Eteen alas

Yksi suurinpia ongelmia mitä minulla on ollut Broncaa ratsastaessani on ollut saada se kulkemaan pyöreänä, rentona ja tasaisena edestä.

Maalaan nyt kuvan siltä miltä meidän meno pahimmillaan voi näyttää. Hevonen kulkee kaula lyhyenä, selkä alhaalla, näennäisesti muka peräänannossa, mutta jännittyneenä ylälinjasta ja tahdittomasti. Tuntumaa ei saa tasaiseksi, hevonen pakenee kuolaimen alle ja aukoo suutaan ja heti enemmän ohjaa saadessaan nykäisee päänsä alas ja ohjat ratsastajan kädestä. Enää pitkään aikaan ei homma ole ihan noin hirveää onneksi ollut, mutta jotkin näistä ongelmista vaivaavat melko usein harjoitteluamme. Tuntumaongelmat hävisivät kuolaimettomalla aivan täysin, mutta pienen etsimisen jälkeen löytyi myös kuolain, joka ei aiheuta herneiden imurointia sinuksiin. Ylälinjan käyttö alkoi kuitenkin taas mietityttämään kun katselin laiduntavaa tammaa ja totesin että kylläpäs se selkä, jonka sain niin hyvin talven aikana nousemaan, on taas notkahtanut.

Sitten bongasin Youtubesta tämän:

Ajattelin jo lähtökohtaisesti että tuo on mahdotonta, mutta mitään se ei anna jos ei yritä. Tänään aamulla suuntasin siis tallille mielessäni vain kaksi asiaa: eteen ja alas. Varustauduin ilman satulaa ja kuolaimettomalla ja heti alkukäynneistä kehuin isoon ääneen aina kun Bronca laski päätä alas. Pidin ohjan todellakin pitkänä, enkä välittänyt että tuntumaa ei välillä ollut. En vaatinut hevoselta asettumista enkä taipumista, vaan keskityin ainoastaan siihen että askellaji ja vauhti olivat sitä mitä minä halusin ja että pää ollisi alhaalla. Kentällä kaikasivat liioitellut "hienoo!", "hyyvää!" ja "mahtava tyttö!" -huudahdukset kun yritin kertoa, että on todellakin okei mitä lähempänä se turpa on maata. Käynnissä viesti meni perille melko pian ja mikä hienointa Bronca marssi pitkin rennoin tasaisin askelin, joka on kuolintuntumalla useammin haave kun todellisuus. Ensimmäisissä raveissa Bronca taas jännittyi, mutta kerrottakoon että syy on puhtaasti minun. Blogia pitempään lukeneet tietävät, että minulla oli melkolailla vuoden tauko harjoitusravissa istumisessa Ponin aikana ja se näkyy edelleen oman kropanhallinnan puutteena ja takareiden ja käden jännittymisenä. Tahtia säätelemällä sain kuitenkin ensin mummoravissa pikkuhiljaa päätä alas ja sitä kautta pikkuhiljaa kunnon tahdinkin ilman että selkä tipahti. Olin ihan todella tyytyväinen, kun mitään tälläistä en ole aikaisemmin saanut aikaan: Bronca ravaa massa eteen alas pitkällä kaulalla selkä ylhäällä. Päätin kokeilla vielä laukkaa tosin entistäkin pienemmällä odotuksella. Menohaluja oli niin paljon, että senkään takia turpa ei meinannut pysyä matallalla, mutta tähän olin vähän varautunutkin. Heti kun sain pään laskemaan edes ryntäiden alapuolelle annoin isoa kiitosta ja hetken kävelypaussin. Laukan ja loppuravien jälkeen olikin sitten vielä tulikokeen aika. Saanko Broncan vielä käynnissä rennoksi eteen alas tuntumaa kohden. Sitä on meinaan vauhdikkaamman menon jälkeen minun ollut todella vaikea saada rentoutumaan. Joko Bronca aloittaa sen ohjien nyppimisen, tai sitten kävelee aivan omia tahtejaan ja jännittynein miniaskelin. Viitisen minuuttia sain tehdä töitä, mutta sain kuin sainkin vielä Broncan venyttämään päätä alas tuntumalla.

Kaiken kaikkiaan olin hurjan tyytyväinen. Bronca ylitti taas odotukseni, jotka tosin olivat luokkaa tämä-on-mahdotonta-meille. Loppua kohden olin myös itseeni todella tyytyväinen koska se akilleen kantapääni, eli laukasta raviin siiryminen ei tuottanut tänään jumalatonta takertumista tai horjahtelua. Tajusin tosin vasta alkaessani kirjoittamaan tätä, että toki siinä ravissa, missä hevosen selkä on ylhäällä, on helpompi istua.

Tähän loppuun on vielä pakko mainita pari asiaa jotka ovat merkittävästi muuttuneet viimeisen puolen vuoden aikana. Ensimmäinen liittyy hevoseen ja erityisesti laukannostoihin. Oma itsevarmuuteni laukannostoissa on kasvanut, jonka takia pystyn tekemään ne maltillisemmin ja pienemmällä varmistelulla. Me siis nykyään oikeasti nostamme vain laukan emmekä ryntää laukkaan. Toinen koskee omaa toimintaani. Ennen kaipasin valmentautumista usein senkin takia, etten vaan osannut ratsastaa yksin. Minulla ei ollut kunnollista suunnitelmaa vaan lähinnä yksin ratsastellessa matkustelin ympäri kenttää tehden vähän sitä siellä ja tätä täällä. Tuo on nyt taaksejäänyttä elämää. En ole kertaakaan vielä ratsastanut varsomisen jälkeen niin, ettei minulla olisi selkeää suunnitelmaa siitä mitä työstän ja mihin lopputulokseen haluan päästä. Kiitos tästä kuuluu internetille, tallikavereille ja toisille Bloggaajille. Miten paljon sitä saakaan ideoita kun pitää vaan silmänsä ja korvansa auki. Lisäksi treenaamisesta tulee huomattavasti mielekkäämpää kun on suunnitelma ja tavoite jokaiselle kerralle. Joskus joutuu tekemään kompromisseja siitä mikä riittää, jos tavoitteeseen ei pääsekään, mutta ainakin suunta on ollut oikea.