Pakko välillä harhautua aiheen ulkopuolelle ja purkaa edes jotain kautta vähän ulkoratsastuksellisiakin tuntemuksia. Viikko on ollut parhaimmillaankin aikamoista vuoristorataa. Siitä riemusta ja tunteesta että ihminen pystyy mihin vaan kun vaan tarpeeksi yrittää, ei voisi uskoa olevan vain muutamia päiviä. Uusi työpaikka ei tunnu hyvältä vaikka siinä ei varsinaisesti ole mitään vikaakaan. Näitä fiiliksiä voisi verrata tuntemuksiin Pilkkeestä: ei mitään vikaa, mutta valitettavasti tiedän olevan olemassa jotain parempaa ja itselleni sopivampaa.
No, työtä on pakko kuitenkin tehdä. Varsinkin kun rahaa menee ja paljon. Satuin laskemaan hieman tulevan kuun budjettia ruokiksella ja aika surkealta näytti. Ostin yllätyksenä itsellenikin ihan ihka oman auton, joka pisti likviditeettitilanteen hieman toisenlaiseen raamiin, kun mitä olin alunperin kuvitellut. Hätää ei ole, mutta illuusioni siitä että auvoisessa työelämässä olevana ihmisenä, minulla olisi rahaa sellaisiin asioihin joista opiskelijana haaveilin, on kyllä tehokkaasti romuttunut.
Mutta mitäs minä nyt puhunkaan. Olihan se auto sellainen asia josta opiskelijana haaveilin ja nyt se seisoo pihassa.
Työ ei vaan nyt nappaa. Tunnen aika harvoin viihtyväni työkavereiden kanssa. Luulin sen aluksi olevan joku ikäjuttu kunnes muistin, että Seinäjoella hengailin ihan sujuvasti viittä vailla eläkkeellä olevien daamien kanssa ja mukavaa oli ja juttu luisti. Näiden kanssa vaan ei tunnu olevan mitään juteltavaa. Osasyynä voi olla myös tämänhetkinen työtehtävä, joka eristää melko tehokkaasti kaikista työtovereista. Eipä tarvitse tutustua kun ei sen osa-aikaisen, määräaikaisen, "uuden likan" naamaa juuri näy. Seinäjoella tunsin olevani ihan kotona. Porukkaa oli sen verran, että mukaan mahtui sekä huipputyyppejä että niitä ikävämpiäkin. Töissä oli sellainen "tehdään yhdessä"-fiilis ja oli tunne, että omaa työpanostani arvostettiin ja positiivisesta kannustuksesta ei ollut puutetta. Töihin ja porukkaan otettiin heti mukaan, eikä eristetty yksin mihinkään koppiin istumaan.
Voi olla että ajan kanssa fiilikset muuttuu, tai sitten ei. Siihen asti ei auta kun yrittää. Tänään ajoin porua nieleskellen suoraan töistä tallille ja hain hetken kavioterapiaa ihan vaan hengailemalla Ponin kanssa tarhassa. Pöyhittiin yhdessä heiniä ja Poni sai rapsutuksia.
Jos nyt sanasen sanoisin ratsastamisestakin.
Homma etenee. Taidollisesti lähinnä hioen valkuissa saamiani oppeja. Hitaasti mutta varmasti. Tasapaino on kehittynyt huomattavasti. (Pysyn jo aika hurjissakin loikissa ongelmitta kyydissä). Toispuoleisuus-ongelma harmittaa koska osaamisen kautta sen huomaa yhä selvemmin, mutta maastomörkö on selätetty. Ponin muuton jälkeen kehitin maastoilusta sellaisen asian mitä en uskaltanut, osannut tai voinut Ponilla tehdä varsinkaan ilman heppakaveria. Kyllähän tuo maastossa on aika säpäkkä (ja muutenkin!), mutta ei kyllä tyhmäile liiaksi. Pääasia on että tiedän taas itse osaavani ja pärjääväni, yksinkin. Parasta valmistautumista tähän oli kyllä meidän taluttelulenkit.
Ja jos nyt joku sattuu tätä lukemaan niin pahoittelen sitä etten osaa kirjoittaa oikeellista suomen kieltä. Äitini ainakin hakkaa päätä seinään varmaan joka ikinen kerta kun tänne eksyy. Anteeksi :D
Asiasisältö on mulle tärkeempi kun sanajärjestys tai pilkut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti