Olenpa tässä miettinyt viimeiset kaksi vuotta, että perustaakko perhe. En ole varma tunnenko tarvetta, olen todella onnellinen miehen ja koiran kanssa, mutta ympäristöstä tulee poimittua jatkuvasti signaaleja, jotka viittaavat siihen että eikös olisi jo aika.
Fysiologinen tosiasia on, että neljännelle kymmenelle käännyttäessä alkaa kroppa olla jo lastenteon suhteen ehtoopuolella. Ensiynnyttäjien keski-ikä on kuitenkin Suomessa hieman päälle 30 vuotta. (http://www.laakarilehti.fi/files/lehdisto/SLL392010-sainio.pdf) Ihmisen fysiologia ei ole synkassa yhteiskunnan asettamien "normien" kanssa: opiskele, opiskele vähän lisää, hanki ammatti, hanki (mielellään vaki)duuni, hanki isompi asunto ja vasta sitten tehdään lapsi(a).
Toki poikkeuksiakin on. Niitä pääsin todistamaan kun jokunen vuosi sitten olin mieheni veljen lakkiaisissa. Pikkukaupungin ylioppilastytöistä useampi kuin yksi taapersi vastaanottamaan lakkiaan maha pystyssä.
Itse lähestyn kolmeakymmentä ja lähipiiri (lue: äiti ja anoppi) alkaa päästelemään kommentteja, joista voi ihan päätään liiemmin vaivaamatta onkia rivien välistä yhden ainoan kysymyksen: Eikö teidänkin olisi jo aika tehdä lapsi? Mies alkaa lämmetä ajatukselle lapsen hankkimisesta siinä määrin, että asia on otettu puheeksi hänen aloitteestaa. Useammin kuin kerran.
Mutta kun minä piru menin sitä "kunnollista lastentekohetkeä" odotellessani hankkimaan harrastuksen. Ensimmäisen sitten kitarasankari(tar)haaveistani luovuttua. Henkireiän. Crohnintaudista parantajan. Palkitsevan, mutta niin paljon aikaa vievän. Viime viikolla laskeskelin, että lähdin joka aamu töihin kuuden maissa ja olin takaisin kotona klo 18-19. Keskimääräinen hereilläoloaikani kotioloissa oli noin 2,5 tuntia päivässä.
Tähänkö vielä lapsi? Mihin väliin? Mistä luopua? Töistä luopuisin vaikka heti jos se olisi mahdollista, mutta ei taida yksi elättäjä riittää tälle "perheelle". Ainoat muut asiat listalla ovat harrastus ja nukkuminen. Ja tässä kohtaa sisälläni nousee lapsellinen kiukku: Mut ku mä en haluu!! Te aikuset ette vaan tajuu miten tärkeetä tää mulle on! Mä ihan saletisti KUALEN ilman hevosii! (No ei nyt ihan, mutta ei ole kaukanakaan :D)
Sitten katson tallilla ympärilleni. Näen suurimmaksi osaksi lapsettomia aikuisia tai aikuisia joiden lapset ovat jo niin isoja että harrastavat vanhempansa kanssa. Mutta näen myös pienten lasten äitejä. Heitä vaivaa alituinen aikapula, mutten silti jaksa lakata ihmettelemästä miten he pystyvät tuohon kaikkeen.
Toisaalta mietin vielä sitäkin, että lapsia on tehty ja saatu jos jonkinlaisiin olosuhteisiin. Siinä ovat hoituneet vierellä, sopeutuneet niihin oloihin ja niihin rutiineihin mitä on ollut.
Kyllä, minä haluaisin lapsen sitten kun mieheni palaa ilmailuopistosta opiskelemasta.
En vain haluaisi luopua mistään muusta sen vuoksi.
Olen jo nuorena valmistautunut henkisesti siihen, etten ehkä saakaan lapsia (tähän on olemassa ihan oikeita geneettisiä ja kokemusperäisiä syitä, mutten lähde niitä tässä avaamaan).
Monesti mietityttää kuinka paljon suhtautumiseeni vaikuttaa tuo aikaisin oivallettu "mahdollinen mahdottomuus". Olenko jäänyt pyörittämään päässäni toivetta, jota kieltäydyn toivomasta etten pettyisi?
Haluaisin kurkistaa viiden vuoden päähän.
Olenko äiti, jonka rakkaus omaan lapseen on mahdollistanut kompromissien luomisen arjessa niin, että molemmat voivat hyvin.
Vai olenko lapseton poni-täti, joka kantaa pientä kirvelyä sisällään, ollen kuitenkin onnellinen kaikesta siitä ajasta.
Halusin vain sanoa, että ihan mahtavaa että kirjoitit tästä, samoja asioita pyöritellään täälläkin mutta en ole uskaltanut niistä blogiini kirjoittaa koska sitä lukevat sellaisetkin semiläheiset joiden ei välttämättä tarvitse tietää meidän lisääntymishaaveista ja niihin liittyvistä jossitteluista.
VastaaPoistaMulla on vielä sekin haaste, että harrastamisen lisäksi hevoset ovat mun työ. Voiko olla talliyrittäjä, hevosharrastaja ja raskaana? Saati pienen lapsen äiti? Muksu kantoliinassa taluttelen tuolla asiakkaiden hevosia? Tai raskaana ratsastan hevosta joka ei sitten millään tapaa ole varma ja aina luotettava? Vai luovunko siitä juuri kun se alkaa olla siinä vaiheessa että sen kanssa voisi saavuttaa jotain, päästä eteenpäin? Vai jätänkö sen seisomaan ja aloitan sen koulutuksen alusta, sitten joskus viiden vuoden päästä?
Jaan myös huolesi siitä, että on mahdollista että lapsensaanti on mahdotonta. Ja jos niin onkin että se on mahdotonta tai erityisen haastavaa, niin tuntuu jotenkin köykäiseltä tässä arvuutella, että ryhdynkö vai enkö ryhdy. Ja kun ne omat parhaat vuodet käy koko ajan vähäisemmiksi niin ei ihan hirmu kauan voikaan vain arpoa, että tahdonkohan ja olenko valmis ja kuinkas nämä asiat sitten järjestyy.
Eli kyllä. Tärkeä asia. Ihanaa etten mieti näitä yksin.
Kiitos todella paljon kommentistasi. Olin hieman jännittynyt kun julkaisin tätä, koska tämä oli ehdottomasti henkilökohtaisin teksti jonka olen tänne kirjoittanut.
PoistaMeinasin pudota tuoliltani kun luin että jollain on todellakin noin samanlainen tilanne ja samanlaisia ajatuksia. Sain siitä suunnattomasti lohtua. Kiitos.
Ihana teksti. <3 Mulle kävi niin että oli hevonen. Tuli vauvakuume, hevoskuume laski. Hevosenpito alkoi tuntua raskaalta (ja oli sen kanssa ongelmiakin eikä apua saatavilla täällä korvessa). Hevonen myyntiin, siinä meni nelisen vuotta ilman hevosta ja kaksi lasta tehdessä. Sitten tuli kauhea tarve hankkia oma elämä ja tsadaa, hevosmäärä kaksinkertaistu. :D Ajoittain kaduttaa kun luovuin ensimmäisestä hevosestani, mutta en kertakaikkiaan ois voinu sitä raskausaikana yksin hoitaa ja liikuttaa (miehestä ei oo apua tässä asiassa eikä näin kauas kukaan oikeesti lähe ratsastamaan). Itseasiassa mulla meinaa vauvakuume iskeä välillä, mutta hevosteluinto on niin suuri että se ei ylly kovin pahaksi. Toisaalta mehän voitas olla Hertan kanssa yhtäaikaa äitiyslomalla... ;D
VastaaPoistaEi sentäs. En oo koskaan kuullu että kukaan lasten saamista katuis. Ja äitiydessä asoiden tärkeysjärjestys luonnollisesti muuttuu. Loppuraskaudessa ja vauvan ensimmäisten kuukausien aikana tuskin on kova polte hevoshommiin (no voin puhua varmuudella vaan itestäni), mutta eihän siinä oo kuin muutama kuukausi kun harrastukset alkaa taas maittaa. =) Ja uskon että sitä aikaakin löytyy. Mä nykyään ihmettelen mitä ihmettä mä oon tehny ennen lapsia? En kertakaikkiaan ymmärrä mihin kaikki aika on sillon menny (ja korjauksena etten ole lasten kanssa leikkivää äitityyppiä, en ollenkaan, mutta kyllä tässä tekemistä riittää).
Huhhei mitä ajatusvirtaa, kiitos ja anteeksi. :D
En kanssa usko että ikimaailmassa katuisin jos lapsen saisin. Fakta on myös se etten miillään pystyisi ihan sillä intensiteetillä harrastamaan mitä nykyään. Sillä silmällä Broncaakin olen vähän katsonut, että kun on jo iäkkäämpi ja ihan idioottivarma. Voisi siis liikuttamisen hoitaa itselleen kevyemmin. Ajamalla, taluttelemalla, juoksuttamalla ja rauhassa ratsastamalla.
PoistaIso huoli on myös se jos tuo ukko nyt vahingossa saisi jotain liikennelentäjän hommia. Se jättäisi mut aika paljon kahdestaan lapsen kanssa. (Mut sit vois ehkä ryhtyy kotiäidiks ja sit vois olla aikaakin. Oon kuullu et lentäjillä on hyvä palkka :D)
Hahaa :D
PoistaMinä olen 31 -vuotias, ja jo aikaa sitten suvut ovat lakanneet vinkkailemasta. Olen aina itse ajatellut, että en tähän maailmaan uskaltaisi lasta tuoda. Ja vaikka ajatus omasta lapsesta on silloin tällöin mielessä, perus ajatusmaailmani ei ole muuttunut.
VastaaPoistaYksi asia mihin olen minäkin kiinnittänyt huomiota: kauhean monet äidit, jotka ovat saaneet juuri lapset maailmalle, huokaavat onnellisena että nyt sitä voi alkaa elämään omaa elämäänsä. Se tuntuu itsestä tosi oudolle, sillä kyllä ainakin minun vanhempani elivät aikoinaan ihan täyttä elämää vaikka lapset kodissa olivatkin. Lienee henkinen asia.:) Ja toisaalta, nykyään monet ensisynnyttäjät ovat tosiaan jo eläneet aikuisena yli kymmenen vuotta.
Minusta saattaa aivan hyvin tulla se hullu hevostäti (kissat kun ei kiinnosta). Toivotaan että kukaan ei raahaa psykiatriselle siinä vaiheessa kun 'puhun hevosta'.:D