Citygirlistä luonnonlapseksi

Maalaisjuuret eivät ole kaukana. Äitini on syntynyt ja kasvanut lapsuutensa ihan kunnon maatilalla. Lehmät, hevonen, sata kissaa ja käsin tehdyt heinätyöt. Isä on Raumalta, merimiessuvun kasvatti. Isoisäni ei (sinä aikana kun hänet tunsin) tehnyt ns. normaalia päivätyötä, vaan lähti auringon nousun kanssa kilpaa merelle.

Äitini muutti perheensä kanssa vielä lapsena Raumalle. Synnyinkoti oli hänelle, ja on edelleen, tärkeimpiä paikkoja maailmassa, mutta sopeutuminen kaupunkielämään tapahtui nuorena vikkelästi. Vaikka äitini kiistämättä pärjää vaikka minkälaisessa korvessa, en kuitenkaan ehkä pidä häntä niin luonnonläheisenä kuin isääni. 

Isä taas. En taida edes tietää puoliakaan. Kiihekä lintubongari, kova poika kalastamaan, maksoi ensimmäisen moponsa loukuttamalla piisameita ja myymällä niiden nahat. Isällä ja veljellään oli jopa kesy varis jossain vaiheessa lapsuuttaan. 

Nämä kaksi siis päätyivät yhteen ja nuorella iällä saivat ensimmäisen lapsensa, that's me, tahtoo sanoa. Muutimme Tampereelle kun olin ihan pieni ja siellä olen asunut vähän lähiöissä, mutta suurimmaksi osaksi aivan keskustan tuntumassa. Lapsena en kokenut viihtyväni kaupugissa ja muutaman kerran taisin ihan marista, että haluaisin asua maalla. Äitini lohdutteli varsin fiksuti minua, että kyllä se muutaman vuoden päästä nuoren ihmisen veri vetää kuitenkin enemän kaupunkiin. Olen aina ollut eläinrakas ja erityisesti heppahöperö, mutta kun ei ollut oikein mahdollisuuksia toteuttaa itseään niin taka-alallehan nuo asiat jäivät. Kaupunkielämä alkoi kiinnostamaan, niinkuin äiti oli viisaasti ennustanut. Parikymppisenä tiesin kaiken, osasin kaiken, tunsin kaikki. En kuitenkaan osannut mitään, enkä tiennyt mitään. Olin niin hukassa isossa maailmassa kun ihminen vaan voi olla. Ulkokuori oli pramea, sisällä meni paskasti. Miehiä meni ja tuli ja velat oli saatavia. Jossain vaiheessa oli pakko pysähtyä. Ottaa aikalisä. Viettää puoli vuotta itsensä kanssa ja miettiä millainen sitä ihan oikeasti on, jos ei elä miellyttääkseen muita. Kannatti.

Sain jonkinlaisen tavoitteen elämälleni ja sain rutiinit kuntoon. Päädyin ensimmäistä kertaa elämässäni parisuhteeseen, jolla oli minulle oikeasti väliä. Ja ihan sattuman kautta päädyin takaisin lapsuuden heppahaaveiden pariin. Se muutti koko elämäni.

Vuoden -09 talven makasin lähes taukoamatta sairaalassa kuukauden päivät pahasti aktivoituneen Crohnintaudin takia. Sitten aloitin ratsastuksen. Ja sen jälkeen olen elänyt lähes lääkkeittä tautini kanssa. 

Puolitoista vuotta sitten haaveeni toteutu ja muutimme maalle. Ensimmäinen vuosi meni ihmetellessä ja oppiessa. Minusta ei ole puutarhan pitäjäksi, mutta nautin tästä ympäristöstä sellaisenaan niin paljon, että jo viime keväänä tuli tippa linssiin. Kun citygirl istui tietokoneellaan kotonaan parevekkeen ovi auki ja pihatieltä kuului kavioiden kopse, citygirl tiesi olevansa sittenkin enemmän kotonaan maalla.

Silloin jo kun vuokrasin Vilmaa ja ratsastelin ensimmäistä kertaa itsekseni maastossa, aloin havaitsemaan luontoa ihan eri tavalla kun ennen. En ollut nähnyt koskaan aikaisemmin sellaisia juttuja, tai jos olinkin, eivät ne minulle mitään merkinneet. Sinivuokot keväällä, kauriit pellolla, kurkiaura tai ruskosuohaukka. Olen tässä nyt pari vuotta kyllä liikkunut luonnossa, mutta tämä kevät on herättänyt minut aivan uuteen eloon. Kaikki ne linnut, kasvit ja ilmiöt jotka luonnosta löytyvät, niitä on niin paljon etten voi ymmärtää ja silti haluaisin tietää kaiken. 

Eilen katselin keittiön ikkunasta kuinka rastas kulki puoliuntuvikko poikanen perässää opettamassa junioria madonetsintään. Viikolla katselin kuinka hämähäkki kutoi verkkoa makkarin ikkunanpuitteisiin. Nämä pienet asiat tekevät minut niin onnelliseksi, etten silloin parikymppisenä kaikentietävänä voinut edes kuvitella tälläisiä yksinkertaisia iloja olevan olemassa. 

En ole vielä luonnonlapsi, mutta toivottavasti matkalla sinne :)

Kuva-arvoitus :)