Annoin Broncalle tällä viikolla vähän pitemmät vapaat. Osasyynä siihen oli oikean etusen "hassun näköinen" vuohisnivel. Pari päivää kun syynäsin niin toinen vuohinen näytti inasen suuremmalta kun toinen, muttaen painelemalla saanut mitään tuntumaa mistään turvotuksesta. Nivel oli kuiva ja viileä, vain hieman suurenpi kuin vieruskaverinsa. Bronca on vaan sitä sorttia että sillä on To-del-la kuivat jalat jolloin kaikki pienikin tahtoo näkyä. Missään vaiheessa ei arkonut eikä ollut epäpuhdas tai edes epämääräinen, mutta kun ei itseänikään sateisissa keleissä inspiroinut ratsastella niin annettiin pieni miniloma. Mitään harhoja en kuitenkaan nähnyt, nivel oli oikeasti suurempi. Näin jälkeenpäin diagnoosini nojaa lähinnä paljoon maastoiluun ja (vielä sillä hetkellä) sateettomiin keleihin, joka oli tehnyt pohjista melko kovat.
Nero on muutamana iltana aiheuttanut showta tallilla kulkemalla hieman tuhmasti sisään. Kaikki alkoi kun joku oli päässyt porukassa taluttaessa karkuun, josta Nero oli kuumunut ja alkanut potkimaan kun ei ollut päässyt irtautumaan talutuksesta. Sehän on kuitenkin sille aika uusi juttu. Pari iltaa näitä uutisia kuunneltuani toin ne itse sisälle. Myönnettäköön ettei ollut helpoimmasta päästä: matkaa on ja siinä ylitettävänä vielä tie, jossa nopeusrajoitus on 80km. Tien yli kun päästiin niin Nero olisi mielellään juossut karsinaan asti ja suivaantui kun ei sitä saanut tehdä. Karsinassa kuikutteli 2 sekunttia ja kun siellä pystyin keskittymään pelkästään siihen ja sain kunnolla komennettua oltiin taas herrasmiestä. Ei edes ruokakupille menty ennenkuin ihan oikeasti annoin luvan. Sitä on vaan niin hankala komentaa tuossa kimppatalutuksessa! Bronca on niin herkkä että jos komennan Neroa sen vieressä se luikkii mua pakoon kun pelkää että komennan sitä :( Ja sehän ei tietenkään helpota asioita.
Nero oli tänään myös melko hankala. Laitumella oli melko haipakka päällä kun hain Broncaa, joka tarkoitti ilmeisesti Neron mielestä sitä että hän voi loikata äidin perään lankojen välistä. Tosiasia oli, ettei ollut mitään haikeutta äitin perään. Hän nyt vaan on oppinut sen ettei lankoja tarvitse kunnioittaa ja tarvittaessa niistä pääsee läpi. Harmi vaan kun en tälle asialle voinut itse ajoissa tehdä mitään. Portin kahva meni rikki, tamma piti saatella takaisin laitumeen ja portille vahtimaan kun Nero ja Piipero jäi siihen kyttään siihen malliin että lähtevät kyllä heti jos passipaikkani jätän. Hätiä tuli melko nopeasti ja samalla kun portilla askarreltiin uuta kahvaa, minä taluttelin Broncaa pitkin laidunta ja totesin, että ei Nerolla ole mitään intressiä sen perään. Tästä koko episodista opin kyllä itsestäni jotain. Minulla ei meinaan kertaakaan palanut pinna, ei mennyt hermo eikä edes syke noussut vaikka seisoin irti riekkuvan varsan kanssa kolmen metrin päässä isostatiestä. Olin aivan tyyni ja rauhallinen. Asenteella: jahas otetaas homma takas. Yllätän joskus itsenikin.
Samalla kun taluttelin Broncaa laitumella ja kahva koki korjaustoimenpiteitä Unne, Piipero ja Nero veti syksyiloittelua pitkin mantuja kovaa ja takapäät korealla. Siinä välissä satuin todistamaan elämäni hienointa ravia: sellaista mitä näkee vaan jossain youtubessa kun kalliit hevoset juoksee näyttelykehässä. Se leijui, se liisi, se oli vietereiden päällä eikä hetkeäkään näyttänyt koskettavan maata. Aivan Us-ko-matonta!
Kaiken draaman jälkeen käytiin Been kanssa pitkällä käyntimaastolla ilman satulaa ja naatiskeltiin vaan. Loppumatkasta otin pari ravi-käynti-ravi siirtymistä löysällä ohjalla, äänellä ja istunnalla ohjaten. Se oli maailman ihaninta. Se on niin hieno! Kuvasin tästä hienoudesta videonkin, mutta koska olen ihan käsi, en saa sitä käännettyä! En saa sitä mihinkään niin että se olisi pystypäin, eli siten miten menin sen kuvaamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti