Ensimmäinen kunnon maastolenkki

Vaatimattomasti melkein 8 kilometriä.

Olin jo tavallaan luopunut ajatuksesta että talvikaudella päästäisiin maastoon ollenkaan, mutta eilen illalla katselin kun kevyttä pakkaslunta sateli hiljakseen ja aloin miettimän, kuinka siistiä olisi päästä vähän tuulettamaan päätä laukaten pehmoisella lumella. Olin vielä mainostanut tallikaverille aikaisemmin päivällä, että paikallisella pitkällä ei-julkisella tiellä näyttää tosi hyvältä.
Sovittiin viestitellen treffit seuraavalle päivälle.

Aamulla aloin jo pohtimaan että mites niiden autojen kanssa. Tielle päästäkseen täytyy kulkea melkein kilometri julkista tietä, jossa nopeusrajoitus on 60. Askartelin jeesusteipistä ja heijastinliivistä seuraavaa:

Jaoin kyseisen kuvan vielä Kangasalan FB-sivuilla kysellen mitä mieltä ihmiset ovat. Onko se provosoiva ja mahtaako kuvaan erottaa moista tekstiä. Kuvasta tulikin kovin somehitti mitä olen koskaan saanut aikaiseksi: tällä hetkellä 100 tykkääjää ja yksi jakokin :D

Varustautuneena tällä ja muulla asiallisella heijastinkamalla lähdettiin liikkeelle. Julkisen tien talutin ja Vallu olikin alkuun aika ihmeissään. Sillä oli kova kiire ja autojen mennessä ohi se tahtoi pompata raville. Työnsin aina porkkanaa suuhun kun pää tuli alas ja kierrokset laski. Ei päästy edes sinne pikkutielle, kun autot lakkasivat olemvasta enää mikään isompi juttu. Pikkutiellä nousin selkään ja eikös tullut sitten takaa traktori auran kanssa. Päästiin onneksi pieneen tienpistoon ja siitä katseltiin mokomaa härpäkettä ihan chillisti.

Virtaahan alkuun oli ja käynnissä pysytteleminen hankalaa, mutta otettiin pitkä pätkä ravia aika kärkeen. Meidän vetohevonen jähmettyi kesken matkaa lumikökköön tiellä, mitä Vallu ei ymmärtänyt ollenkaan. Katseli kaveria hölmönä että mikä sen tuli. Mentiin vetohevoseksi ja jatkettiin ravissa matkaa. Sitten alkoi tienviereisen talon pihassa koira haukkumaan. Vallu teki täyspysähdyksen (josta tosin kengättömällä hevosella liu'uttiin vielä metri) ja vaihdettiin taas vetohevosta. Ja sitten uskallettiin vähän laukata. Mikä fiilis. Ei loikkia, ei pukkeja! Vitsit että olin ylpeä. Vetohevonen poukkoili pakoon kammottavia postilaatikoita ja aurauskeppejä ja siitä HUOLIMATTA Vallu pysyi täysin viilipyttynä. Autojakin meni ohi useampia ja koko ajan poika kiinnitti niihin vain vähemmän huomiota. Kotiinpäin otettiin vielä toinen pitempi pätkä laukkaa ja hihkuin vaan kaverin perässä vedet silmissä kuinka "Tää on siisteintä IKINÄ!"

Julkisella pätkällä taas taluttelin varmuuden vuoksi, mutta eipä siinä kohtaa enää riittänyt Vallun henkinen eikä fyysinen puhti alkaa jännäämään.

Mutta siis. Mahtava ilma. Fiksu junnu. Kunnon päästelyt. Onnellisen voipunut hevonen ja omistaja.
Täydellinen sunnuntai :)