Kävin jo keskiviikkona liikuttelemassa Ponia hieronnan jälkeen ns. rennosti ja rauhassa. Rentous ja rauhallisuus oli kuitenkin tuulen tuiverruksessa kaukana. Ponin loikkiminen ja peruuttelu oli vielä siihen asti ihan huvittavaa kunnes tajusin matkustaneeni selässä viiden sadan metrin matkalla ehkä viisikymmentä metriä (todellisten ongelman syntyessä, kuten Ponin jäädessä niille sijoilleen keskelle autotietä, ei auta kun taluttaa). Istutin itseni tyynen rauhallisesti loppumatkasta selkään vaikka pelottavia asioita väijyikin joka käänteessä.
Eilinen valmenus Katin ohjauksesa alkoi varsin mallikkaasti, jopa hieman laiskasti Ponin puolesta! Olin kyllä päättänyt, että tänään minä määrään tahdin ja tein noin miljoona puolipidätettä heti tunnin alkuun, että sain tehtyä selväksi ettei tänään juosta alta. Homma kostautui eräänlaisena hiippailua muistuttavana ravailuna. Sain hieman pyyhkeitä, jopa siitä että pitäisi heittää keskivartaloa löysemmäksi ja hevosen liikkeitä myötäävämmäksi. Jännitin ilmeisesti vatsalihaksilla turhan paljon jarruttaen menoa. Kaikki sujui kuitenkin kohtuullisen mukavasti laukannostoihin asti. Sen jälkeen halusinkin vain itkeä ja vajota maan alle. Kymmeniä huonoja yrityksiä, joissa mietin pääni puhki alkuun asia kerrallaan mitä minun pitää tehdä. Tämän jälkeen kaikki vauhti etupäästä pois pidätteillä, laukkapohkeet jotenkin sinnepäin ja kädet kaksikymmentäsenttiä ylemmäs ja vuorotellen tukea huonolle tasapainolle hevosen suusta tai koko tuntuma pois. Tässä epäonnistumisen avaimet. Yhden säädyllisen sain aikaiseksi kun sain ohjeeksi pitää kädet koko noston ajan satulassa kiinni. Tähän olikin sitten ihan vain vähän vähemmän masentavaa lopettaa. Tunnin jälkeen sain hienovaraisen ehdotuksen, että minun kannattaisi ratsastaa muitakin hevosia välillä. No tuumasta toimeen ja huomenna Katin tunnille suuntaankin jättiläis-Pikon kanssa. Saas nähdä minkälainen kulttuurishokki on kiivetä Ponin jälkeen 180-säkäisen pv:n selkään.
 |
| Huominen ratsuni. Hui! |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti