii.

Pahoittelut elimistölle, haudassa saat sitten levätä

Niinhän siinä sitten kävi että Jonnan tunnilta kotiin päästyäni oli kuumetta 38 astetta. Siitä huolimatta raahauduin perjantaina töihin, kävin työterveyslääkäriltä hakemassa keuhkoputkentulehdusdiagnoosin ja apteekista antibioottikuurin. Ja illalla Ponin kanssa maastoon. Mies oli kiukkuinen, mutta vetosin hänen omaan kommentiinsa "siellähän vaan istutaan", mikä tuollaisessa rauhallisessa maastoilussa pitää melkein paikkaansa. Nalle oli taas mukana ja oli superhienosti vaikka Emmin kanssa otettiin vähän pitempää ravipätkää.

Lauantaina käytiin Mimmin kanssa maastossa ja kyllä ainakin kaverin kanssa homma meni ihan mutkattomasti. Mennessä talutin varmuuden vuoksi lahdentien yli, mutta tullessa tulin ihan ratsain. Käynnissä mentiin n. 6 kilsan lenkki johon sisältyi pienet pyörähdykset pohtiksen kentällä. Tuli kamala ikävä talvea! Viime talvena maastoiltiin pohtiksella ja käytiin auraamattomalla isolla kentällä laukkaamassa umpihangessa posket punoittaen.

Tänään on ollut ihan kamala keli koko päivän. Vettä on tullut enemmän tai vähemmän jatkuvasti. Suuntasin kuitenkin taas Mimmillä ratsastelemaan. Onneksi on jonkinmoinen maneesi käytössä. En vaan tiedä että koska Mimmi on siellä viimeksi käynyt koska oli niiiin jännää. Pelottavaa oli esimerkiksi toisessa päädyssä maassa seinää vasten lepäävät pitkät tikapuut ja se estekalusto"reikä" oli niin hirveä, että piti aina uralta seilata viisi metriä sisään päin ohi mennessä. Saatiin kuitenkin jonkinlaista työskentelyä aikaiseksi vaikka esimerkiksi laukkaa voitiin ottaa vain toisella pitkällä sivulla. Nyt kun olen vähän enemmän ratsastanut Mimmillä, on hauska huomata että ihan jokainen kerta opin siitä jotain uutta kun kiipeän selkään. Tänään huomasin, että Mimmin vastenmielisyys taipumiseen vaikuttaa siihen laukannostoon. Mimmi nostaa paremmin suoralla uralla! Ensiviikolla on ohjelmistossa myös valkkudebyytti Mimmin kanssa. Ensi viikko näyttää siis jotakuinkin tältä.

Maanantaina kevyesti Ponilla, todennäköisesti maastossa.
Tiistaina Jonnan valkku Ponilla
Keskiviikko vapaa
Torstaina Iitun valkku Mimmillä
Perjataina mielellään maastoilua Mimmillä (kaveria toivotaan)
Lauantain toistaiseksi "vapaa" (rapujuhlat anoppilassa)
Sunnuntaina Mimmin kanssa puomeja, ehkä joku kavaletintapainenkin :)

Miksi puolikuntoisena menee aina paremmin?

Huomasin jo ratsastuskouluaikaan, että jostain kumman syystä rämmittyäni pienestä puolikuntoisuudesta huolimatta ratsastustunnille, homma eteni jotenkin aina poikkeuksellisen hyvin. Nolointa siinä yleensä oli se, että tapasin kuulutella ja tunnin aluksi, että jos näyttää siltä että lintsaan niin se johtuu vielä hieman flunssaisesta olostani. Suorittaminen oli kuitenkin aina tälläisessä tilassa yllättävästi parempaa. Sama kaava toistui eilen kun menin Mimmiä ratsastamaan. Alan muutenkin selvästi saamaan vähän enemmän selkoa tästä hevosesta. Viikonloppuiset pikkuhyppelöt ja sänkkärilaukat toivat selvästi esiin sen, että tämän hevosen kanssa laukannosto-ongelmat eivät ole niin vahvasti kiinni omista virheistä kun hevosen psyykkeestä. Innoissaan ollessaan se nostaa vaikka paikaltaan, mutta tavallinen sileällä työskentely on niin tylsääää(!), että virikettä voi luoda testailemalla ratsastajan pitkäjänteisyyttä.

Sain kököstä olostani huolimatta hyvän fiiliksen ravissa ja Mimmi kulki pitkiä pätkiä tasaisesti kuolaimeen tukeutuen, joka ei sekään ole vielä kovin itsestäänselvää. Tein paljon paljon voltteja, kolmikaarista kiemurauraa ja loivaa kiemurauraa sisällyttäen mukaan myös siirtymisiä ravin ja käynnin välillä. Selvästi hyvä harjoitus Mimmille, kun tuli niin mukavasti kuulolle. Oikea laukkakin nousi melkein kyselemättä ja annoin Mimmin ihan vaan laukata kevyessä istunnassa hyvin eteen, mistään muusta oikein nillittämättä. Vasemmassa kierroksessa vasta alkoi kiukuttelu. Laukka-avuista Mimmi veti liinat kiinni ja takapää hieman keveni (kuitenkaan ilman mitään varsinaisia pukkeja). Junnasin hetken ja päätin, että vaikka keuhkot on tulessa niin nyt en luovuta. Otin yhden noston oikeaan, vaihdoin nopeasti kierrostuuntaa ja sain kun sainkin (yhden ristilaukan jälkeen) pari kunnollista nostoa vasempaan. Kehuin paljon ja annoin tähänkin suuntaan mennä rennosti suurempia vaatimatta. Jälkeenpäin olin kyllä todella tyytyväinen sekä siirtymistyöskentelyymme että itseeni kun jaksoin kipeydestä huolimatta olla sinnikäs ja pystyin ratkaisemaan pattitilanteen. Viikonloppuna koitan päästä Mimmin kanssa maastoon. Tuntuu vähän siltä että tämä heppa kaipaisi hieman maisemia, jotta kentällä työskentelyynkin saataisin vähän lisää paloa.

Tänään koitan selvitä Jonnan tunnista Ponin kanssa. Saa nähdä petaanko hyvää maaperää jälkitaudille.

Oho, tuli taas hypättyä

Perjantaina kurvasin heti suoraan töistä ratsastamaan Mimmillä taas jonkinmoisen tauon jälkeen. Viimeksi olin taas vaipua epätoivoon kun en saanut laukkaa nostettua millään. Kaali antoi nyt neuvoksi että piiska mukaan ja kentälle pieni herättelypuomi. Kaali kehui että edellisenä päivänä estevalkku oli mennyt todella mainiosti ja Mimmi oli oikein syttynyt. Tein siis ehdotetusti ja raahasin pääty-ympyrälle yhden puomin ja aloin verryttelemään. Saatiin verkan jälkeen seuraksi myös toinen ratsukko joka kyhäsi pitkälle sivulle myös pienen ristikon. Alkuun oli laukan kanssa taas pieniä ongelmia mutta sitten keksin käyttää vähän kaverin imua hyödyksi, jonka jälkeen ei ollut enää mitään ongelmaa. Tultiin puomia sekä ravissa että laukassa ja kun Mimmi tosissaan heräili niin laukka nousi vaikka käynnistä.

Kaali kävi jossain vaiheessa tallin ovelta huutelemassa, että mee vaan sitä ristikkoa, mutta ystävällisesti kieltäydyin. Kuitenkin pari minuuttia mietittyäni päätin olla nössöilemättä ja tähtäsin pikkuristikolle. Ei se mikään kaunis hyppy ollut kun jalustimet olivat ihan koulupituiset ja itse jäin tuijottelemaan esteen juureen ja pohtimaan että mistä se hyppy tulee lähtemään. "Yllättäen" se lähtikin ihan sieltä juuresta mihin olin tuijotellut. Otin ristikon vielä toiseenkin suuntaan jonka jälkeen loppuverkkailin. Jotenkin Mimmillä hyppääminen tuntui jopa kutkuttavammalta kun mitä edellisviikkoinen estetunti Viitiksessä. Voisipa joskus koittaa osallistua estevalkkuun Mimmillä?? Kotona odottivatkin sitten metsäreissulta palanneet rakkus-pojat.

Tänään raahasin rakkaan avokin ja Nallen mukaani katsomaan "äijäkisoja". Äijäkisat olivat siis este/sotilasratsastuskisat joihin saivat osallistua vain miehet. Hienoja suorituksia! Erityisen hauskaa oli katsella sotilasratsastusta, joka oli siis kuin kouluratsastusta mutta kolmen ratsukon "ruodussa". Iso herra huuteli mikkiin komentoja ja rinta rinnan äijät vetivät uniformut päällä kuvioita. Lopuksi vielä suoritettiin rakuunanäytös jossa ratsasti 10 ratsukkoa samaan tapaan. Vau! Siinä vaiheessa kun 10 hevosta laukkaa täyttä laukkaa kohti kentän päätyä, ukoilla miekat kädessä ja raikaa huuto "Hakkaa päälle!", ei voi kun miettiä kuinka ratsuväki on jalkamiehelle kauhistus :)

Äijäkisojen jälkeen suuntasin itse ratsastushommiin ja kävin ihan vaan tuulettamassa omaa ja Mimmin päätä laukkaamalla loputtomalta tuntuvaa sänkipeltoa. Otin alkuverkat kentällä, mutta kun suuntasin pellolle olinkin yhtäkkiä kun eri hevosen selässä :D Laukka nousi taas ihan leikiten ja välillä mentiin lujaaaa. Loppukäynnitkin otin maastossa kun en vittsinyt hepan hyvää mieltä pilata palaamalla kentälle.

Mimmi ja meidän perhe yhteisen maastolenkin jälkeen

Argh!

Ratsastamisen ihanuus ja kurjuus on siinä ettei oikoteitä yksinkertaisesti ole. Pitää saada ne asiat aivoihin ja tuntemukset persnahkaan, jotta voisi edetä taas seuraavalle tasolle. Toki olen kuullut, että on olemassa ihmisiä, jotka ovat ratsastuksen suhteen lähtökohtaisesti jotenkin lahjakkaampia, itse en kuitenkaan taida kuulua niihin.

Lähdin tallille tänään mielessäni selvä missio. Emmi oli toivonut kevyttä liikutusta ja puhetta on ollut aiemminkin että Ponilla pitäisi ratsastaa (siis oikeasti ratsastaa) käyntiä enemmän. Sunnuntain tuomarin sihteerinä helpossa A:ssa viettäneenä ja käyntiosuuden huonohkot numerot huomanneena tajusin, että ongelma lienee aika yleinen. Myönnän etten ole tainnut kertaakaan ratsastaa Ponin kanssa siirtymisiä käynnin sisällä, joten se oli päivän teema. Ihan minimini askelita ja sitten askelta pidentäen. Samalla koitin myös irtautua kentän reunoista ja pitää hevosta jotakuinkin suorana ilman aidan tukea. Putkeen ei mennyt edes kaunistelemalla sanottuna. Poni oli epätasainen kun mikä. Mälväsi kuolainta ihan hulluna ja pureutui varsinkin oikeassa kierroksessa ulko-ohjaan todella vahvasti. Yritin kaikki temput mitä vaan tiesin mutta tulos oli parhaimmillaankin vain tyydyttävä: hyviä pätkiä mutta sitten aina kamala vastustelu. En tiedä olisko nyt taas töihinpaluusta jäykistynyt oikea olkapääni ollut syynä vai mikä.

