LG on ollut käytössä nyt kuukauden. Vielä enemmän aikaa on siitä, kun satula on viimeksi ollut selässä.
Hyvin vähän ollaan menty kentällä tänä aikana, eli kokemukset ovat pääasiassa maastosta.
Maastossa ollaan menty kaikissa askellajeissa, yhdessä ja kaverin kanssa. Tosin hiljattain olen jättänyt laukat kokonaan pois. Osittain epäluotettavien pohjien takia ja osittain tiineyden takia. Nykyään mennään aikalailla hevosen ehdoilla. Jos Broncaa ravatuttaa niin ravata saa, pyrin pitämään melkeimpä löysää ohjaa ja vaan istumaan kyydissä. Nykyään pikku-mamma himmaileekin itse jo kun siltä tuntuu.
En siis tiedä voiko oikeasti puhua enää mistään normaalista ratsastamisesta. Aina pienen pätkän joka lenkillä otan ohjat tuntumalle, katson että asetukset menevät läpi molempiin suuntiin, taivutan hevosen molempiin suuntiin (oikealle aina vaikeampaa), väistän molempiin suuntiin ja teen jokusia pysähdyksiä. Siinä kaikki. Yritän tässä samalla vähän opettaa kaulanarulla apuja. Pidäte tulee ensin aina istunnalla ja kaulanarulla ja jos se ei riitä, autan ohjalla. Kotoa pois päin mennessä onnistuu pysähdykset jo hienosti, kotiin päin mennessä ei aina viitsisi pysähdellä.
Mutta siis tästä saa vähän sitä käsitystä, että mitään vaativaa ei olla LG:n kanssa tehty, mutta kaikki mitä ollaan tehty, on luonnistunut paremmin kun hyvin. Yhden kerran on hetkellisesti ollut jarrut vähän hukassa maastolaukassa, mutta veikkaan että tilanteessa jossa maastokaveri hönkii "jokseenkin" kilpailuviettisen tammani niskaan olisivat jarrut olleet hukassa kuolaimesta huolimatta.
Eniten olen kuitenkin huomannut tämän kuolaimettomuuden (ja miksei satulattomuudenkin) vaikutuksen olevan psyykkinen. Olen keskittynyt n.110% enemmän siihen miten siellä selässä könötän ja myös todella paljon siihen miten siellä vaikutan. Kun lähdin ensimmäisiä kertoja maastoon ravailemaan ja laukkailemaan ilman että hevosella oli rautaa suussa, oli tietoisuus siitä että minun on vaikutettava muullakin kuin kädellä huomattavasti suurempi kuin aikaisemmin. Tästä on seurannut se positiivinen vaikutus että pikkuhiljaa olen uskaltanut hellittää yhä enemmän ja enemmän. Me siis voidaan ravailla ihan hissuksiin nykyään pitkällä ohjalla.
Joku voisi sanoa ettei kyse ole ehkä pelkästään varustelumuutoksista, enkä ole itsekään sitä mieltä. Siinä samassa missä varusteita on "karsittu" on myös luottamus Broncan ja minun välillä kasvanut. Ihan minkä tahansa hevosen kanssa en lähtisi maastoon ilman satulaa ja kuolaimettomien kanssa. Toki luulisi yhden ohjan pysäytyksen toimivan kuolaimettomilla siinä missä kuolaimillakin, mutta sekin on väline hätätapauksiin. Jos hevosen pakoreaktion kynnys on alhainen tai pakoreaktio on todella voimakas, en usko että lähtisin edes yrittämään kuolaimettomilla maastoilua. Onnellinen saa siis olla viilipyttymäisestä andalusialaisponista ja yhteisestä luottamuksesta.
Mä oon edelleen niin iloinen kun teillä homma toimii! =)
VastaaPoistaOmassa käytöksessä ärsyttää juurikin tuo, miten helposti alan pinnamaan kun alla on satula ja suussa on rautaa! Miksi ihmeessä mä teen niin? Hevoselle on liian helppo antaa vähän periksi ja sitten ottaa kovalla kädellä kiinni kun se ei muka pienestä enää uskokkaan? Oon huomannu että kun oon kaikkien välineiden kanssa liikenteessä, tunnen itseni lähes diktaattoriksi jolle ei voi väittää vastaan. Mutta kun oon ilman satulaa ja kuolaimettomalla, "olen yhteydessä" hevoseen ihan eri tavalla ja hevonen onkin koko ajan kuulolla. Onko sitä vaan niin patalaiska ihminen että ei kehtaa oikeasti ratsastaa ja siksi välillä "sortuu" koviin kuolaimiin ja satulaan?
Mä oon hirveä ihminen.
(mikä ihmeen tarve mulla on aina avautua sun blogiin? :D Sä varmaan kirjotat niin että se herättää minussa jonkun ajatuksen mikä on pakko saada heti ilmoille ennenkuin se unohtuu. Tää ei ollu eka kerta kun oivallan jotain itsestäni sun tekstin luettuani)
No mulla on aivan vastaavia kokemuksia! Eikä pelkästään hevosen kanssa. Koira kulkee vierellä miljoona kertaa paremmin kun se on vapaana. Hihnassa kulkiessa olen niin omassa ylhäisyydessäni, juuri se diktaattori, jonka mielessä on koko ajan se että sinäpä oletkin remmissä. Lopputulos on se että hihnaa saa nykiä koko ajan ja muistuttaa että hei minä määrään. Vapaana ollessa kohdistan kaiken keskittymiseni koiraan ja sen eleiden ja liikkeiden seuraamiseen niin että voin reagoida vääriin liikkeisiin jo ennen kuin ne ovat edes kovin mittavia.
PoistaSama pätee ratsastukseen. Pitäisi aina muistuttaa itselleen että keskittyminen ja läsnäoleminen on se tärkein. Hei taisin juuri ymmärtää mitä Kari Vepsän "nettiyhteys pätkii" -vertaus meinaa!
Hedelmällinen kommentti! Kiitti!
Yhteys pätkii, tosiaan! :D Huojentavaa että tähän sortuu muutkin... Mutta kun ongelma on tiedossa niin sitä voi yrittää alkaa korjaamaan. Tätä aina hoen itelleni kun löydän itsestäni lisää epäkohtia.
Poista