Uudessa kodissa

Alkuikankeuksien jälkeen nyt alkaa vaikuttaa siltä, että uusi koti ei enää aiheuta hepoille suunnattomasti päänavaivaa.

Perjantaina askarreltiin tarhasta Auschwitz:

Oletusarvo oli että viisi lankaa ja kunnon sähkö pitää karkailutaipumuksen omaavan lapsukaisen aisoissa. Tarha jaettiin aluksi kahtia, jotta saavat tutustua uuteen tammakaveriin rauhassa.

Lauantaina haettiin itse hevoset. Suoraan laitumelta koppiin. Tadaa! Neron lastaukseen kului sama aika mikä meni tallikaverilta liinan hakuun satulahuoneesta. Aavistuksen omahyväisesti näin jälkikäteen voisin mainita, että melkein arvasin ettei kopitus ole mikään ongelma. :) Lastaussillalla se empi muutaman hetken, mutta rauhassa kun maaniteltiin ja mammakin vähän höräji, niin reippaasti poika käveli sisälle asti. Yhtään ei tarvinnut ylimääräistä painetta. On se fiksu poika!

Uuden tallin päässä alkoikin sitten pieni iltaharmi. Olin juuri päässyt kotiin kun soitettiin, että varsa karkuteillä, eikä anna kiinni. 200m matka autolla tallille ja varsa kiinni ja äitinsä hoteisiin. Ei päästänyt vierasta ollenkaan lähelle, mutta minä sain sentään vaan kävellä luokse. Reilun tunnin päästä tuli uusi soitto että varsa irti. Siinä vaiheessa alko jo huumorintaju loppua. Jotenkin se oli onnistunut twistaamaan itsensä noista portin joustavista langoista läpi rikkomatta mitään. Tällä kertaa Nero oli kuitenkin niin agitoitunut, kun sitä oltiin yritetty saada kiinni, ettei päästänyt minuakaan lähelle. Normaalioloissa Nero ei paljon äitiä seuraile, mutta ajattelin kokeilla nyt kun paikkakin oli uusi. Sain molemmat turvallisesti karsinaan tällä keinolla. Myöhemmin mietitytti, että olisi tietysti voinut olla kaukaa viisas ja ottaa hevoset aikaisemmin sisälle. Vanhassa paikassa kun ovat tottuneet tulemaan sisään neljän viiden maissa, ja uudessa paikassa tarhaillaan kuitenkin jopa seitsemään asti.
Siinä harmistuneena päätäni pudistellen ja ärräpäitä ilmoille heitellen askartelin sitten seuraavaa päivää varten kunnon sähköpaimenriimun. Kiedoin lähes koko Neron riimun (joka on muuten jo shettiskokoa) sähköpaimenen langalla ja askartelin vielä viikset sojottamaan kummallekin sivulle ja vielä alas. Samalla päätin pidentää tarhausaikaa pikkuhiljaa, noin puoli tuntia päivässä, siihen mittaan mitä muillakin on.

Ihme tapahtui. Sen jälkeen Nero ei ole karannut kertaakaan ja käyttäytyminen portilla kielii siitä, että terve kunnioitus valkoista lankaa kohtaan on heräillyt. Tietysti nyt on vielä aivan liian aikaista ruveta nuoleskelemaan. Nyt kun asian julkisanon niin kohta soi kuitenkin puhelin :D

Eilen päästettiin tammat samaan tarhatilaan ja haaveriahan siitä heti tuli. Aika kesyä toimintaa muuten, mutta kaverilla kantahokit, eli harmiton täräys takalistoon aiheutti bonukseksi 15cm pitkän raapaleen kankkuun. Onneksi olin juuri irtojuoksuttanut hepat kentällä, joten lihakset oli varmasti lämpöiset ja vetreät, mutta kipeää otti selvästi. Hetken Bronca könkkäsi, mutta sinä aikana kun minulta meni haavan pesuun ja viilennykseen oli käynti jo muuttunut normaaliksi. Haava on ihan mitätön syvyydeltään, mutta tänään haavan ympäristö tuntui kuitenkin hieman lämpöiseltä. Olisi kamalasti tehnyt mieli touhuta Broncan kanssa jotain, mutta katsoin parhaaksi antaa olla ja katsoa.

Tällä viikolla olisi toivoissa saada hepoille talliemännän innovatiivisella DIY slowfeedingverkolla varustettu paali. Se olisi mamman metabolialle hieno juttu!