Pienen ravilämmittelyn jälkeen jälkeen yritin käyntityöskentelyä uudestaan. Mini-askeleet onnistuivat ihan ok, vaikka en usein muistanutkaan pitää kunnolla pohjetta kiinni ensimmäisen pidätteen aikana, jonka vuoksi Poni meinasi ottaa ihan stopin alkuun. Askeleen pidennys olikin sitten ihan toinen juttu. Jos ei Poni tullut kiireiseksi, niin sitten se halusi pompata raville. Ainakaan mitään aikomusta sillä ei ollut askelta pidentää. Luovutin jo kertaalleen ja otin vähän ravin sisällä siirtymisiä ja kun heppa lämpeni hommiin paremmin niin sain oikein kunnon venytyksen käynnissä keskihalkaisijalla. Siihen oli hyvä lopettaa. Lähinnä tänään rassasi vain se etten saanut Ponia yhtään tasaiseksi vaan se tempoi vähän väliä itsensä pois muodosta ja selvästikään se ei ollut niin 100% kuulolla mitä se yleensä on.

Halu olla parempi on niiiin suuri mutta tie on pitkä...

Vähän torstain valkusta ja estehyppelöistä

En viitsinyt kirjoitella erillistä raporttia torstaisesta valkusta kun eipä oikein tullut mitään ihmeellisiä ahaaelämyksiä. Ihme se olisikin ollut kun alkuviikko oli niin huikea. Poni oli aika hankala ratsastaa. Vilpoinen ja tuulinen keli teki siitä ihan kuuraketin ja se kiikutti minua välillä kun litran mittaa kun kuumui niin taas laukannostoista. Tiedän että Ponin kuumetessa en saisi ratsastaa niin paljon kädellä kun mitä teen vaan enemmänkin jalalla. Se on vaan kovin kovin hankalaa kun toinen lähtee kun ohjus kun vähänkään pohjetta käyttää.

Perjantaina käväisinkin sitten entisellä ratsastuskoulullani Viitiksessä estetunnilla. Sain ratsukseni Pevonan, jonka nyt vuotias tammavarsa tulee olemaan Ponin varsan siskopuoli koska Issankin iskä on Idris :) Jännitti aivan tautisesti, että miten osaan ratsastaa hevosta joka ei ole Poni ja miten selviydyn esteistä. Tehtävä oli luojan kiitos melko simppeli suora suhteutettu linja (5-6 askelta, me taidettiin tulla useimmiten viidellä, en muistanut laskea) jota tultiin sellaisenaan pari kertaa kummastakin suunnasta. Välissä tehtävä muutettiin niin että linjalle tultiin ravissa sisään, käännettiin esteiden välissä ympyrälle laukassa ja siirrettiin taas raviin ennen toista estettä. Ensin tuli (ylläripylläri) noottia liian pitkistä jalustimista ja sitten siitä että kevyessä istunnassa paino ei ole tarpeeksi ronskisti jalustimella ja istun liikaa satulassa. Miten yllättävää kouluratsastajalta! Homma kuitenkin toimi sujuvasti, en saanut isoja pyyhkeitä oikein mistään ja itse huomasin ainakin sen että alastulossa tasapainoni oli huomattavasti parempi kuin ennen. En rojahtanut sillätavalla eteen niikuin muistan aiemmin usein tehneeni. Lopulta esteet vielä nostettiin ihan selvästi sen mukavuusrajan yli mihin olin valmistautunut. Isoin aiemmin hyppäämäni on ollut varmaan siinä 50cm tietämissä ja nämä Likka arvioi n. 65cm korkeiksi. Hienosti mentiin yli ongelmitta ja Pevonakin esteiden yli astumisen sijaan jo selvästi enemmän hyppäsi, mikä tuntui selkään ihan erilaiselta. Ihan hauskaa oli ja aion mennä toistekin :)

Mitään suuria riemuntunteita en kuitenkaan kokenut, hauskaa vaihteluahan tuo on, mutta kyllä mun kiksit tulee enemmän täydellisestä siirtymisestä tai pohkeenväistöstä kun esteistä. Kouluratsastaja mikä kouluratsastaja. Huomenna pääsenkin vaikka kuinka moneksi tunniksi sihteröimään KaRan järjestämiin aluekoulukisoihin helppoa A:ta.  

Onnenvollotusta

Tänään tirahti tippa linssiin kun tunnin jälkeen tunnustin Jonnalle, etten vielä edes eilen olisi uskonut että tuo mitä juuri äsken tehtiin olisi ollut mahdollista. Itkettää edelleen kun vaan ajattelenkin asiaa. Olen niin onnellinen, ylpeä itsestäni (joo sanoin sen ääneen) ja rakastan hurjasti oppi-Poniani!

Se mikä eilen oli Jonnan tehtävä-idea, oli tehdä siirtymisiä kahdeksikolla aina niin että kentän poikki mennessä siirtyminen ensin ravista käyntiin ja lopulta niin että käynnistä laukannosto, puolikas ympyrä laukassa, ravisiirtyminen ja lävistäjälle käännyttäessä oltaisiin jo taas käynnissä. Noh eilenhän se ei ihan mennyt näin kun ei se laukka vaan käynnistä meinannut onnistua. Jäätiin periaatteessa ympyrälle pyörimään ja lopulta saatiin käynnistä pari kolme räpellettyä nostoa vasempaan. Oikeaan sainkin sitä armoa.

Tänään Jonna lähti kunnianhimoisesti teettämään samaa tehtävää. Ja koska en sittenkään ollut onnistunut hukkaamaan eilistä oivallustani, niin sehän ihan oikeasti nousi, käynnistä, siinä pisteessä missä olin päättänyt, kumpaankin suuntaan!!! Myönnettäköön että oikealle nostoissa tuli pari kertaa väärä laukka, mutta sitten otettiin vaan ympyrällä takaisin käyntiin ja nostettiin se oikea. Alku sujui paremmin kuin tanssi, mutta koska Poni tahtoo aina kuumua laukannostoissa, loppua kohden oli vaikea ylläpitää käyntiä. Täytyy kyllä sanoa, että Jonnakin oli kiitettävä natsi, kun pisti uusimaan sellaisia nostoja joissa tuli muutama pieni raviaskel alle :D Eilen ne olivat vielä oikein hyviä nostoja :D Jonna kehui tänään apujeni ajoitusta, joka vielä eilen oli pienoinen kompastuskivi. Nyt tuntuu siltä, että on otettu iso askel kohti parempaa ratsastajuutta ja sehän on sitten mahtava tunne! Ihan kokonaan en äskettäistä facebook-päivitystäni kirjoittanut caps lockilla, mutta ei ollut kaukana.

Irtohypytettiin myös Arttu ja Arttuhan tykkäsi kovasti. Parin ekan kierroksen jälkeen lähti jo kaukaa ennen kujaa multa käsistä, mutta sinnehän se paineli, pieruja päästellen ja kujan lopussa piti aina ottaa muutama iloloikka päätä heilutellen. Sai siinä ohessa kyllä poljettua pienen palkeenkielen ruununrajaan ja toivottavasti se ei nyt tee impparia. Sille tulee noita haavoja ihan mahdottoman helposti, mutta onneksi tuo nyt oli sen näköinen, että päällinahka vain vähän kuoriutui.

Aikas pitkällä ohjalla ne päästelee tässä :)

Lamppu on syttynyt!

Aamu ei lähtenyt käyntiin kovin hehkeissä tunnelmissa. Emmin koirat ovat täällä hoidossa ja jo näin parin päivän jälkeen olen aivan kypsä noihin räkyttäviin terriereihin. Kyllä Nallenkin sietäisi vilkaista peiliin, mutta minkäs teet: pentu on pentu eikä aina ymmärrä ettei toinen nyt halua leikkiä. Eilen tehtiin pitkä metsälenkki yhdessä koirien ja Ponin kanssa. Koirat saivat juosta vapaana pitkin metsiä ja kyllähän nuo juoksivat. En tiedä sitten oliko Nalle löytänyt jonkun herkkuraadon jossain kohtaa koska herätti yöllä kolmen aikaan käyttämään pihalla ja siitä huolimatta aamulla löytyi ruokahuoneen lattialta lapiotolkulla ripulipaskaa. Nalle se selvästi oli joka asialla oli ollut, koska tavaraa oli varmaan tuollaisen yhden terrierin painon verran :D

Metsäretkellä voi myös reenata agilityn alkeita:

Iloa vanhasta villasukasta (Iines, Pekka ja Nalle)

Olin ensin vähän sydän syrjällään että meneekö tappeluksi

Mutta hienosti sulassa sovussa pojat leikkivät

Nalle poseeraa

Mutta palatakseni tämänpäiväiseen ja siihen varsinaiseen lampun syttymiseen johon otsikko viittaa.
Ampaisin heti aamupalan jälkeen koirien kanssa tallille koska Jonna piti tuntia minulle jo kymmeneltä. Vettä tuli välillä ihan saavista kaatamalla ja jo alkuverkan jälkeen minun MilTecin "vesitiivis" takki antoi hihoista periksi. Kanna siinä nyt sitten kättä kun hihatkin painaa kilotolkulla. Sade selvästi häiritsi myös minun keskittymistä ja ratsastin ihan hirveän huonosti alkuun. Sateen hellitettyä sain kuitenkin oikean vaiheen silmään ja homma alkoi sujumaan. Jonna heittikin sitten yllärinä kehiin todella vaikean tehtävän. Vasempaan kierrokseen laukannosto käynnistä. Hirveän monta epäonnistunutta yritystä ja hienoa tsemppausta Jonnalta. Tässä koeteltiin nyt todellakin Ennin apujen käyttön täsmällisyyttä, oikea-aikaisuutta ja yksi kerrallaan niitä perusvirheitäni, eli tuntuman kadottamista, valmistelun puutetta, lantiolla nylkyttämistä ja etunojaan kaatumista lähdettiin eliminoimaan. Lopulta nostin pari kertaa laukan ravista ennen kun nostot käynnistä saatiin edes tehtyä. Piti muistaa vaan niiden miljoonien muiden palikoiden lisäksi saada aikaan aktiivinen käynti, mutta koska Poni kävi niin kuumana se olisi mielummin helposti ravannut.

Jonna antoi oikeaan kierrokseen (se vaikeampi meille molemmille) armoa ja sanoi, että nämä siirtymiset saan tehdä ravista. Parin läpijuoksun jälkeen oli vuorossa lampun syttyminen. Jonna taisi sanoa, että ennen nostoa tarkista onko sisäpohje läpi. Kokeilin, tunnustelin ja tunsin miltä sen kuuluu oikeasti TUNTUA, kun pohje on läpi! Avun eikä reaktion tarvitse olla suuri, mutta sen tuntee! Ja hoplaa kun nostinkin ensimmäistä kertaa tuosta noin vaan oikeata laukkaa! Sain parhaimmillaan varmaan 2-3 nostoa ympyrälle. Puolipidäte, sisäpohje oletko läpi?, puolipidäte, nosto: Jihaa! Olen hurjan onnellinen!!

Joskus heikkoina hetkinä toivoisin, että Poni olisi vähän rutinoituneempi ja vähemmän herkkä. Että se ymmärtäisi apuni vaikka ne olisivatkin vähän sinnepäin. Mutta totta on myös se ettei mikään opeta niin hyvin kuin se, että _jokaisen_ palikan pitää olla kunnossa ennen kuin haluttu reaktio tulee. Ja taas uutta oppineena ja jotain ymmärtäneenä, ymmärrän vain sen kuinka paljon on vielä opittavaa.

Rakas opettaja <3